Murrosikää vai kipua?

Kun Nessu viikko sitten rupesi protestoimaan nousemalla pystyyn, ajattelin, että se on nyt sitten tullut murrosikään. Murkuthan kieltäytyvät tekemästä, mitä auktoriteetit pyytävät. Luin jouluna taas Hempflingiä ja otin pyhien jälkeen Nessun käytöskouluun sillä ajatuksella, että protestihenki on kitkettävä tai hevonen alkaa olla vaarallinen. Harjoittelimme ihan perusasiaa: tilan ottamista ja antamista. Eivät harjoitukset varmaakaan hukkaan menneet, vaikka myöhemmän tiedon valossa onkin mahdollista, käyttäytymismuutoksen taustalla oli kipu. Siitä tuonnempana.

Ystävälläni on tapana siteerata isotätiään: "Huumorin edellytys on distanssi." Lausetta voisi modifioida hevosmaailmaan sopivaksi siten, että kunnioituksen edellytys on distanssi. Hierarkiassa ylempänä oleva vaatii tilaa ja alempana oleva väistää. Kun erinäisten sattumusten myötä oivalsin, miten olennainen periaate on hevosellisessa kommunikaatiossa, olen pilkuntarkasti pitänyt siitä kiinni. Kun haen hevosen tarhasta, väistätän kaikki liepeillä pyöriskelevät turvat muualle. Sama juttu portilla tai missä tahansa: hevonen on se joka väistää. Turvallisuusnäkökannaltakin on ehdottoman tärkeää, että hevonen kunnioittaa ihmisen tilaa.

Nessua ei sinänsä voi moittia kunnioituksen puutteesta. Se ei ryysi, vaan suhtautuu ihmiseen herrasmiesmäisesti ja uteliaasti. Viimeisten työskentelysessioidemme aikana Nessu oli alkuun ihan myöntyväinen ja keskittynyt, mutta aina kierroksen käveltyään se pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Oli siinä selittämistä, että ympyrällä olisi tarkoitus mennä eteenpäin, vaikka kuljinkin taaempana kuin aiemmin eli lautasten paikkeilla. Nessun oli jotenkin vaikea hyväksyä, että en ollut ihan vieressä. Minuun päin käätymisessä oli taas kysymys siitä, että hevonen "tuli luokse", vaikka en pyytänyt. Ei auttanut muu kuin heilutella narua merkiksi, että menehän pois ja jatka kävelyä. Toisena käytöskoulupäivänä heiluttelu meni jo paremmin perille, eli Nessu väisti, kun pyysin. Se kyllä kokeili myös, pääsisikö hommasta hyppimällä pystyyn ja peruuttamalla. Aluksi se saikin minut pysähtymään ja vetämään henkeä, mutta kun oivalsin sen juonen, minua ei pysäyttänyt enää mikään - muu kuin se, että Nessu liikkui haluamallani tavalla. Narun heilutus loppui heti kun heppa korjasi käytöstään.

Tähän väliin on pakko kertoa, mitä minulle valkeni hengityksestä maastakäsittelyssä. Kun tietää, että tulossa on haasteellisia ja tärkeitä hetkiä hevosen kanssa, alkaa helposti jännittää. Kokeilin ennen kentälle lähtöä tehdä pari joogasta tuttua hengitysharjoitusta ja päätin, että kiinnitän työskentelyn aikana erityistä huomiota hengitykseen ja ryhtiin. Hevonen aistii kehostani huokuvan energian, joten on aika paljon väliä, miten kehoani kannan. Lisäksi antamissani signaaleissa ei saisi olla mitään tunnelatausta mukana; päättäväisyyttä vain. No, on helppoa olla tyyni ja positiivinen, kun kaikki menee hyvin, mutta miten välttää turhautumisen tuoma negatiivinen energia? Hempflingin lukeminen oli tässä suhteessa valaisevaa: hän nimittäin kehottaa pitämään tauon aina, kun jokin asia sakkaa. Tauko ei ole hevoselle vahingollista, mutta se on, jos ihminen hampaat irvessä yrittää runnoa viestiään läpi. Totesin, että tauko on erittäin hyvä työväline kaksijalkaiselle. Sen aikana ehtii koota itseään, tasata hengitystä ja analysoida tilanteen. On hyvä jatkaa, kun tietää, mitä tekee.

Harjoittelin Nessun kanssa distanssia toisellakin tavalla. Jätin hevosen seisomaan, vedin narun pitkäksi eteenpäin maata myöten ja asetuin itse toiseen päähän noin viiden metrin etäisyyteen. Homman nimi oli se, että hevonen sai liikauttaa jalkaansa ainoastaan minun pyynnöstäni. Teinipolle pysyi kyllä hyvin paikoillaan, mutta kiusaus leikkiä narulla oli ylitsepääsemätön. Tuli heilutusta. Sitten pyysin Nessua luokseni metri pari kerrallaan ja pysäytin sen. Toimi. Päätin session siihen, että hevonen seurasi minua pyydettynä.

Illalla sitten paljastui, että Nessulla oli kuumetta ja se oli maannut tarhassa. Hevonen oli ollut kuulemma muutenkin vaisu. Heinät silti olivat maittaneet  karsinassa makuultaan nautittuna, mitä Heidi - tallin hyvä haltija - piti merkkinä siitä, ettei kyse ollut ähkystä. Poika on joka tapauksessa saanut jonkin pöpön ja kipeä, vaikka tänä aamuna kuume oli jo laskenut. Hieroin tänään tapani mukaan Nessun korvat, ja niissä kyllä lämpöä tuntui. Jäin vain miettimään, onko Nessu ollut kipeänä pitkäänkin ja sen vuoksi haluton työskentelemään. Oliko pysähtely Nessun yritystä viestittää, että "no niin, tein niin kuin pyysit, eiköhän tämä riitä"?

Höyryä päässä

Pitkän jääkauden ja hissuttelun jäljiltä Nessulla tuntui kertyneen höyryä päähän - sen verran helposti sillä keittivät ihan tavalliset asiat. Porkkanapoika sätkyi siitä, kun vieressä kentällä juoksutettiin vähän kovakalloisempaa tallikamua ja käskytys oli niin tiukkaa, että Nessu oli hätää kärsimässä. Se ahdistui, kun luuli, että nyt se tekee jotain väärin. No, seurasi pomppua ja pystyyn hyppimistä. Kun se ymmärsi, että haluan ihan tavallista ravia ympyrällä, alkoi liikkuminen näyttää siltä miltä pitikin.

