Itsensä kantava hevonen

Hevosen tasapainoon ja harmoniaan viitaten puhutaan usein itsensä kantamisesta. Fysiologisesti se tarkoittaa, että hevonen käyttää liikkuessaan erityisesti ylälinjaansa eli selkälihaksia ja yläkaulan lihaksia, mutta myös vatsalihaksia - eli samoja lihasryhmiä, jotka ihmiselläkin aktivoituvat hänen liikkuessaan aktiivisesti ja elastisesti. Itsensä kantavan hevosen selkä on pyöreä ja pää alhaalla, ja takajalat työntävät liikettä eteenpäin. Itsensä kantaminen on hevoselle perustaito, jota ilman aiheutuu vaikeuksia - oli hevosen käyttötarkoitus mikä hyvänsä.

Koulutuksellisesti itsensä kantamisen saavuttamiseen on monia keinoja. Ratsastuskoulussa ratsastaessani oli tyypillistä, että hevoset pantiin tunnin alussa juoksemaan hirvenä eli reipasta vauhtia kaula pystyssä. Suunnilleen koko tunti kului siihen, että ne sitten yritettiin saada rentoutumaan ja myötäämään niskastaan. Logiikka oli sellainen, että ensin painetaan kaasua aiheuttaen sivutuotteena jännittyneisyyttä ja sitten ohjista nyppimällä pikkuhiljaa pakotetaan hevonen peräänantoon eli näyttämään siltä, että se kantaa itsensä. Systeemi tuntui vastenmieliseltä ja idioottimaiselta. Miksi vasiten tuottaa jännitystä ja sitten joutua hartiavoimin työskentelemään, jotta pääsisi siitä eroon? Tuntui myös inhottavalta, että hevosta piti pohkeella ja ohjalla ratsastamalla ratsastaa peräänantoon; se harvemmin itse hakeutui muotoon, ellei sen suussa ollut kankia tai päätä vedetty gramaaneilla alas.

Olen todella kiitollinen, että Marjut Lemisellä (vuoden ratsastuksenopettaja 2008) oli tarjota minulle vaihtoehtoinen tapa ratsastaa. Se perustui hitaaseen valmisteluun: kaiken A ja O oli kuunteleva ja rento hevonen. Maijun opetuksessa opin "koomakävelyn" - sairaan hitaan käynnin, jossa ratsastaja kontrolloi hevosen jokaista askelta istunnallaan. Rentoutta taas haettiin äärettömän hitaalla ravilla, jossa hevonen kulki turpa maassa - eli pyöreänä ja itsensä kantaen. Olen nähnyt, miten ilmaisuvoimaiseen suoritukseen tällä tavalla valmisteltu hevonen kykenee, joten mikään maailmassa ei saa minua oikomaan omani kanssa siinä, että hevosen on aina ja varsinkin ratsastajaa kantaessaan oltava rento ja kuulolla. Oman turvallisuutenikin kannalta on ollut tärkeää, että olen pitänyt työskentelyn rennosti mukavuusalueella: espanjalaisen täysiverisen saa hyvin helposti hyppimään pilviin.

Ratsastuksessa olenkin noudattanut rentouden periaatetta tunnollisesti. Mieleen on jäänyt Heidin keväinen lausahdus: "Jos Nessu jännittyy, älä nosta ravia. Muuten se oppii liittämään jännittämisen ravaamiseen." Sillä keinolla ne ratsastuskoulun hevoset oli siis opetettu jännittämään ja juoksemaan pää pystyssä. No, me olemme edenneet todella HI-TAAS-TI. Samalla kun olemme viimeiset kolme kuukautta harjoitelleet ravinostoja, ohjelmassa on ollut myös champon-juoksutusta, mäkimaastotreeniä ja kavalettiharjoituksia, joiden tarkoitus on ollut opettaa oikeaa kehonkäyttöä ja vahvistaa itsensä kantamiseen tarvittavaa lihaksistoa. Nyt Nessu menee ratsastaja selässä juuri ja juuri puoli kierrosta hidasta ravia rentona, pää alhaalla ja selkä pyöreänä itsensä kantaen. Vielä en uskalla pyytää enempää. Ilman ratsastajaa se kantaa itsensä jo niin monta ympyrällistä kuin pyydän. Parasta jutussa on se, että kuvailemani liikkumistavan omaksuminen on vaikuttanut Nessun mieleen: se on tyyni, luottavainen ja halukas vuorovaikutukseen.

Uuden liikkumistavan omaksuminen on tietenkin laittanut töihin lihakset, jotka aiemmin olivat vähällä käytöllä. Varsinkin yläkaulassa on Nessulla ollut kovia kohtia, ja olen niitä hieroskellut. Siitäkös hopukka nauttii: se seisoo silmät puoliummessa alahuuli lerpattaen, maiskuttelee, lipoo kieltään ja jopa haukottelee, mikä on äärimmäisen rentouden merkki. Hieronnallalla on hyviä vaikutuksia. Sen jälkeen Nessu liikkuu uskomattoman rennosti ja elastisesti kauniisti itsensä kantaen. Hyvä ratsu siitä vielä tulee!

