Irtojuoksutin Nessun. Halusin työstää perusasioita: kuuntelemista, reagointia. Vapaana olevan hevosen kanssa kommunikointi on hivenen erilaista kuin narun päässä. Huomasin että itse keskityin hevosen lukemiseen tarkasti, kun piti arvioida, miten Nessu käyttäytyy missäkin kohdassa. Tarha on liian iso alue kyseiseen puuhaan, mutta se on toistaiseksi ainut käytettävissä oleva paikka, joten yritin vain elää sen kanssa, että hevonen pääsee nurkkiin ja että joudun vähän juoksemaan saadakseni sen liikkumaan haluamallani tavalla.
Itse asiassa Nessu rupesi hyvin nopeasti juoksemaan soikiota ja sitten ympyrää, kun panin lippukepillä painetta aina kun se oli menossa nurkkaa kohti. Ja miten se liikkuikaan ympyrällä! Pää hakeutui maata kohti, selkä pyöreäksi. Laukka rullasi hienosti pyöreässä muodossa. Jokunen pukki tuli, kun ajoin pojan epämukavuusalueelle eli kehotin sitä jatkamaan, vaikka sille olisi jo riittänyt. Laukkahaasteen myötä Nessu ryhtyi esiintymään; se pörhelsi turpa ryntäissä sen näköisenä, että katopa ko meikäpoika juoksee. Rakastan vapaan hevosen kanssa työskennellessä juuri tätä: sen persoona jotenkin puhkeaa kukkaan, kun sillä on vapaus mutta silti eräänlainen henkinen peräseinä. Nessu on toki niin tottunut maasta käsin työskentelyyn, että se toimii aivan eri tasolla kuin vaikkapa Rimpeli, jolle moinen on aina vähän ahdistavaa.
Lopetin juoksutuksen, kun Nessu aivan Monty Robertsin oppien mukaisesti pienensi ympyrää ja hölkkäsi pää alhaalla odottaen lupaa pysähtyä luokseni. Siihen olkapään taakse se tuli, kun annoin merkin, ja kyllä poikaa pärisytti! Räkä lensi, kun se voimallisesti huokaili ja pyrryytti. Ilmeisen tyytyväinen oli hopukka sessioomme. Se ihan haukotteli – niin rentoutunut se oli. Tein muutaman kahdeksikon testatakseni Nessun join-upin pitävyyden, ja lopuksi pyysin vielä väistämään ympyrällä molempiin suuntiin. Toimi kuin unelma. Ei se huono hevonen ole.
Päädyin jatkoksi juoksuttamaan Rimpelinkin, koska se ei laitumella antanut kiinni yrittäessäni siirtää sitä muiden mukana takapihaa putsaamaan. Tamma kääntyi pois, ja sitten annoinkin sille vauhtia. Jonkin ajan kuluttua se oli kaasutellut riittävästi, että se päästi kävelemään luokse. Vein Rimpelin tarhaan ja päästin irti. Ajoin tamman liikkeelle, mutta sen kanssa sain tehdä hartiavoimin töitä, ettei se olisi jumittanut nurkkiin. Lopulta sekin juoksi nätisti ympyrällä, mutta sitä ennen piti pelata paineella aika lailla. Juoksin lippukeppi heiluen Rimpeä kohti aina kun se oli menossa nurkkaan. Painoin kaasua siksikin, että hevosen liike ei olisi pysähtynyt. Täytyy sanoa, että Rimpeli oli minulle kova luu. Välillä se pehmeni ja myötäsi niskasta, sitten se pääsi vaihtamaan suuntaa ja jurrutti eteenpäin päättäväisen taipumattomana. Tamma oli jo aivan hikimärkä ja väsynyt, mutta jatkoi menoaan. Sain sen hiljentämään käyntiin siirtämällä katseen takajalkoihin ja hidastamalla omaa liikkumistani. Sitten se yritti taas kulmaan, eikä auttanut muu kuin laittaa tamma taas juoksemaan.
Rimpelin kanssa juoksutus oli ikään kuin villihevosen kesytystä. Tunnustelin ja kysyin, oletko valmis olemaan kanssani. Oli välillä vaikea uskoa, että Rimpeli olisi ikinä valmis, mutta tajusin että en voi muuta kuin odottaa. Kukin hevonen tarvitsee oman aikansa, ja se on sille vain annettava. Rimpelin alahuulen lerpattamisesta ja suun mutustelusta päättelin, että käyntiin siirtämäni hevonen voisi haluta sitä mitä minäkin. Pysähdyin sivuttain – jolloin Rimpeli pysähtyi ja kääntyi kohti minua. Mitä seuraavaksi? Odotin. Käännyin pois. Ei reaktiota. Hivuttauduin tamman pääpuoleen ja hengitin. Rapsutin kaulasta ja kehuin. Hengitin turpaan ja höpötin jotain. Rimpe oli ihan raukea. Se haistoi minua ja huohotti. Seisoin pitkän tovin ja odotin sen hengityksen tasaantumista. Sitten kävelin hitaasti portille - ja hevonen seurasi pää alhaalla perässä. Niin tarkkaa ja herkkää homma oli, että lippu piti ottaa käteen ja pitää kroppaa vasten, että Rimpeli pystyi rentoutumaan ja seuraamaan minua rauhassa.
Niin tein lopulta join-upin Rimpelinkin kanssa. Jos juoksutusvaiheessa olikin epäilyksiä, tuottaako homma tulosta, niin tamman olemus join-upin jälkeen karisti ne. Vielä pesullakin Rimpeli oli tyyni ja rauhallinen, vaikka kaverit huutelivat nurkan takana. Pitäisi enemmän työskennellä sen kanssa maasta käsin, että se tottuisi vuorovaikutukseen ihmisen kanssa. Tuntuu että Rimpeli helposti vähän hätääntyy, että mitä siltä nyt halutaan. Sille ei ole aina selvää, miksi kannattaisi antautua vuorovaikutukseen ihmisen kanssa. Siinä suhteessa se on aivan erilainen kuin muut hevosemme. Toisaalta se on sellainen, että heti kun se on kiinni, kaikki on tosi mutkatonta. Saa hoitaa, putsata ja rassata mielin määrin, ja Rimpe sen kun napottaa paikoillaan. Jos menen laitumelle öljyämään hevosia, Rimpelikin tulee silloin ihan itse tarjoutumaan asiakkaaksi. Mutta pidättyväinen se on, ja minkä se luonteelleen mahtaa.
Tässä muutama välähdys laumasta:
Rimpeli jäi kolmanneksi pyöräksi Kaijan ja Nessun kimpassa. Voiko enää selvemmin sanoa, että mä oisin halunnut kans?
Kaija valvoo, kun lauma nukkuu.
Kaijan aamutervehdys. Hevoset leikkasivat nurmikkoa takapihalla, ja Kaija ja Windy tutkivat kaikkea huolellisesti. Ne stalkkasivat ikkunan takana ja tulivat hengailemaan kuistille heti jos joku oli siellä. Jos Kaija ei olisi laumanjohtaja, meillä olisi aika erilainen hevoslauma. Kaija tulee aina luokse, sillä se on niin rapsutusten perään. Kun siltä vuoltiin kaviot, rapsutin sitä tissien välistä jalan ollessa ylhäällä. Lopulta se tarjosi jalkaa oma-aloitteisesti huulet tötteröllä. :)