Eilen riesana oli tuuli, josta Nessu sai hyvän syyn sätkyä ja karauttaa pystyyn. Heppa tuntui kentällä kireältä ja hermostuneelta, joten ajattelin kokeilla maastolenkkiä. Se monesti rentouttaa Nessun. Ei tosin nyt. Poitsu veti parista tuulen heiluttamasta merkistä naapurin pihalla sellaiset kilarit, että ei tehnyt mieli jatkaa maastoilua yhtään pidemmälle. Hyvä että sain pystyyn hyppivän hevosen rauhoittumaan ja seuraamaan hallitusti pelottavan kohdan ohi takaisin tallille.

Tänään oli sitten vuorossa höyrykattilan purku. Eli poika liinaan, ympyrälle ja eteenpäin vaikka minkälaista sutia. Ennalta arvattavasti Nessu nousi pystyyn ja pukitti muutaman raviaskeleen jälkeen, mutta pyysin vain eteenpäin. Sitten mentiinkin sellaista kyytiä, että tuli lapsukaisella jo äitiä ikävä. Taisi vauhti ja tilanne ruveta pelottamaan juoksijaa itseäänkin: hirnui kavereita pelastamaan pinteestä. Ihan kiitettävästi Nessu esitti akrobaatin taitojaan. Sivulle taakse pukkien kera sinkoavassa liikkeessä tapahtui kyllä kömmähdys: jätkä pyllähti persiilleen, kun ei koordinaatio ihan pysynyt hallinnassa. Maasta kömpivälle hölmistyneelle hevoselle tuli ihan vaistomaisesti pulautettua kuolematon kasvatusviisaus: "Noin voi käydä, kun rupeaa riehumaan." 

Siinä tuli spurtattua molempiin suuntiin vähän vahingossa. Pienensin pikkuhiljaa ympyrää ja pysäytin Nessun, mutta se oli niin pakomoodissa, että syöksyi liikkeelle pelkästä henkäyksestäni. Kyllä se lopulta rauhoittui ja pysähtyi. Oli tosin vaikeaa saada se kulkemaan kokonainen ympyrä ihan vain käynnissä; aina tahtoi lopussa mennä raviksi. Muutenkin Nessun mielestä oli jo hyöritty tarpeeksi - se otti käyttöön stopin: "Mä en jaksa enää kävellä!" 500-kiloinen kakara on kuitenkin vähän turhan painava kannettavaksi, joten käveltävähän se oli. Kun poika kulki vierellä rennosti ja rauhallisesti, tarjoilin porkkanan ja vein kundin loimitettavaksi.

Olen iloinen, ettei minun tarvinnut purkaa Nessun höyryjä yksin, vaan sain tallikavereitani henkiseksi tueksi. Pellit auki juoksuttaminen on sen verran hurjaa hommaa, että on kiva, jos on joku katsomassa perään, miten siinä käy. Parasta tietysti olisi, että voisi haastaa hevosta sopivasti koko ajan, niin ei kertyisi patoutumia. Nessu kylläkin vaikuttaa hevoselta, jonka täytyy joka tapauksessa aina välillä juosta karstat pois. Nyt on ainakin jouluksi putsattu karstat eli tehty sisäinen siivous. Olkoon rauha maassa!

Päivä jonka saimme elää

Hups vain

Lensin Nessun selästä lauantaina. Elämäni neljäs putoaminen oli ihan omaa syytäni: Nousin aamutallin tehtyäni yksin ratsaille ilman satulaa, ja kaikki meni tosi hienosti. Nessu pysyi hyvin paikoillaan selkäännousun ajan, kun tyrkkäsin sille porkkanan suuhun. Käpsimme kentällä pari kierrosta, ja Nessu pysähteli ja haisteli taas huolella, kuka siellä selässä töröttääkään.

Läksimme sitten rentoutumistarkoituksessa metsään päin. Nessu ei olisi halunnut ilman vetoapua liikkua ja yritti tallin nurkalla kääntyä takaisin. Estin sen aikeet riimunnarulla, minkä jälkeen ratsunalkuni hyväksyi, että eteenpäin on mentävä. Nätisti se sitten menikin! Käveli koko matkan rantaan ja takaisin rauhallisesti ja tasaisesti. Välillä piti vähän pysähtyä haistelemaan ja hipelöimään Annan kenkiä. Nauratti, miten Nessu viihtyi turpahipan parissa. Se fasinoitui tosissaan siitä, että "juoksutin" varpaani karkuun ja "hyökkäsin" sen turpaan toisesta kohdasta. Turha sanoakaan, että lumisessa metsässä oli tavattoman kaunista. Nessu olisi lähtenyt aiemmin kulkemillemme Nuuksion pikkupoluille, mutta sanoin, että ei ihan vielä mennä sinne. Ensin opetellaan tämä ratsastusjuttu.

Tuudittauduin vähitellen luottavaiseen olotilaan, että tämähän menee hyvin. Kun olimme sadan merin päässä tallista, olin mielessäni jo perillä, saanut ruokaa ja lämmintä, päässyt lepäämään, joten reaktiokykyni oli aika lailla heikentynyt, kun Nessu äkkiä ottikin kipinää naapurin parkkipaikalla seisoneesta pakusta, jota se muuten oli mulkoillut jo mennessä. Ratsu reimani laittoi päälle pakokytkimen: veti tuosta vain 180 astetta ympäri, laukkasi pellolle ja viimeisteli esityksensä hyvällä pukilla, minkä ansiosta lensin suht komeasti ketoon. Toki tasapainoni oli järkkynyt jo tiukassa käännöksessä ja haittasin roikkumisellani Nessun pakoa, joten se heivasi minut menemään.

Siinä sitten voihkin routaisessa maassa ja aprikoin, kuinka pahasti kävi. Onneksi pidin viimeiseen saakka kiinni riimunnarusta, joten tulin alas kankku edellä enkä rikkonut kättäni ottamalla vastaan sillä. Nessu seisoi muutaman metrin päässä ja katsoi hievahtamatta kiemurteluani. Aika pian tajusin, että kohta tulee kylmä, on pakko nousta ja ottaa hevonen kiinni. Vaikka sattuikin, jalat sentään kantoivat, ja niin vain linkkasin tallille, hoidin hevosen ja raahustin vielä puolitoista kilometriä bussipysäkille. Tai itkin ja raahustin.

