Lauma syntyy liikkuessa

Maastoilu on kivaa. Silmä ja mieli lepäävät rauhallisessa maisemassa, ja lisäksi metsässä kävelemisestä on hyötyä hevossuhteelle. Joku viisas on sanonut, että lauma muodostuu liikkeessä, kävelemällä. Pätee ainakin koiriin ja miksei myös hevosiin.

Tässä yhtenä aamuna Nessu oli jäänyt sisälle odottamaan minua, ja kun tulin, se oli täynnä loukkaantunutta marmatusta siitä, että kaikki kaverit pääsivät ulos, mutta hän ei. No, jäihän Petekin sisälle, huomautin. Silti!

Sitten kun ohjasin Nessun metsään, se katseli vain kaipaavasti tarhoille ja veti jarrut pohjaan. Kuulin selvästi selityksen: "Siis tommonen tuuli ja MUN vaan pitää mennä. Ei Kalenkaan tarvi, ni miks mun!" Kale on Nessun bestis, 1-vuotias ori, joka kyseisellä hetkellä pisteli tarhassa heinää poskeensa hyvällä halulla. Sanoin, että sori vaan, me käydään kävelyllä varsinkin siksi, että tuulee, ja varsinkin siksi, joudut olemaan erossa kavereista. Kesti aikansa, ennen kuin Nessu uskoi, että olen niin natsi, että en päästä liikkumaan kuin tiettyyn suuntaan. En edes ylös tai alas. Kaiken lisäksi pohja oli ikävä kävellä, joten syitä jarrutteluun Nessulla kyllä riitti. Tajusin kuitenkin, että en niistä huolimatta saa antaa periksi, joten sitten mentiin eteenpäin - vaikka muutama metri kerrallaan.

Seuraavana päivänä eteneminen sujui jo paremmin, varsinkin kun Nessu älysi, että olen ihan kiltti ja reilu siitä huolimatta, että vaadin. Kannattaa vain tehdä, niin kuin minä sanon, niin heti irtoaa kehuja. Sittemmin ei etenemisen kanssa olekaan ollut ongelmia - mitä nyt välillä joutuu soratiellä stoppailemaan, kun kavionpohjiin - auts! - sattuu. Tänään kiepattiin Peten perässä ensimmäistä kertaa puronvarren polku, joka on aivan ihana ja jolla on myös pehmeä kävellä. Mutta vielä on monta muuta polkua tutkimatta!

On siitä tarhakavereiden kesken iloakin, että käy välillä vähän hommissa. Nessu nauttii erityiskohtelusta, kun se saa porkkanan ja riimun ja Kale joutuu vain imeskelemään narua. Kaveri tulee aina hollille, että hänkin voisi ottaa sen porkkanan ja riimun. Riimun varsinkin: tyypit keksivät jokunen aika sitten leikin, jonka nimi on "rikotaan riimut". Niistä oli huippumielenkiintoista järsiä kaverin riimua ja vetää se pois päästä. Nyt sitten saavat ulkoilla ilman riimua ja joka päivä seurata, kun kaverille puetaan tuo kutkuttava kapine.

Auringossa

Pakkaspäivinä olemme kävelleet metsän poikki ihmettelemään outoa valoilmiötä. Nessu on maistellut rautaa suussa ihan vain siksi, että on oltu silleen "töissä". Kaunista on riittänyt, tosin kengättömälle jäisellä alustalla kulkeminen on inhottavaa. Tarhasta heppa piti eilen ja tänään kirjaimellisesti hinata pois. Onneksi metsässä on pehmoisempaa. Ja siellä on niitä ihania lätäköitä, joista voi juoda!

    

Pomppujen kesytystä

Olen pähkäillyt kysymystä, mikä on oikein. Tein eilen pari pahaa virhettä: Olin laittanut Nessulle ensimmäistä kertaa suitset, mutta olin epävarma niiden sopivuudesta. Säädinkin hihnoja ja otin jopa liian pienen turparemmin kokonaan pois. Pään viskely ja kuolainten muklaus eivät silti loppuneet, vaikka juoksutusnaru oli kiinni riimussa eikä suuhun näin ollen pitänyt kohdistua kummemmin painetta. Olin ajatellut keskittyä johonkin muuhun kuin kuolainprotestin seuraamiseen, joten lopulta päädyin asiaa tarkemmin ajattelematta ottamaan suitset kokonaan pois. Eli voitto hevoselle! Vahinko vain, että tajusin sen liian myöhään.

