Kesätöitä

Olemme vihdoin saaneet lampaat kerittyä ja vietyä ne Metsähallituksen laitumelle. Eläimiä ja aitoja täytyy tietenkin käydä valvomassa, ja se hoituu kätevästi hevosella. Laidun on kumpuilevaa ja vaatii tarkkuuskävelyä ratsuilta. Välillä on menty kimpassa, välillä yksin. Kaija menee joka paikasta kuin juna; se on ihan mahtava peli. Nessu taas on niin tarkka jaloistaan, että jännittää haastavampia kohtia, ellei ole kärjessä hyvää henkistä tukea. Kaijan tuesta huolimatta Nessu kerran pukitti minut alas, kun ojan yli hyppy ja sitä seurannut jyrkkä ylämäki olivat liian jänniä. Kevyen istunnan ansiosta laskeuduin jaloilleni mutta papatin vihaisena ratsulleni, joka jatkoi pomppimista aivan kuin olisi ollut leikkipuistossa.

Tänään kävin yksin Nessun kanssa tarkastamassa lammaslaitumen ja vähän kauempana olevan lehmälaitumen. Nessua ei olisi pahemmin huvittanut irtautua kotoa kavereitten seurasta, mutta hyväksyi se kuitenkin asian, vaikka tammat kiihkeästi huutelivat perään. En ole pitkään aikaan mennyt Nessulla ilman seuraa, joten pelotti vähän, miten meille kävisi. Koska hevonen kyttäili puskia, rupesin laulamaan. Vetelin virsiä, ja kohta hepo jo päristeli. Lisäsin volyymia, kun kuulin jonkun ammuskelevan lähistöllä ja huomasin Nessun suhtautuvan epäluuloisesti pamauksiin. Se pysähtyi arvioimaan äänien vaarallisuutta, mutta jatkoi matkaa, kun viritin Suvivirren. 

Talutin Nessua, kun meidän piti mennä muutama sata metriä isompaa tietä, jolla ajaa traktoreita ja rekkoja. Tie vei myös kohisevan kosken yli, ja kummasti hepo hivuttautui sillalla keskemmäs tietä ja selkäni taakse turvaan, sen verran kosken pauhu pelotti. Viimeisellä hiekkatiellä taas oli sateen jäljiltä lätäköitä ja veden uurtamia kuoppia, ja Nessu suhtautui niihin erittäin epäluuloisesti. Se yritti välttää ne kääntymällä ja peruuttamalla, mutta pidin jääräpäisesti suunnan, joten ratsuni viimein totesi, että on toisaalta helpompi kävellä eteenpäin kuin peruuttaa. En ryhtynyt ajamaan sitä eteenpäin; kunhan istuin satulassa ja pidin hevosen suorassa. Sillä metodilla se joka kerta luovutti ja lopulta meni epäilyttävästä kohdasta yli. Kotimatkalla uskalsin tutussa metsässä jo ravata ja laukatakin.

Nessu ja Windy ovat yksin työskennellessään suunnilleen yhtä epävarmoja. Windyn reaktioita en kumminkaan pelkää, koska tiedän sen kehonhallinnan niin huonoksi, ettei se kummoisia temppuja pysty tekemään. Nessu taas kykenee varsin akrobaattisiin suorituksiin. Tänäänkin se loikkasi kesken laukan sivuun, kun tienposkessa sattui olemaan muurahaispesä. Onneksi pidin kiinni kauhukahvasta, niin pysyin kyydissä. Vertailun vuoksi: kävin eilen Kaijan kanssa yksin iltalenkin maastossa, jossa se ei ollut ennen käynyt. Musta muhku puksutteli menemään reipasta ravia eikä hätkähtänyt, vaikka kotka tai suuri haukka lensi männikössä. Kävimme korkealla Muhosjoen törmällä, josta on parinsadan metrin pudotus. Huimasi. Kotiin päin Kaija laukkasi hallitusti, ja oli mukava päästellä helposti ennakoitavalla hevosella. Se on iso kuin laiva eikä taatusti tee mitään äkkinäistä.

Laumatiedote: Rimpelin sairasloma päättyi, ja tamma pääsi laumaan laitumelle. Voi sitä huutoa, kun johtajatar ilmaisi olevansa paikalla! Ihmeen sopuisasti lauma kuitenkin asettui elelemään. Olen bongannut Rimpelin ja Kaijan jopa rapsuttelemasta toisiaan. Kivennäiskiven ääreltä Kaija tosin antaa muille lähdöt. Veikeä otus tuo Kaija – osaa parkkeerata luokse niin, että ei jää epäselväksi, mistä pitäisi rapsuttaa. Hevosissa on havaittavissa mustasukkaisuutta rapsutuksia ja huomiota jaettaessa. Rimpeli ampuu täyttä laukkaa laitumen toiselta laidalta, jos näkee vaikka Windyä rapsutettavan. Eilen se tuli ensimmäisenä luokse, kun menin hakemaan vapaaehtoista lammaskeikalle. On se ihana.