Soimasin typeryyttäni: Oliko pakko mennä yksin? Miksi on niin vaikeaa pyytää joku avuksi? Olen melko varma, ettei Nessun olisi tarvinnut paeta, jos mukana olisi ollut joku vaikka jalan. Nuorta hevosta helpottaa kovasti, jos edessä on joku, jota seurata. Toisaalta olin itse liian luottavainen ja varomaton; en tainnut pitää edes ohjista kiinni - saati että minulla olisi ollut jonkinlainen ohjastuntuma. Sitten on vielä äitini esittämä kysymys: "Onko pakko ratsastaa ilman satulaa tuollaisella kouluttamattomalla hevosella." No on, jos haluaa totuttaa hevosen kantamaan ratsastajaa ilman satulaa. Proosallisempi selitys on, että on pakko, koska en ole ehtinyt ostaa nahkarei'itintä ja säätää satulan remeleitä sopiviksi.

Nyt tuli sitten aikaa, kun häntäluu murtui eikä entiseen malliin liikkuminen onnistu vähään aikaan. Ehtii hankkia kaikkea puutelistalla olevaa ja huilata. Kaikeksi onneksi ihania ihmisiä on ja he ovat tulleet avuksi mm. Nessun liikutukseen. Kyllä minäkin kohta nappien tuella poikaa taluttelen.

Selässä!

Nessu sai tänään ensimmäistä kertaa uudessa kodissaan ratsastajan selkäänsä. Team Pete oli lähdössä kanssamme ratsain kävelylle, ja sain idean, että hyppään hummani selkään myös – tosin ilman satulaa. Maahan oli satanut sen verran valkoista, että pitoa ja pehmeyttä olisi luultavasti riittävästi.

Pyöräytin pari ympyrää kentällä ja totesin, että pysyisimme siinä pystyssä. Selkään pääseminen olikin sitten vähän hankalampaa, kun Nessu ei suostunut tulemaan riittävän lähelle nousutelinettä. Lopulta otin tuolin, seisoin sillä ja pyöritin hevosta sen ympäri, kunnes sain sen asettumaan oikeaan kohtaan. Vähän oli poika ihmeissään, mitäs moinen nyt tarkoittaa. Nojailin ensin selkään, ja se yritti lähteä alta pois. Asettelin taas pojan paikoilleen ja ponnistin istumaan sen selkään. Nessuhan lähti saman tien liikkeelle ja yritti karistaa luisen takapuoleni selästään liukastelemalla puoli kierrosta laukkaa. En uskaltanut yrittää pysäyttää sitä ohjalla, kun ajattelin, että hevonen vain säikähtää lisää, kun tuntee paineen suussaan. Sitten Nessu fiksusti totesikin, että ei onnistu karistaminen eikä kannata turhaan jatkaa, kun voi tulla pian hiki tai vaikka lentää pyrstölleen. Spurtin jälkeen siinä sitten hengiteltiin ja Nessu haisteli uudestaan ja uudestaan, että selässä olen minä eikä leijona.

Onneksi Pete oli vieressä vanhempana valtiomiehenä näyttämässä mallia, miten ratsastajaa kannetaan. Jonkin aikaa pyörimme ja pysähtelimme kentällä: Nessu tarkisti vähän väliä henkilöllisyyteni ja kuulosteli, miltä minun painoni selässä oikein tuntui. Annoin sille aikaa ihmettelyyn. Se kuitenkin rentoutui vasta, kun lähdimme Peten perässä maastoon tutulle metsätielle. Silloin kuului pärinää ja kaula ojentautui eteen. Eihän tuo ratsastajan kantaminen niin kummallista ole! Pete toimi todella hyvänä henkisenä tukena Nessulle, vaikka vetikin välissä parit pomput. Nessu ei ollut niistä millänsäkään; katsoi vain, että mitäs toi Petsukka äkseeraa, ja jatkoi kulkemistaan rauhalliseen tapaansa. Hyvä niin: tajusin vasta tallipihassa, että en ole varma, löytyykö ratsustani hätätilanteessa jarrua. Ehkä pitää seuraavalla kerralla laittaa ohjat kiinni riimuun ja jättää kuolaimet pois, kun en kuitenkaan käytä niitä. Painetta riimussa nimittäin ainakin uskallan käyttää ja se on Nessulle tuttu signaali.

Vesien äärellä

Väsyttää. Sanat käyvät vähiin. Vesien äärellä piipahtaminen kuitenkin piristi. Nessua sai vähän suostutella sellaiseen epämukavuuteen kuin jäinen ja muhkurainen polku, mutta kiltisti poika silti kulki. Toivottavasti kohta saadaan kunnolla lunta pehmustamaan tätä elämää.

Luottamuksesta ja itseluottamuksesta

Pieni rohkea hevoseni jaksaa yllättää. Sunnuntaina vähän eksyimme metsään ja päädyimme tulemaan aika vaikeakulkuista reittiä pois. Nessu ensinnäkin otti koko retken rennosti: nyppi mustikanvarpuja mennessään, nosteli koipensa nätisti niin kivien kuin puunrunkojenkin yli. Edes 40 senttiä korkea runko ei pannut sitä epäröimään. Yli vaan Annan perässä! Jyrkimmissä kohdissa ja tiukoimmissa käänteissä Nessu asteli kieli keskellä suuta, ja kun vielä puronkin yli päästiin, niin olihan se porkkanan paikka. On ehkä syytä mainita, että ennen Nessu ei ole suostunut menemään kovinkaan lähelle kyseistä lirisevää uomaa.

Tänään teimme saman lenkin, tosin osasimme takaisin oikeaa polkua. Hienosti taas mentiin puiden yli, ja pystyssä seisovienkin välistä useimmiten samalta puolelta.

Kokemusten myötä Nessu on saanut lisää itseluottamusta, ja ehkä mukana on myös luottamus siihen, etten vie niin pahoihin paikkoihin, että emme niistä selviäisi. Oli jotenkin liikuttavaa eilen illalla kulkea sen kanssa säkkipimeässä metsässä. Nessu on tahtonut säikkyä pimeällä, mutta nyt se tuli rennosti ja rauhallisesti perässäni minun otsalamppuni valokeilaa seuraillen. Kun pysähdyimme kohtaan, jossa monesti annan sen syödä, jäin kuuntelemaan etäisiä ääniä ja havahduin siihen, että hevonen ei syönyt, vaan seisoi turpa käteni vieressä ikään kuin sanoen, että siinä on hyvä olla.