Nessu rentoutuu kotitekoisella wellness-osastolla.

Kapsonin ylistys

Olen hankkinut Nessulle portugalilaisen niin sanotun akateemisen kapsonin maastatyöskentelyä varten. Sen kuonon päälle tuleva osa on kova (kuvassa liian alhaalla), ja koko kapine puetaan suitsien tapaan päänmyötäisesti, joten se kohdistaa ja vapauttaa paineen nopeasti ja täsmällisesti. Sen jälkeen kun olin kokeillut kapsonia menestyksellisesti ohjasajossa, tuumin, että taidan vaihtaa suitset ja kuolaimet kokonaan siihen. Nessu nimittäin selvästi osoittaa kääntämällä pään pois, että se ei oikeastaan haluaisi kuolaimia. Se ottaa ne kyllä korrektisti suuhunsa, mutta vastahakoisesti – vaikka tarjoan samalla leipäpalan. Kolmipalan muklaus on sitten oma lukunsa.

On monia syitä, miksi olla käyttämättä kuolainta. Heti perään on sanottava, että ennen omaa hevosta en ikinä kyseenalaistanut kuolainten käyttöä (niin kuin en rautakenkiäkään). En olisi uskaltanut ratsastaa kuolaimettomalla hevosella. Olen kuitenkin oppinut, ettei hevonen jarruta suullaan, vaan jaloillaan. Ratsastajan pitää siis saada menemään jalkoihin viesti, minkälaista sävellystä soitetaan: onko neljäsosanuotteja (käynti), kahdeksasosanuotteja (ravi) vai tauko (seis). Kaiken tuon voi kertoa pyllyllä ja jaloilla; siihen ei tarvita ohjaa ollenkaan. Olen opettanut Nessun peruuttamaankin pelkästään istunnalla. On hevosystävällistä ja luontevaa ratsastaa istuinavuilla – onhan takapuoli suoraan kosketuksissa hevoseen ja siten välitön viestintäväylä. Sen sijaan rauta herkästi aistivassa suussa ei tunnu kivalta. Paremmin tietävät sanovat, että kuolain aiheuttaa hevosen nieluun samanlaisen reaktion kuin jos sillä olisi suu täynnä ruokaa. Hevonen ei luonnostaan syö ja juokse yhtä aikaa, joten kuolain aiheuttaa epämiellyttävän olon. Kokeilepa itse lenkkeillä palikka suussa!

Istunnan lisäksi muukin jarru kuitenkin tarvitaan. Yhden ohjan pysäytys toimii Nessulla aina, ja sen voi tehdä kapsonillakin. Lentoonlähtömoodissa Nessua on joka tapauksessa turha jäädä vetämään ohjista. Jos se ei tahdo kuunnella istuntaa, panen sen hetkeksi pyörimään, niin kuulo palautuu. 

Olen työstänyt Nessun takajalkoja eli ratsastanut niitä enemmän alle. Kapsoni osoittautui hyväksi siinä, että kun pyydän jaloilla enemmän eteen, pieni tuntuma kapsoniin sanoo, etten kuitenkaan halua ravia. Nessulla kuolain sammuttaa liikkeen helposti kokonaan, vaikka kuinka olisi hellä käsi. Ohjasajossa taas kapsonilla on helppo ohjata ja samalla harjoitella itsenäisyyttä, kuten pyytää hevonen menemään ensimmäisenä pressulle:

Loppukaneettina kapsonin ylistykseen kerrottakoon, että sillä voi myös hinata hevosta. Jos hopukka kävelee perässä liian laiskasti, niin kuin Nessu useimmiten tekee, laittamalla painetta kapsoniin sen saa kulkemaan reippaammin. Lisäksi kapsonista vetämällä saa lastaustelineen vierestä omin päin pois peruuttavan ratsun kätevästi takaisin paikoilleen. Tosin kerta riitti, niin Nessu muisti, että omavaltainen peruuttelu ei kannata. Kyllä on kätevä kapine! 

Este!

Nessu on saanut tottua nostelemaan koipiaan. Olen alkuverryttelyksi juoksuttanut sitä kavaletin eli pienen esteen yli käynnissä ja ravissa. Joka kerta sen pitää aina uudestaan todeta, että kovin lähelle häkkyrää ei kannata astua, jos ei halua kolhia jalkojaan. Sitten se kyllä on nostanut nätillä pompulla ja hienosti tahdissa kinttunsa kavaletin yli. Pomputtamisesta on se hyöty, että takapää tulee paremmin alle, kun hepo joutuu tarkemmin huolehtimaan itsensä kantamisesta.

