Roska-auto ja muuta jännää

Päivänä muutamana tapahtui, että Nessu-herra kamraatteineen vaihtoi tarhaa. Silminnäkijätodistuksen mukaan ruunajoukkio liikehti sen jälkeen siihen malliin, että korvien välissä oli muutakin kuin pakkasta. Oli temppua jos toistakin, monen mallin ilmapotkuja erityisesti. Minä tietysti ilahduin: liikunta on hyväksi hevosille.

Yhtä ilahtunut en ollut enää siinä vaiheessa, kun pakkasen takia rauhalliseksi aiotulla metsälenkillä Nessu tuppasi kirmailemaan vähän turhan innokkaasti Pete-toverin perään. Uskoi se sentään husimiseni, kun näytin että turpaan tulee, jos änget sieltä. Sen verran pimenevässä maisemassa paukkuva pakkanen sai tarhariekkumisen jälkimainingeissa hepat raiteiltaan, että molemmat ilmaisivat säikähdyksensä voimallisesti pukilla tai parilla. Nessu hyväkäs syöksyi ohitseni ja viskasi takakoipensa niin lennokkaasti ylös, että ellen olisi vaistomaisesti väistänyt sivuun, olisi osunut. Sen jälkeen olikin aihetta pyöriä keskittymisympyrällä pää alhaalla. Reagoin myös todella tarkkaan heikkoihin signaaleihin, jotka paljastivat, että äksöniä saattaisi olla luvassa. Sinänsä kiva, ettei Nessu säikähtäessään rynninyt päälle, vaan ohi, mutta sen verran tuosta vähältä piti -tilanteesta opin, että tarkkana on oltava joka sekunti: jos olisin pari sekuntia aiemmin huomannut, mitä on tulossa, olisin ehtinyt pysäyttää Nessun.

Seuraavana päivänä Nessu oli raukea kuin porsas pahnoilta herättyään ja teki silmät puolitangossa kaiken minkä pyysin. Oli tättäräästä siis jotain hyötyäkin. 

Mutta jännittyneen hevosen käsittelystä sain aihetta lisäpohdintaan tänään, kun Siperian tuuli ulvoi nurkissa ja roska-auto rymisteli näyttämölle juuri silloin, kun meidän oli tarkoitus treenailla. Nessu hyväksyy mönkijät ja muut kulkuneuvot aika hyvin, jos vain saa mollottaa niitä: tähystin pystyyn ja zoooom. Haastoin sitä vähän ja vein kohtaan, josta se ei nähnyt roska-autoa; ainoastaan kuuli sen kolistelun. Hui kauhistus! Johan alkoi pojua pelottaa. En kuitenkaan päästänyt sitä säntäilemään, kuikuilemisenkin estin. Vaadin Nessua pitämään pään alhaalla eli en antanut sille tilaisutta valpasteluun ja jännittämiseen. Samalla silitin sitä niin, että kävin läpi koko kropan. Ja niin vain kävi, että heppa rentoutui täysin ja pääsimme tekemään harjoituksemme yhtä hartaina kuin ennenkin.

Jännittyneen hevosen saa siis parhaiten relaamaan ottamalla haltuun sen pään. Jos höyryää pahasti, väistätysympyrä tehoaa yleensä aina: siinä kävellään kohti lautasia ja vedetään pää mukaan eli sivulle alas. Nessu osaa harjoituksen jo niin, että kentällä päätä ei tarvitse juuri vetää, vaan se pyörii perässä, kun lähden kävelemään pään vierestä puolikaaressa taakse. Kun se on rento ja tasapainossa, se nostelee kaikkia jalkoja tasaisesti. Jos se taas on vähänkään jännittynyt, se ruuvaa sisäetusta. Hyvä rentoustesti!

Koskettamisesta vielä. Olet luultavasti tyynnyttänyt pelokasta, epävarmaa tai jännittynyttä ihmistä tai eläintä silittämällä. Kosketus rauhoittaa. Halaa, silitä tai ota syliin aina kun siltä tuntuu – hevonenkin. Se on laumaeläin, ja sen kieli on ruumiillista. Siksi tarvitsee konkreettisen muistutuksen, että lähellä on joku, joka vahtii puolesta ja näyttää, pitääkö paeta vai jäädä. Toki narusta pitelemälläkin voi saada hevosen jäämään luokse (fyysisesti), mutta kosketus on viesti, että jää, oikeasti.