Lauma syntyy liikkuessa

Maastoilu on kivaa. Silmä ja mieli lepäävät rauhallisessa maisemassa, ja lisäksi metsässä kävelemisestä on hyötyä hevossuhteelle. Joku viisas on sanonut, että lauma muodostuu liikkeessä, kävelemällä. Pätee ainakin koiriin ja miksei myös hevosiin.

Tässä yhtenä aamuna Nessu oli jäänyt sisälle odottamaan minua, ja kun tulin, se oli täynnä loukkaantunutta marmatusta siitä, että kaikki kaverit pääsivät ulos, mutta hän ei. No, jäihän Petekin sisälle, huomautin. Silti!

Sitten kun ohjasin Nessun metsään, se katseli vain kaipaavasti tarhoille ja veti jarrut pohjaan. Kuulin selvästi selityksen: "Siis tommonen tuuli ja MUN vaan pitää mennä. Ei Kalenkaan tarvi, ni miks mun!" Kale on Nessun bestis, 1-vuotias ori, joka kyseisellä hetkellä pisteli tarhassa heinää poskeensa hyvällä halulla. Sanoin, että sori vaan, me käydään kävelyllä varsinkin siksi, että tuulee, ja varsinkin siksi, joudut olemaan erossa kavereista. Kesti aikansa, ennen kuin Nessu uskoi, että olen niin natsi, että en päästä liikkumaan kuin tiettyyn suuntaan. En edes ylös tai alas. Kaiken lisäksi pohja oli ikävä kävellä, joten syitä jarrutteluun Nessulla kyllä riitti. Tajusin kuitenkin, että en niistä huolimatta saa antaa periksi, joten sitten mentiin eteenpäin - vaikka muutama metri kerrallaan.

Seuraavana päivänä eteneminen sujui jo paremmin, varsinkin kun Nessu älysi, että olen ihan kiltti ja reilu siitä huolimatta, että vaadin. Kannattaa vain tehdä, niin kuin minä sanon, niin heti irtoaa kehuja. Sittemmin ei etenemisen kanssa olekaan ollut ongelmia - mitä nyt välillä joutuu soratiellä stoppailemaan, kun kavionpohjiin - auts! - sattuu. Tänään kiepattiin Peten perässä ensimmäistä kertaa puronvarren polku, joka on aivan ihana ja jolla on myös pehmeä kävellä. Mutta vielä on monta muuta polkua tutkimatta!

On siitä tarhakavereiden kesken iloakin, että käy välillä vähän hommissa. Nessu nauttii erityiskohtelusta, kun se saa porkkanan ja riimun ja Kale joutuu vain imeskelemään narua. Kaveri tulee aina hollille, että hänkin voisi ottaa sen porkkanan ja riimun. Riimun varsinkin: tyypit keksivät jokunen aika sitten leikin, jonka nimi on "rikotaan riimut". Niistä oli huippumielenkiintoista järsiä kaverin riimua ja vetää se pois päästä. Nyt sitten saavat ulkoilla ilman riimua ja joka päivä seurata, kun kaverille puetaan tuo kutkuttava kapine.

Auringossa

Pakkaspäivinä olemme kävelleet metsän poikki ihmettelemään outoa valoilmiötä. Nessu on maistellut rautaa suussa ihan vain siksi, että on oltu silleen "töissä". Kaunista on riittänyt, tosin kengättömälle jäisellä alustalla kulkeminen on inhottavaa. Tarhasta heppa piti eilen ja tänään kirjaimellisesti hinata pois. Onneksi metsässä on pehmoisempaa. Ja siellä on niitä ihania lätäköitä, joista voi juoda!

    

Pomppujen kesytystä

Olen pähkäillyt kysymystä, mikä on oikein. Tein eilen pari pahaa virhettä: Olin laittanut Nessulle ensimmäistä kertaa suitset, mutta olin epävarma niiden sopivuudesta. Säädinkin hihnoja ja otin jopa liian pienen turparemmin kokonaan pois. Pään viskely ja kuolainten muklaus eivät silti loppuneet, vaikka juoksutusnaru oli kiinni riimussa eikä suuhun näin ollen pitänyt kohdistua kummemmin painetta. Olin ajatellut keskittyä johonkin muuhun kuin kuolainprotestin seuraamiseen, joten lopulta päädyin asiaa tarkemmin ajattelematta ottamaan suitset kokonaan pois. Eli voitto hevoselle! Vahinko vain, että tajusin sen liian myöhään.

Teutarointi ei nimittäin loppunut suitsien riisumiseen. Toinen virheeni oli ottaa pomppiva hevonen liian tiukasti kiinni, jolloin se reagoi vetopaniikinomaisesti. Älysin sentään myödätä heti kun Nessu pysähtyi, mutta koko loppuaika menikin lepattavan hevosen rauhoittamiseen. En aluksi edes tajunnut, miten hermona se oli: sinkosi sivulle pelkästään siitä, että otin juoksuaskeleen. En ole muuten ennen nähnyt, että hevonen voi peruuttaessaankin pukittaa, mutta näköjään sekin on mahdollista. Nessu todella veti herneen nenään liian tiukasta kieltämisestä. Muistaakseni kasvattaja mainitsi tästä ominaisuudesta...

Sinkoilujen ja pomppujen keskellä tein sentään jotakin oikein. Pysyin rauhallisena. Kun ymmärsin, miten virittyneesti Nessu luki kehonkieltäni, keskityin liikkumaan pehmeästi ja kehuin aina kun se pysähtyi merkistäni. Siitä sentään olin varma, että riehuttuaan Nessu seuraisi minua rauhassa ja että höyryäminen jossain vaiheessa tasaantuisi. Ja kyllähän Nessu rauhoittui. 

Tänään otin keskittymistä vaativia kurveja ja pikku voltteja käynnissä. Luvattoman juoksentelun sain estettyä käsimerkillä ja äänellä, mutta pyydetyn ravin yhteydessä tuli sätkypomppua - mikä saattoi kyllä johtua autotallista kuuluvista äänistäkin. Mietin silti, reagoiko Nessu paineeseen pompulla. Toisin sanoen kun pyydän vähän enemmän, saan reaktioksi jänöjussikarautuksen sivusuuntaan. Ehkä minun pitää vain siitä huolimatta pyytää eteenpäin ja kehua, kun oikea suunta ja tempo löytyvät. Teiniangstaajan kanssa työskentely ei ole yksinkertaista!