Kun syntyy luottamus

Olen onnellinen: Rimpeli koski päätäni eilen turvalla. Hellästi, tunnustellen. Tänään se tuli luokseni ja pyysi rapsutusta. Rapsutin harjamartoa, ja tamma luikerteli mielihyvästä turpa tötteröllä. Luottamus on aika ihmeellinen asia. Se joko syntyy tai sitten ei. Ilman luottamusta hevosten kanssa toimiminen on vaikeaa. Rimpelin hoitaminen on kirkastanut, että luottamus herää joskus hyvinkin hitaasti. Rimpe on ehkä suomalaiskansalliseen tapaan pidättyvä ja sisintään varjeleva otus, jääräpäinen mutta silti äärettömän herkkä. Ajoittain se ei antanut kiinni. Kohta kaksi kuukautta olen aamuin illoin käynyt tallissa ruokkimassa sitä ja hoitamassa tulehtunutta jalkaa, ja nyt kopsu alkaa hakea kontaktia oma-aloitteisesti. Toki se on aina tullut ohra-annostaan ja heiniä vastaan, mutta nyt se tuli selvästi muusta syystä. Ehkä muutokseen vaikutti, että rupesin tekemään sen kanssa pieniä ratsastuslenkkejä; ratsastin tamman kanavaan, jotta yhä lievästi nestettä keräävä jalka saisi lisää kylmää, ja annoin hepon sen jälkeen syödä vihreää. Tamma vaikutti tyytyväiseltä päästessään vähän tuulettumaan. 

Eilen Rimpeli tosin näytti koko tahtonsa voiman. Hain Nessun meille kaveriksi kanavareissulle, mutta Rimpellä olikin kiima, enkä uskaltanut ottaa Nessua kiljuvan ja huitovan tamman viereen käsihevoseksi. Päästin sen irti sillä ajatuksella, että seuratkoon vapaana. Mutta Nessua kiinnostivatkin tarhan nuolukivi ja torkkuvat lampaat enemmän kuin kiimainen tamma. Voi sitä huutoa! Yritin mennä toisen pellon kautta kotiin, mutta Rimpeli ei suostunut kävelemään lainkaan; se olisi vain juossut sulhonsa luo. Pyöritin, pyöritin, pyöritin ja seisotin, mutta tamma ei antanut periksi. Kun se ei päässyt eteen eikä sivulle, se pakitti koko matkan pellon poikki. Kun pyysin seisomaan, se kuopi vihaisena kuin mikä. Kun pyöritin sitä, se ytitti purra saapastani. Ja sitten, silti, illalla kun sillä ei ollut enää mitään raivottavaa, se tuli turpansa kanssa luokse.

Windy on puolestaan hämmästyttävän luottavainen tapaus. Menin tänään hakemaan sitä vuoltavaksi, ja tyypit pötköttelivät ja piereskelivät varsin vapautuneesti – ne luottivat Kaijan valvontaan. Nostivat ne sentään päätään, kun kävelin Windyn viereen. Neiti otti hyvin raukeana vastaan rapsutukseni ja vaipui sitten takaisin uneen. Se oikeasti nukahti, vaikka seisoin ihan vieressä: jalat nytkähtelivät kuin koiralla, kun se näki uniaan.

Nessu, osallistuva nuori, sen sijaan punnersi pystyyn ja tuli katsomaan, mistä se jää paitsi. Some-hevosta kiinnosti puhelimeni, ja piti napata horsefie, kun se niin nyhjäsi niskassani. Nessun osallistumishalu tuottaa hupaisia tilanteita. Kun Windy könötti vuoltavana puomissa, Nessu pyrki hoitamaan vuolijaa, ja kun se ajettiin pois, se keksi lähestyä toisesta näkökulmasta: se poimi maasta kavionsuikaleen ja heilutteli sitä sen näköisenä, että "hei sulta tippu tää".

Luottavaisten hevosten seura on tehnyt hyvää Kaijalle, joka on jo eri hevonen kuin tullessaan. Kun on rapsutuksia ja huomiota jaossa, sekin tulee norkoilemaan, josko saisi jotakin. Itikantorjunta kelpaa sillekin, ja se oikein levittää jalkojaan, kun hieron öljyä sen tisseihin. Positiivista on, että kun pyydän sitä väistämään, se ei enää vain luimi, vaan mutustaa suutaan – eli antaa periksi. Illalla kun palasin Windyn kanssa lammaslaitumen tarkistukselta ja vein sen takaisin laitumelle, Kaija ja Nessu tunkivat heti osingolle: "Meillekin jotain kivaa!"

Kaijan kanssa

Hevoslaumamme on täydentynyt taas yhdellä jäsenellä: pari viikkoa sitten haimme meille mustan jättiläisen, 15-vuotiaan latvianpuoliveritamma Kaijan. Halusimme toisen kokeneen ja rohkean hevosen Rimpelin lisäksi, sillä Rimpe on edelleen sairaslomalla, ja tarvitsimme hyvän kärkihevosen Nessun ja Windyn tueksi. Kaija on vaikuttaa siihen hommaan hyvältä. Yhden mutakkolenkin tosin vasta olemme ehtineet tehdä yhdessä, mutta se vakuutti. Ilman Kaijaa Nessu ei olisi mennyt kosteikoista, joissa pohja petti välillä.