Läsnäolon voima

Elämäntaitovalmentajat puhuvat paljon läsnäolosta, mutta mikään ei ole modernille ihmiselle vaikeampaa kuin unohtaa menneisyys ja tulevaisuus, olla takertumatta omiin tunteisiin tai odotuksiin, menetyksiin tai saavutuksiin, uskomuksiin tai pettymyksiin. Mikään ei ole vaikeampaa kuin olla vain. Kuitenkin kommunikaatio perustuu läsnäoloon, siihen että aistin, koen ja tunnen toisen sellaisena kuin hän sillä hetkellä on. Moni saavuttaa olemisen flow'n lomallaan, kun on aikaa ja rauhaa itsensä kuulostelulle. Läsnäolon voima onkin ihmeellinen: se synnyttää luottamuksen ja halun elää. 

Miten tämä liittyy hevosiin? Aika oleellisesti. Jos ei ole luottamusta eikä kykyä elää hetkessä, vuorovaikutuksesta hevosen kanssa ei tule mitään. Jos vaikkapa menen hakemaan hevosta tarhasta ja mietin jo etukäteen epävarmana, tuleekohan se, viimeksikin juoksi karkuun, niin roikun kiinni negatiivisissa asioissa. Samalla lähestyn hevosta valtavin odotuksin: mielessä vain lopputulos - saada hevonen riimuun ja pois tarhasta. Tuollaisessa mielentilassa "kommunikaatio" typistyy hallitsemiseksi, josta ei ole paljon iloa kummallekaan osapuolelle (okei, tulihan se hevonen lopulta tarhasta). Sen sijaan jos menen hevosen luo aistit auki ja valmiina kohtaamaan sen, saan tulokseksi kommunikaatiota. Seison paikoillani, kosken, silitän. Toinen nostaa turvan, tunnustelee kasvoni, puhaltaa. Sinä tulit, sinä olet siinä, kaikki on hyvin. Ja sitten se seuraa kiskomatta perässä.

Myös hevosen luottamus syntyy siitä, että se tietää olevansa olemassa minulle sellaisenaan. Se tietää, että kuuntelen, millä mielellä se on ja mitä se tarvitsee. On ihan mielettömän hienoa, että kun kommunikaatiokanava on auki, Nessua ei tarvitse käskeä, vaan vihje toivotusta käytöksestä riittää. Vain hengitys tai pari laukka-askelta. Luottamus säilyy, kun muistan kertoa hääräilyn lomassa, että on ilo työskennellä tuollaisen pikku hepan kanssa ja että juuri nyt hän toimii oikein hienosti. Tänään tehtiin avotaivutusta ympyrällä, ja Nessu oli ihanan luottavainen ja rento, vaikka ponnisteli kovasti käsittääkseen, mitä siltä halusin. Liikkeen aikana Nessu keskittyi korvat venksallaan, ja kun pysäytin ja kehuin, se oli heti pää alhaalla suuta maiskaamassa eli rento. 

Kun tajusin, miten paljon Nessulle ja koko suhteellemme merkitsee, että vain olemme, olen yhdistänyt seisoskeluhetkiin pienen palkinnon (toki seisoskelukin on palkintoa). Nessu on suunnattoman kiinnostunut ihmiskasvoista, joten kun se on tyyni ja rauhallinen, annan sen tutkia naamatauluani. En tiedä, mitä kaikkea se lukee hengityksestäni, mutta tarkkaan se haistaa ja vaikuttaa kovin tyytyväiseltä.

Lopuksi voisi sanoa, että jos haluat elää vahvasti, elä hetkessä. Katsoin jokin aika sitten kuvia edesmenneestä koirastani mökkisaaressa. Tiedättehän: aurinko paistaa, veden kirkkaus häikäisee, laituri lämmittää uintikosteaa ihoa ja häntävanhus touhuaa kaislikossa. Havahduin siihen, että oikeasti aurinko taisi paistaa yhtenä päivänä ja viitenä päivänä satoi. Mutta päivä jolloin olin joka solulla läsnä, valaisi kaikki muutkin.