Äänellä lempeällä

Oli ehkä vaisun ja sateisen päivän ansiota, että oivalsin hiljaisuuden ja tekemättömyyden merkityksen vuorovaikutuksessa. Keskittyessään Nessu reagoi herkästi, joten tajusin, että minun pitää jättää turha viuhtominen pois. Hevoseni kuulee ääneni, ja kun pyydän lempeästi ja rohkaisevasti, se suostuu yrittämään esittämääni asiaa. Kannustus ja luottamus tuottavat yleensä parhaimman tuloksen.

Ollaan päästy jo siihen, että kehujen kera ja handlerin kehonkielen tukemana Nessu kulkee rinta rottingilla. Olin kuitenkin mielissäni, kun se tänään meni ensimmäistä kertaa kölliravia rennosti lötkötellen pää alhaalla - ihan ilmaiseksi. En tehnyt kerrassaan mitään. Sitä ennen oli kyllä menty ryhtiravia, josta Nessu sai niin huikeat kehut, että se pysähtyi paistattelemaan ylistyksessä. Olisitte nähneet sen naaman! Lötköravi on kuitenkin tavoiteltavaa siksi, että kaiken laadukkaan liikkumisen pohjana on rentous. Pää alhaalla kulkiessaan hevonen myös venyttää selkäänsä ja kaulaansa. Rentoa käyntiä kertyy onneksi mukavasti maastosta. 

Tänään oli jotenkin puhutteleva metsäkeikka. Paljaat puut, märkä maa, harsona laskeutuva sade. Lievitin kuristavan surullista syksytunnelmaa laulamalla; omat sanat, jokin oudosti tuttu sävel. Hevonen käveli perässäni, haisteli kaatunutta puuta, päristeli, joi lätäköstä. Askelsin hitaasti. En tiedä, lauloinko enemmän hevoselle vai itselleni, mutta vahva läsnäolon tuntu teki matkasta arvokkaan. Muistin, miten perustelin hevosen hankintaa: sen kanssa muistan, kuka olen.

Tutkimusmatkailua ja myrskytesti

Nessu on saanut mukavasti tuntumaa lähimaastoon. Palkinnoksi keskittymisestä käytän sitä aina vähintään pikku lenkin metsään päin ja syöttelen kuolevaa kasvustoa. Nessu tykkää, ja minä tykkään erityisesti. Saa vain olla ja lillua hetken kuvitelmassa, että meillä on kaikki maailman aika tässä, eikä mihinkään ole kiire.

Torstaina kävimme Katan (ihminen) ja Nessun kanssa tutkimassa, mihin mikäkin lehtien peittämä polku johtaa. Löytyi ihmeellisesti lorisevia puroja, kumollaan olevia veneitä ja ilveksen kakkakasa. Siihen se oli raapinut keskelle polkua kissamaisen haudan tortulleen. Päädyimme myös laskeutumaan ja nousemaan melkoisen jyrkkää mäkeä, jossa sai kosteiden lehtien, juurien ja kalliokohtien vuoksi mennä kieli keskellä suuta. Nätisti poika malttoi tulla perässä ja himmailla askeliaan, kun sitä pyysin.

Eskonpäivän myrsky laittoi Nessun hermot varsinaiseen tulikokeeseen. Pähkäilin etukäteen, että ei ole ehkä järkeä edes yrittää minkäänlaista liikutusta, kun tuuli tuiversi niin, että tukka oli lähteä. Pihalla puomissa jalkapesulla Nessu oli selvästi varuillaan ja seuraili lentäviä lehtiä ja kääntyileviä puita tarkkaan. Se olisi mielellään kääntänyt myös takapuolen päin tuulta. Tallissa oli vähintään yhtä jännittävää, kun eräs vauhko kultainennoutaja louskutti satulahuoneessa protestiksi, koska se oli suljettu sinne. Hyvää siedätystä toisaalta, että heppa sai huomata äänen toimenpiteitä vaatimattomaksi.

Kun tallikaveri oli aikeissa nousta selkään ja mennä heppoineen ihan normaalisti ratsastamaan, tuumin, että ehkä voin ainakin taluttaa Nessua kentällä. Katsotaan sitten, miltä näyttää. No, käppäiltiin, ja tyyppi vähän aikaa katseli ja ihmetteli tuulen riehumista eikä tuntunut olevan siitä moksiskaan. Pyysin tavalliseen tapaan täsmällistä seuraamista ja tiukkoja kuvioita, ja Nessu vaikutti sen verran rennolta, että uskalsin ottaa lopulta ravityöskentelyäkin. Ei mitään ongelmaa: ei ainuttakaan sätkypomppua, vaan tasaista ja aika mukavasti liikkeitäni seurailevaa ravia.

Uskomattominta ehkä oli, että kun lähdimme tallivieraideni kanssa pienelle maastopiipahdukselle metsänlaitaan, Nessu päristeli tyytyväisenä kuin mikä. Se kulki rennosti pää alhaalla autuaan tietämättömänä siitä, että ympärillä puhkuva tuuli saattoi olla "vaarallisen voimakasta". Hesarissahan kehotettiin sekä ihmisiä että eläimiä pysymään sisällä! Otin toki riskit huomioon: metsä ei tullut kysymykseen, mutta aurinkoinen ja suojainen metsänlaita oli kyllä aika ihana. Siellä oli sitä paitsi sopivasti ruohoa Nessulle nyhdettäväksi. Hyvällä halulla se sitä pistelikin poskeensa; välillä toki kuulosteli viuhunaa, mutta jatkoi sitten jauhamista. 

Nessu läpäisi myrskytestin arvosanalla kymppi plus! En tiedä, mikä merkitys oli sillä, että juttelin vierailleni, nojailin itse rentona ja luottavaisena heppani kylkeen ja näytin, että mitään pelättävää ei ole. Osasin arvostaa sen kultaista käytöstä vielä enemmän, kun palasimme tallille: jouduimme saattelemaan tallikaverin ambulanssiin.

Kantapään opissa

Kokeilin Nessun kanssa puuhailua neliössä. Sain Hempflingiltä idean rakentaa estetolpista, muovitörpöistä, varoitusteipistä ja puomeista 10 x 10 metriä suuren neliön, jota Hempfling nimittää espanjalaisittain picaderoksi. Siitä saa ikään kuin raamit ympyrälle, joka ei kuitenkaan ole täysin pyöreä, vaan ehkä pikemminkin kulmistaan pyöristetty neliö. Ideana on, että kun hevosta juoksuttaa tällaisessa neliössä, se joutuu muuttamaan taivutustaan useaan kertaan, eli touhu on hyvää jumppaa hevoselle.