Eilen Nessu pääsi sitten kokeilemaan oikein hyppäämistä irtona. Ja olihan se jännää! Pientä paniikkia aiheutui kujaan ajamisesta ja sinne joutumisesta, kun joka puolella oli jotain aitoja. Siellä piti vähän pyöriä ja etsiä ulospääsyä. Nessu on herkkä paineelle ja muutenkin semmoinen mammanpoika, että tekee mitä vaan – mutta vain, jos mamma tekee edellä. Kujanjuoksun idea alkoikin löytyä, kun talutin Nessun kujan päähän ja juoksin ja hyppäsin sen kanssa. Ei itse asiassa tarvinnut hypätä kuin ensimmäinen este mukana/perässä, niin poju loikkasi toisenkin yli. Kujasta päästyään se tuuletti ilmapotkuin ja kiihdytti satasta kohti yleisölehteriä eli kavereita, jotka pällistelivät aidan takana. Juuri ennen aitaa se teki näyttävän liukujarrutuksen pylly maata viistäen. Siitä sitten vein sen aina uudestaan kujaan.

Kaikkia irtohypittämiämme hevosia vähän jännitti. Huomasin jossain vaiheessa toimivani kuin urheiluselostaja: hihkuin kehuja ja ylistin hyppääjää jokaisesta onnistuneesta loikasta ja niistäkin, jotka kopsahtivat puomiin. Nessuun kehut ainakin tehosivat. Kun menin sen luokse jarrutuspaikalle taputtelemaan ja silittelemään sitä, se laski päänsä naamallaan tuttu ilmeensä: "Tiedän, tiedän, olin tosi hyvä." 

Alkujännityksestä selvittyään Nessu ihan tykkäsi hyppäämisestä. Pienet perhoset mahassa saivat sen sitä paitsi liikkumaan sähäkämmin kuin aikoihin. Kun sitten kaveria ajettiin estekujaan, Nessu eläytyi ja kävi vetämässä omalla puolellaan kierroksen pukkeja ja ilmapotkuja. Sittemmin se seurasi silmä kovana kamun suorituksia ja otti esteiltä palaavan sankarin hörinällä vastaan. Ehkäpä seuraavalla kerralla nostamme rimaa.

Maastoratsastuksen alkeet

Ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että kuljeksin hevoseni kanssa paljon maastossa. Tähän saakka se on kulkenut mukana enimmäkseen köydessä, mutta nyt se on saanut tottua metsäretkeilyyn myös ratsain. Totesin, että Nessu tarvitsee kunnon mäkimaastokuurin, sillä se laahaa takajalkojaan ja kävelee vetelästi. Osittain se on varmasti helleputken vaikutusta, mutta hevoseni liikkuu luonnostaankin kuin mietiskelijä tai unissakävelijä. Toisaalta siinä on potentiaalia pyörremyrskyksi, joten varhaiset kesäaamut tai myöhäiset kesäillat soveltuvat maastoratsastukseen totuttelemiseen: hepo ei ole ylipirteä eikä takuulla jaksa loikkia kovin helposti sivuun.

Ratsunäkökulmasta maastoilu on vielä vähän jännittävää. Siksi harrastimmekin sitä aluksi turvallisesti seurassa: ihminen tai toinen hevonen liennyttää jännitystä huomattavasti. Alla muutama kuva pitkäksi venähtäneeltä Vääräjärven-keikalta. Sieltä tultiin kotiin vasta iltayhdeltätoista, kun peltojen yllä leijui jo kevyt usva. Nessulle pisteet homman hoitamisesta asiallisesti.

                                    

                            Kuvat: Viena Pitkälä

Sunnuntaina menin ensimmäisen kerran joulukuun putoamisen jälkeen yksin maastoon ratsain. Vähän jännitti, kuinka käy. Nessu oli varsin valppaana; vähän väliä se jäi tuijottamaan jäykkänä jotakin - mitä se tekee erittäin harvoin talutuksessa. Pyysin pään alas ennen kuin jatkoimme matkaa, ja lopulta tuijottelulle löytyi aina selitys: koirakko, patikoija, lintu. Sittemmin ratsuni rentoutui. Kun hyppäsin hetkeksi alas, Nessu oli taas mukavuusalueella - sai köpötellä turvallisesti mamman perässä ja haukkailla heinää ja lehtiä. Nätisti se tulikin kivikkoisen ja jyrkän kohdan ohi. Takaisin tullessa annoin Nessulle mäkitreeniä ja kuljetutin itseni ylös samaa mäkeä, joka oli alaspäin liian jyrkkä ratsastettavaksi (ainakin vielä). Selkäännousu sujui kätevästi: turpa ruohotupon kohdalle ja hop satulaan. Ja niin hopsukka hinasi minut mäkeä ylös ja viimein tallille.

Tänään tehtiin sama lenkki. Selkäännousu mäen alla aiheutti tällä kertaa pienen spurtin, mutta muuten Nessu kulki nätisti. Loppusuoralla raikasi taas pärinä, kun poika elossa ja terveenä kipsi kotia kohti. Aamuaurinko paistoi. Oli semmoinen olo, että kannatti nousta viideltä ihan vain siksi, että ehti elää, ennen kuin maailma heräsi.