Kaijan tulossa oli dramatiikkaa, nimittäin sillä on erittäin paha takapuomikammo. Pahaksi onneksi se on joskus päässyt peruuttamaan takapuomin ali, joten oli syytä pelätä, että se tekee sen uudestaan. Kaija meni traileriin aika hyvin, kun syöttelimme sitä siellä, mutta se peruutti heti pois, kun epäili jäävänsä koppiin kiikkiin. Se oli pakko lastata lopulta rauhoitettuna, ja silti se sai slaagin takaluukun sulkeuduttua. 700-kiloisen hevosen riehuminen ei ollut mitenkään kaunista katseltavaa. Onneksi koppi ei hajonnut eikä hevonen rikkonut itseään, vaikka hurjalta tempoilu näytti. Kyllä se siitä rauhoittui, mutta tuntui kamalalta lähteä ajamaan, kun ei ollut mitään takeita siitä, että hevonen pysyy pystyssä ja hengissä. Kotiin lopulta kuitenkin päästiin. Ajettiin koppi suoraan laitumelle, irrotettiin riimut ja päästettiin tamma vapaaksi. Nessu ja Windy pörräsivät kopin ympärillä malttamattomina, ja kun Kaija sai peruutetuksi ulos, koko kööri paineli tuhatta ja sataa pitkin nurmea. Sitä menoa jatkuikin sitten muutama päivä, mitä nyt välillä vihreä vähän houkutteli himmaamaan.

Annoimme hevosten laumautua kaikessa rauhassa. Kaija oli pitkään epäluuloinen ihmisiä kohtaan ja luimi, kun sitä pyysi väistämään. Se ei myöskään antanut kiinni. Strategiamme oli yksinkertaisesti se, että jos hevoset laitumella kulkiessamme sattuivat tulemaan luokse, pyysimme etutukasta pään alas, katsoimme kaviot ja lähetimme hevoset pois. Jonkin kerran annoin väkirehua ja väistätin hevoset pois ruokakipolta kesken syönnin. Kaikki väistivät, mutta Kaija tosiaan epäkunnioittavasti korvat luimussa. Eräänä aamuna se kuitenkin hörisi, kun näki minun menevän talliin jalkapotilastamme hoitamaan. Aidallekin se tuli muiden mukana tervehtimään.

Laidunhengailua oli jatkunut pari viikkoa, kun Kaija pääsi vihdoin hommiin. Satulan vieminen laitumelle aiheutti innostuneen reaktion: kaikki kolme hevosta tulivat kaula pitkällä tarjoutumaan töihin. Kun kaksi oli kiinni puomissa, kolmas eli Windy tunki itsensä siihen väliin ja seisoskeli ihan pätevän näköisenä kuin olisi myös lähdössä tärkeisiin tehtäviin. Se on muutenkin hyvin kontaktinhaluinen hevonen: juoksee vaikka laitumen toiselta laidalta tervehtimään ja hörisee aina, kun näkee ihmisen.

Mutakkokeikkamme tai sitten sen yhteydessä nautittu hoito muutti Kaijaa. Seuraavana aamuna se tuli muiden mukana rapsuteltavaksi eikä kääntänyt päätään pois. Laitumen vapaus ja rauha ihmisistä ovat tehneet sille hyvää, kun se ei enää pidä kontaktia epämieluisana. 

Vaikka ratsastusretkemme ei ollut lammaslaitumen ojien ja aitojen tsekkausta kummempi, Kaija ja Nessu tuntuivat nauttivan siitä. Edellisestä ratsastuksestani Nessulla oli kiireitten takia vierähtänyt pari viikkoa, mutta sitä ei huomannut; päinvastoin. Nessu seisoi kuin tatti selkään noustessani ja kuunteli erittäin herkällä korvalla istuntaani. Olin iloinen, että kotiin päin laukatessakin se pysyi täysin hallinnassa ja lyhensi laukkaa ihan vain istunnan signaalista. Vastaavasti eteenpäin ei tarvinnut kehottaa pohkeilla, vaan aavistuksen löysäys lantiossa sai Nessun nostamaan ravin. Nessu toimii aivan älyttömän hyvin, jos se kokee pyydetyt asiat mielekkäiksi. Sen sijaan se kyseenalaistaa helposti toiminnan, joka ei sitä motivoi. Olenkin toistaiseksi jättänyt kentän kiertämisen sikseen ja ratsastanut avoja lampaita paimentaessamme. Silloin ei tarvitse perustella, miksi täytyy kuviokävellä.

Meidän muhku. Kaija on säkäkorkeudeltaan 170 senttiä, joten Nessu ja Windy näyttävät sen rinnalla pikku poneilta.