No, sattuipa tuulinen päivä ja teipit lepattivat vaarallisesti, yksi tolppakin kaatui. Siinä riitti Nessulla puhkumista! Meni aikaa rohkaista se kulkemaan lähellä teippinauhoja, mutta onnistuihan se lopulta. Aitakyhäelmäni häiritsi kuitenkin ruunaiseni keskittymistä, kun sen täytyi pitää silmällä lepatusta. Totta puhuen kaikki muukin neliön ulkopuolella vaati siltä tarkan silmäyksen, ja tuntui turhauttavalta odotella, milloin hevonen olisi valmis keskittymään varsinaiseen tehtävään. Tutkan pyöriessä ajauduin suremaan, että näin koko vaivan turhan takia. Tuossa tuo nyt pällistelee, enkä voi kelata aikaa eteenpäin siihen kohtaan, että valmista on.

Kun mielestäni oli jo totuteltu tarpeeksi ja käppäilty ympyrällä itään ja länteen, komensin Nessun raviin. Tuli säikkypomppua. Korjasin teippiä. Sitten heppa lähti. Ei kovin keskittyneesti, ennemminkin puolihuolimattomasti lönkytellen. No menköön tämän kerran, tuumin ja olin harmissani, etten saanut hevosta keskittymään. Toinen suunta lähti taas tahmeammin raviin, joka sammui saman tien. Siihen päälle hepo päätti pyöräyttää muutaman kikkaran. Toimitettuani kaakkelsit talikolla asianmukaiseen paikkaan ja selvitettyäni pienen naruunsotkeutumisvauhkoontumisen palasin kehään hepo perässä. Kas kummaa, ravi nousi pienellä naruvyyhdin heilautuksella.

Mitä oli tapahtunut? Olin pienillä eleillä osoittanut olevani johtaja: Nessu seurasi kakkojensiivouksen vaatimat liikut perässäni, luki kehostani kääntymiset ja suunnat. Kertaakaan en viestinyt sille erikseen, että tähän suuntaan, herrani. Silti se kulki nätisti mukanani koko ajan. Kun Nessu astutui vielä vahingossa narun yli, sain näytellä coolia pelastajaa, jollaisen jokainen hevonen tarvitsee.

Johtajuus-teema jatkui tänään picadero Finlandesessamme. Tein sen virheen, että annoin Nessun mennä päänviskelyravia, ja siitä ei hyvää seurannut. Sehän eskaloitui pomppimiseen ja vaaralliseen takapuolen kääntämiseen. Siinä vaiheessa ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin napata tiukasti kiinni, mutta alun perinkään en olisi saanut sallia minkäänlaista keskittymättömyyttä ja protestia. Parempi olisi ollut ottaa heti ensimmäisistä protestisignaaleista seis. Kaikeksi onneksi kykenin korjaamaan virheeni: vaadin Nessulta keskittynyttä käyntiä tekemällä kaikenlaisia kuvioita, niin että se joutui terästämään kehoni havainnointia. Kun Nessu pysähtyi juuri samalla sekunnilla kuin minä, arvelin, että nyt sen tarkkaavaisuus riittää raviin.

Ja mitä tapahtui: nousi tahdikas, hyvin kannettu ja tasapainoinen ravi, joka polki täsmälleen minun antamassani rytmissä! Kun lisäsin askeleen pituutta ja pomppua, Nessu seurasi peilinä liikkeitäni ja rytmiäni kuin kehostani olisi vedetty näkymättömät langat sen kroppaan. Se oli henkeäsalpaava väläys siitä, mitä haluan. Tajusin, että kaikessa välillämme olleissa epäselvyyksissä ei ole ollut kysymys huonosta viestinnästä vaan epävarmasta johtajasta. Nimittäin näyttää siltä, että niissä kohdissa, jolloin ei ole epäselvää, kuka meidän tanssissamme vie, alkaa oikea koreografia löytyä.

Ympyrä ja metsä

Flunssassa kärvistely on tehnyt hevosenpitoni alusta suhteellisen rankan: puolikuntoisena ja räkä poskella ei ole maailman mahtavinta raahautua tallille ja juosta ympyrää hevosen kanssa. Onneksi työ on tuottanut valonpilkahduksiakin, joita marraskuun puristavassa pimeydessä osaa arvostaa.

Keksin pari päivää sitten viedä Nessun juoksutustyöskentelyn jälkeen palkinnoksi metsään. Hyvä veto: pikkuinen päristeli aivan onnessaan ja haisteli tohkeissaan kavereiden jättämiä merkkejä. Oli mukava kulkea sen kanssa, kun se käveli rennosti ja luottavaisesti perässä. Välillä piti pysähtyä skannaamaan maasto epäilyttävien olentojen varalta. Kieltämättä olo oli hieman ritarillinen, kun Nessu tähystyksensä päätteeksi otti turpakontaktin minuun ikään kuin varmistaakseen, että minä olen siinä ja suojelen. Tänään vein sen vähän kauemmas ja annoin syödä ruohoa, ennen kuin käännyimme takaisin.

Kirjoitan pokkana "juoksutustyöskentelystä", vaikka tuntuu, että olen ihan surkea handleri. Se johtuu tietysti siitä, että olen lähinnä ratsastanut enkä juoksuttanut, mutta haluan totta vie oppia homman. Nessu-parka joutuu siksi ajoittain kärsimään epäselvästä ohjauksestani. Joskus se pysähtyy kuin sanoakseen: "Sorry, en tajua." Sitä suurempi oli iloni tänään, kun sain sen heti ensi yrittämällä ravaamaan – ja millaista ravia: keskittynyttä, tahdikasta ja kehonkieleeni tukeutuvaa. Tällaisessa ravissa Nessu kantaa itsensä upeasti, se kulkee koottuna, vaikka päällä ei ole riimua kummempia vehkeitä.

Kokonaan oma lukunsa on se, mitä sen jälkeen seurasi. En tiedä, päättelikö herra vuolaista kehuistani, että tämä oli nyt tässä, mutta toiseen suuntaan hän ei sitten kirveelläkään halunnut nostaa ravia. Pomppimaan vain rupesi, kun pyysin. Pienen kurinpalautuksen ja puhuttelun jälkeen ravi lopulta nousi. Ja minä olin läpimärkä ja jotenkin pettynyt itseeni, että jouduin ottamaan kovasti kiinni. Huvittavaa ehkä on, että ennen en olisi kokenut minkäänlaista epäonnistumista siinä, että nappaan heppaa vähän riimunvarresta. Nyt ymmärsin sen sellaiseksi, koska voimani ja osaamiseni eivät riittäneet toimimaan toisin. En tiedä sitten, vaadinko itseltäni liikaa. Selvää on, että Nessu koettelee, kumpi meistä on vahvempi. Eipä vain tiedä, miten siteän kannikan sai purtavakseen.