Pakkaspoika

Kovin ilahdutti, että tuli lunta ja pakkasta. On saatu nauttia kirkkaista päivistä. Nessun kanssa olen työskennellyt entiseen malliin ja käynyt kävelyillä järven rannassa. Eilen mentiin johtaja-Peten kanssa lenkille suoraan tarhasta ja pikku jäpikkäni oli niin tohkeissaan, ettei tiennyt, miten päin olisi päätänsä pitänyt. Turpa keikkui sinne tänne ja kintut tapailivat valssia. Kiltisti poju silti totteli, kun näytin, että mennään tälleen rauhassa vaan. Takaisin tullessa finninaama tosin meinasi lähteä keulimaan, mutta eipä sitten lähtenytkään, kun otin ympyrää ja peruutusta lääkkeeksi.

Tänään liikutin Nessun, kun aurinko oli jo laskenut, ja kummasti oli poika rauhallisempi. Ei tullut yhden yhtä pukkia, ei syöksyä, ei omavaltaista peruutusta takanojassa. Kenties harjoituksetkin alkavat purra, nimittäin enää ei minun tarvitse käydä neuvotteluita siitä, tehdäänkö niin kuin pyydän. Oikeaa lapaansa Nessu ei edelleenkään suostu kunnolla väistämään, mutta ehkä siihenkin vielä ratkaisu löytyy.

Muistin vihdoin kokeilla, miten sujuisi hengityksestä pysähtyminen: pysähtymissignaalina on yksinkertaisesti syvä uloshengitys. Ja katso: se toimi heti täydellisesti! Pyysin pysähdystä sekä käynnistä että ravista, ja kummastakin askellajista Nessu stoppasi saman tien, kun puhalsin keuhkot tyhjiksi, ja jäi seisomaan niille sijoilleen kääntymättä ympyrällä sisäänpäin. Voi ylistystä! Olisin voinut huutaa lumisadetta tiputtavalle kuutamoiselle taivaalle, että katso, katsokaa, minun hevoseni kuuntelee hengitystäni! On se ihana.

Kun kävelin lumisessa, pimeässä ja pakkashuuruisessa (– 15 °) metsässä Nessun kanssa, tuntui selvältä ja hyvältä, että olimme siinä. Niin piti ollakin. Elämä tuntuu arvokkaalta, kun lähellä on ollut paljon sairautta ja kuolemaa. Olemme jääneet jäljelle. Niin tapahtuu, kun on olemassa.

Rentous ennen kaikkea

Olen viime päivinä keskittynyt Nessun kanssa rentouteen. Hevoselle, joka kuikuilee mielellään kaula pystyssä kuin kirahvi, relaaminen on opetettava. Tallin lännenratsastajilta sain vinkin pyytää hevosta laskemaan päänsä: kireys niskassa hellittää, ja fyysinen muutos valpastelijasta rentoreiskaksi vaikuttaa välittömästi psyykeen. Kohta hevonen jo seisoo silmät ja korvat lurpallaan ja mutustelee suutaan. Pään laskemisen Nessu oppi nopeasti: vedettyäni pään muutaman kerran narusta alas minun ei tarvinnut kuin ojentaa käsi, niin pää laskeutui.

Fyysistä ja psyykkistä rentoutta olemme hakeneet myös pyörimällä pikku ympyrää – pää alhaalla. Nessu aluksi ruuvaa sisäetujalkaa paikallaan, ja asiantuntija P:n mukaan se tarkoittaa, ettei se luovuta itsesuojeluvaistoaan helpolla. Se on kuulemma hevosella lavassa. Kun kaikki jalat nousevat, alkaa lapa olla auki. Pyöritys on ilmeisen hyvä tasapaino- ja luottamustesti. Kokeilin myös, miten helposti Nessu nostaa etujalkansa kentällä eli suostuu pakoeläimenä siihen, ettei pääse ampaisemaan karkuun. Vasen nousi hyvin, ja pää laskeutui siinä samalla. Oikea taas – jäykempi puoli – nousi, mutta pienen vehtauksen kera eli hieman jännittyneesti.