Lähistöllä on ollut peurajahti, joten Nessu sai niskaansa heijastinloimen ihan vain siltä varalta, että liipaisinsormen lajintunnistus ei ole niin varmalla pohjalla.

"Askel ei voi koskaan olla liian pieni"

En olisi arvannut, että hevosen kanssa työskentely aiheuttaa ajoittain niin valtavaa epävarmuutta ja toisaalta niin valtavaa iloa. On jo käynyt selväksi, että Nessu on erittäin älykäs ja tarkkanäköinen kaveri. Sellaisen kanssa toimiminen vaatii paljon, mutta se on myös palkitsevaa. Lohduttaudun Hempflingin ajatuksella, että hevonen ei odota minulta mestaruutta; ainoastaan halua kulkea yhteistä polkua oikeaan suuntaan. Virheitä ei kannata pelätä, vaan niistä kannattaa oppia.

Nessu suoriutui leikiten sille rakentamastani temppuradasta: kasasin kentälle jonoon kaikki sen pelkäämät esineet, haistelutin ne läpi, ja sitten mentiin pujottelua edestakaisin. Kun otin käteeni mustan pussin ja rapistelin sitä, Nessu peruutti siihen malliin kuin olisi tavannut sapelihammastiikerin. Kohta se kuitenkin jo haisteli "tikrua" ja jopa seurasi sitä uteliaana, kun peruutin pussi kädessä. Pussin yli Nessu ei silti suostunut astumaan, vaan käytti luovaa ratkaisua puomikujan keskelle virittämäni pussin ohitukseen. Ilme näytti siltä, että "eiks tää näin ollut tarkoitus mennä". Jee, melkein. Tähän yhteyteen sopii sitaatti oppi-isältäni Hempflingiltä: "Askel ei voi koskaan olla liian pieni." Palaamme vielä pussiteemaan, Nessuseni.

Kun kentällä oli pyöritty pari kertaa ihmettelemässä, oli mielestäni aika siirtyä töppöaskel eteenpäin. Se tarkoitti juoksutusviestinnän harjoittelemista. Nessuhan nyt on ennenkin juossut liinassa, mutta minä tarvitsin harjoitusta kehonkielen käytössä. Eli poika pitkään naruun, raippa mukaan ja ympyrälle. Raipan mukanaolo herkisti Nessua kummasti, se keskittyi pyyntöihini ja jätti ympäristön mulkoilun vähemmälle, mikä oli tarkoituskin.

Tavoitteenani oli kolme asiaa: pysähtyminen, suunnanvaihto ja ravin nostaminen. Stop-nappi löytyi helposti, ja sehän oli tavallaan tuttukin vierellä tehdyistä harjoituksista. Kun minä pysähdyn, pysähtyy Nessukin. Suunnanvaihto lennosta oli jo vähän haasteellisempi, mutta tajusin ohjauksen menneen perille, kun kerran siirryttyäni vahingossa liian eteen Nessu käsitti sen signaaliksi vaihtaa suuntaa. Eli täysin oikein luettu! Minä vain en ollut tarpeeksi kartalla liikkeissäni. Ravin nostaminen meni aika nätisti, vaikka aluksi jouduinkin viuhauttamaan piiskaa vähän voimakkaammin, mistä seurasi jotain muuta kuin ravia. Kehujen myötä askellaji tasaantui raviksi. Hyyyvä!

Voi sanoa jo nyt, että Nessulla ei tule olemaan ongelmaa itsensä kantamisessa. Se käyttää hienosti takaosaansa ja kaulaansa – niin kuin sotaratsuesi-isänsä vanhoissa maalauksissa. Etujalkojen ulottuvuudesta olen saanut yhden näytteen, kun Nessu temppuilupäivänä tuumasi haastaa minut: etunen lensi suorana 90 asteen kulmassa eteen. On jätkällä ainakin lavat auki. Positiivisesta puolesta huolimatta moinen varsamainen käytös sai kyllä selkeän palautteen. Kavio nousee vain, jos minä sitä pyydän. Kun kerran Nessulla on taipumuksia espanjalaiseen käyntiin, ehkä alamme harjoitella sitä...

Uudessa kodissa

Nessu saapui eilen uuteen kotiinsa. Trailerista laskeutui nuoriherra, joka oli ihan ihmeissään, mihin paikkaan oikein tulikaan. Pää pyöri kuin pöllöllä, mutta se olikin ainut mikä pyöri; muuten hevonen oli täysin rauhallinen. Ei puhettakaan teputuksesta tai muusta äkseerauksesta. Elämän ensimmäinen kärrymatkakin oli mennyt hyvin.

Tallissa Nessu sai ensin vähän totutella uuteen ympäristöön, ennen kuin pari tulevaa tarhakaveria tuotiin viereisiin karsinoihin ottamaan hajua tulokkaasta. Eipä kavereita silti paljon kiinnostanut. Piehtarointi veti puoleensa enemmän kuin uusi tulokas. Niinpä Nessu vietiin tarhaan jäljellä olevien kavereiden luokse. Nämä nuorempina innostuivat uudesta kaverista enemmän, ja nopeasti tuntui tuttavuus etenevän. Kohta siellä jo rapsuteltiin tulokasta. Tänä aamuna koko ruunalauma näytti jo hitsautuneen yhteen niin, ettei tuore jäsen erottunut sieltä mitenkään.

Uudessa paikassa on luonnollisesti runsaasti uusia asioita. Kun tärkein eli lauma oli löytynyt, oli vuorossa pihaan ja kenttään tutustuminen. Otin Nessun pitkään naruun, jotta olisi pelivaraa, jos poikaa alkaisi pelottaa. Ja kyllähän häntä jännitti kulkea ihan tuntemattoman pihan poikki! Sattui vielä koira säntäämään perään, mutta pikku pakosyöksystä huolimatta Nessu jäi nätisti luokseni ja pysähtyi katsomaan säikyttelijää. Tähän pyrin: vaikka taivas romahtaisi niskaan, hevonen ei karkaa tiehensä, vaan jää ihmisen luo.

Kentällä rohkaisin Nessua lähestymään kaikkea pelottavaa: tötsiä, tolppia, tuoleja, nousutelinettä. Oli hienoa seurata, miten se ylitti sisäiset muurinsa ja uskalsi koskea ja haistella pelottavia esineitä, kun näytin, että tässä olisi tämmöinen, mitäs tuumaat. Tällainen harjoittelu lisää hevosen itseluottamusta sekä luottamusta siihen, että ohjaava ihminen on turvallinen eikä vie minnekään, missä saattaisi henki lähteä. Saaliseläimelle on nimittäin tärkeää tietää, ettei tule syödyksi.

Kun on tottunut perässävedettävään suomenhevoseen, tuntuu huvittavalta kulkea sirpakan andalusialaisen kanssa, joka tepsuttaa kuin kana pää ylhäällä. Sieltä se tähystää, näkyykö kettua tai haukkaa. Nessun tähystysstrategia tuntuu toimivan: kun on tarkka silmä, ei tarvitse loikkia sivuun.

Ensimmäisen maastakäsittelyn opetus oli, että nuorelle hevoselle pitää antaa aikaa. Ei kannata pyytää liikaa yhdellä kertaa. Pitää myös olla viestinnässään älyttömän selvä. Nessu reagoi toivotulla tavalla aina, kun se ymmärsi, mitä halusin. Kun se parissa kohtaa ei ymmärtänyt, se hermostui. Silloin otin stopin, rauhoitin tilanteen ja ohjasin selkeämmin. Yritän muistaa, että 3-vuotias on noviisi, jolle vasta opetetaan toimintatavat. Sen itseluottamusta ei saa mytätä pyytämällä jotain, mihin se ei vielä pysty.

Alku

Osasin juuri ja juuri kirjoittaa, kun löysin isäni työpöydän laatikosta kirjepaperia, jossa laukkasi musta hevonen harja hulmuten. Ehkä tajusin sen voiman ja vapauden – ainakin paperiarkkien kulmassa oleva uljas kuva sai minut kirjoittamaan rivit täyteen tarinoita. Hevonen laukkasi aina vain mukanani, houkutteli heittäytymään ja luottamaan intuitioon.

Perustin tämän blogin tallentaakseni vaiheitani ensimmäisen oman hevoseni kanssa. Kirjoitan myös, koska haluan hevosenpidon arjen ja väsyneenä bussipysäkillä vietettyjen hetkien uuvuttamanakin muistaa, miksi halusin hevosen elämääni.

 Amanecer on espanjan kielen verbi, joka tarkoittaa 'sarastaa', 'koittaa', eli se merkitsee auringonnousua. Sen niminen pieni hevonen minua odotti lokakuisena maanantaina, kun ajelin ystäväni kanssa lehtien kultasateessa Päijänteen rantamaille 3-vuotiasta barokkihevosta katsomaan. Amanecer alias Nessu käyttäytyi rauhallisesti ja tyynesti. Tein maasta käsin pieniä harjoituksia, ja ruunainen seurasi valppaana kunnioittavan välimatkan päässä. Se reagoi välittömästi pieniinkin signaaleihin; sentään raviksi sitä ei heti huvittanut pistää. Pidin heti Nessun tavasta olla hereillä: se oli levollisen tarkkaavainen ja kuunteleva. Kun riimunnaru pääsi lipsahtamaan etujalkojen väliin ja Nessu vähän säikähti, se antoi minun rauhoittaa itsensä ja tuli suorastaan syliin. Luottamus oli syntynyt.

Nessua oli ratsutettu vasta pari kuukautta, mutta kokeilin silti, miten kommunikointi onnistuisi selästä käsin. Ratsastin pelkällä istunnalla pitkin ohjin, ja Nessu kuunteli hienosti painoapuja ja istunnan pidätettä. Askellajit tuntuivat vielä raaoilta, mutta hevonen pysyi jopa laukassa täysin hallinnassa ilman ohjastuntumaa. Se ei siis ollut aikeissakaan "lähteä käsistä", vaikka valmentajani oli varoittanut, että PRE olisi minulle liian säpäkkä rotu. Niin vain kuitenkin kävi, että jalkauduttuani olin PREn omistaja – teknisesti ottaen. Tuntuu nimittäin, että tämä hevonen valitsi minut ihmisekseen. Haluan muistaa, miten uuden ihmisen ohjauksesta aluksi hämmentynyt pieni hevonen seisoi ratsastuksen päätyttyä hievahtamatta vierelläni, kuunteli juttujani ja haisteli minua osoittaen, että haluaa tutustua paremmin.

En varsinaisesti etsinyt hevosta rotu edellä, vaan hain hyvärakenteista ja tervettä nuorta hevosta, sellaista, jonka kanssa voin itse luoda haluamani kommunikointitavan. Suuresti arvostamani oppi-isä tässä asiassa on Klaus Ferdinand Hempfling, jonka filosofia ja hevoskoulutusmetodi ovat aivan ainutlaatuisia: hevonen kasvaa luottamaan ihmiseen niin, että haluaa toteuttaa vapauttaan ja voimaansa ihmisen kanssa. Hempfling korostaa tietoista läsnäoloa ja kehonkieltä hevosen kanssa toimimisessa. Sana "ohjastuntuma" ei hänen varastoonsa kuulu. Hempflingin työskentelytapaan voi tutustua hänen kirjojensa ja kotisivujensa kautta. Minulle käänteentekeviä olivat kirjat Dancing with Horses ja It's not I who seek the horse, the horse seeks me, ja tässä blogissa kerron, mitä oivalluksia niistä olen saanut oman hevoseni kanssa.

Blogini nimi on lainattu Ron Howardin elokuvasta Kaunis mieli, joka kertoo lahjakkaasta skitsofreniaa sairastavasta matemaatikosta. Harhojensa takia miehen todellisuudentaju heittelee rajusti, mutta vierelle löytynyt vaimo jaksaa rakastaa, ymmärtää ja tukea outoa miestään, joka ei aina tiedä, miten tässä maailmassa eletään. Vuorovaikutus hevosen kanssa on vähän samansuuntaista. Kun käsissä on herkkä, älykäs ja hevosmaisessa merkitysmaailmassa elelevä olento, voi kommunikointi olla haasteellista. Eniten se on haasteellista siksi, että ihminen itse on niin monimutkainen ja takertuu helposti asioihin, jotka ovat hevosen näkökulmasta yhdentekeviä. Hevonen tulee vastaan heti, kun mieli on kaunis, tasapainossa ja läsnä. Elokuvan matemaatikollakin on muuten sellaisia hetkiä, ja ne ovat kyllä kauniita.