Takaosan lisäksi olen väistättänyt Nessua lavoista, ja niissä on kyllä työstämistä. Kerta kerralta se sujuu helpommin, kun osaan ehkä myös pyytää selkeämmin, mutta liittynee itsesuojeluvaistoon, ettei Nessu helpolla anna periksi lavoistaan. Peruutus sen sijaan menee mutinoitta.

Kaksi hevosta kouluttanut tallikaverini neuvoi pari kullanarvoista menetelmää hevosen mielen tasapainoon. Tauosta olenkin aiemmin kirjoittanut – kaksijalkaisen näkökulmasta. Myös hevonen tarvitsee taukoja työskentelyyn sisäistääkseen tapahtuneen. Tein työtä käskettyä: seisotin Nessua aina tehtävän jälkeen niin kauan, että huulet alkoivat maiskata eli hevonen rentoutui. Noudatin samalla myös toista neuvoa: tunnustelin hevosen molemmilta puolilta läpi eli piirsin sen rajat. Huomasin siinä hevosta koskettaessani ja sivellessäni, että itse asiassa minä silloin todella keskityin tuon olennon olemassaoloon. Nelijalkaisen ystäväni rajojen piirtäminen tuntui symbolisesti tärkeältä. Minä olen eri kuin hän, mutta minä voin auttaa häntä tulemaan toimeen itsensä kanssa. Nessua se tuntui rauhoittavan. Samaan tapaanhan vauvaa pitää koskettaa, jotta sille muodostuu käsitys itsestä ja omista rajoista.

Rentouteen liittyy vielä hiljaisuus. Koska Nessulla on viime aikoina ollut taipumusta levottomuuteen ja räjähtelyyn, olen pyrkinyt omissa eleissäni korostettuun rauhallisuuteen ja pyöreyteen. On mukavampi työskennellä ilmapiirissä, joka on hiljainen, keskittynyt, jopa harras. Yllätys, yllätys, hevonenkaan ei silloin sätki kovin pahasti – olisihan majesteettirikos turmella syntynyt yhteys. Eli rentoutusharjoitusten ansiosta en ole joutunut todistamaan pystyyn hyppimistä ja rajua pukkipommitusta; enimmillään Nessu on pysähtynyt ja peruuttanut tai syöksynyt vähän vauhdikkaammin eteenpäin. Lopulta se on päättäväisen ohjauksen jälkeen kehujen siivittämänä mennyt tasapainoista ja nättiä ravia.

Kävin eilen työskentelysession jälkeen pienen maastolenkin ja iloitsin siitä, että Nessu oli superrento. Se käveli pitkänä pää alhaalla ja päristeli voimallisesti. Iloitsin myös siitä, että minulla oli kerrankin kuningatarolo: saapastelin missä huvitti, ja hevonen tuli perässä löysässä narussa. Jos otus tuppasi liian lähelle, näytin kyynärpäällä, että tässä on minun tilani eikä siihen ole tulemista. Nessu hyväksyi sen ja päräytti merkiksi, että ok, ole sitten johtaja.

Espanjalainen eräretkellä

Uuden vuoden kunniaksi teimme pienen eräretken. Tai siis "erää" siinä oli sen verran, että saapastelimme metsässä ja laitoimme ruokaa tulilla. Oikein mukavaa! Pikku espanjalaisteinille reissu oli totuttelua epämukavuuden sietämiseen: upottavaan mättäikköön, tuntemattomaan metsään, odotteluun ja erilaisiin ääniin, joita syntyy, kun tehdään puista nuotio. Siinä vaiheessa, kun lusikoimme hirvipataa napaamme, Nessu rauhoittui viimein puunsa äärelle. Sen verran jännittävä reissu oli sille, että vasta lähellä kotia se rentoutui syömään (!) pajunkissoja ja heinää polun varrelta. Voi olla, että osa jännityksestä oli paukkupäivän jälkimaininkeja, mutta nätisti poika kaikesta huolimatta kulki. Seuraavalla kerralla on reitti on jo tuttu.