Teutarointi ei nimittäin loppunut suitsien riisumiseen. Toinen virheeni oli ottaa pomppiva hevonen liian tiukasti kiinni, jolloin se reagoi vetopaniikinomaisesti. Älysin sentään myödätä heti kun Nessu pysähtyi, mutta koko loppuaika menikin lepattavan hevosen rauhoittamiseen. En aluksi edes tajunnut, miten hermona se oli: sinkosi sivulle pelkästään siitä, että otin juoksuaskeleen. En ole muuten ennen nähnyt, että hevonen voi peruuttaessaankin pukittaa, mutta näköjään sekin on mahdollista. Nessu todella veti herneen nenään liian tiukasta kieltämisestä. Muistaakseni kasvattaja mainitsi tästä ominaisuudesta...

Sinkoilujen ja pomppujen keskellä tein sentään jotakin oikein. Pysyin rauhallisena. Kun ymmärsin, miten virittyneesti Nessu luki kehonkieltäni, keskityin liikkumaan pehmeästi ja kehuin aina kun se pysähtyi merkistäni. Siitä sentään olin varma, että riehuttuaan Nessu seuraisi minua rauhassa ja että höyryäminen jossain vaiheessa tasaantuisi. Ja kyllähän Nessu rauhoittui. 

Tänään otin keskittymistä vaativia kurveja ja pikku voltteja käynnissä. Luvattoman juoksentelun sain estettyä käsimerkillä ja äänellä, mutta pyydetyn ravin yhteydessä tuli sätkypomppua - mikä saattoi kyllä johtua autotallista kuuluvista äänistäkin. Mietin silti, reagoiko Nessu paineeseen pompulla. Toisin sanoen kun pyydän vähän enemmän, saan reaktioksi jänöjussikarautuksen sivusuuntaan. Ehkä minun pitää vain siitä huolimatta pyytää eteenpäin ja kehua, kun oikea suunta ja tempo löytyvät. Teiniangstaajan kanssa työskentely ei ole yksinkertaista!

Äänellä lempeällä

Oli ehkä vaisun ja sateisen päivän ansiota, että oivalsin hiljaisuuden ja tekemättömyyden merkityksen vuorovaikutuksessa. Keskittyessään Nessu reagoi herkästi, joten tajusin, että minun pitää jättää turha viuhtominen pois. Hevoseni kuulee ääneni, ja kun pyydän lempeästi ja rohkaisevasti, se suostuu yrittämään esittämääni asiaa. Kannustus ja luottamus tuottavat yleensä parhaimman tuloksen.

Ollaan päästy jo siihen, että kehujen kera ja handlerin kehonkielen tukemana Nessu kulkee rinta rottingilla. Olin kuitenkin mielissäni, kun se tänään meni ensimmäistä kertaa kölliravia rennosti lötkötellen pää alhaalla - ihan ilmaiseksi. En tehnyt kerrassaan mitään. Sitä ennen oli kyllä menty ryhtiravia, josta Nessu sai niin huikeat kehut, että se pysähtyi paistattelemaan ylistyksessä. Olisitte nähneet sen naaman! Lötköravi on kuitenkin tavoiteltavaa siksi, että kaiken laadukkaan liikkumisen pohjana on rentous. Pää alhaalla kulkiessaan hevonen myös venyttää selkäänsä ja kaulaansa. Rentoa käyntiä kertyy onneksi mukavasti maastosta. 

Tänään oli jotenkin puhutteleva metsäkeikka. Paljaat puut, märkä maa, harsona laskeutuva sade. Lievitin kuristavan surullista syksytunnelmaa laulamalla; omat sanat, jokin oudosti tuttu sävel. Hevonen käveli perässäni, haisteli kaatunutta puuta, päristeli, joi lätäköstä. Askelsin hitaasti. En tiedä, lauloinko enemmän hevoselle vai itselleni, mutta vahva läsnäolon tuntu teki matkasta arvokkaan. Muistin, miten perustelin hevosen hankintaa: sen kanssa muistan, kuka olen.

Tutkimusmatkailua ja myrskytesti

Nessu on saanut mukavasti tuntumaa lähimaastoon. Palkinnoksi keskittymisestä käytän sitä aina vähintään pikku lenkin metsään päin ja syöttelen kuolevaa kasvustoa. Nessu tykkää, ja minä tykkään erityisesti. Saa vain olla ja lillua hetken kuvitelmassa, että meillä on kaikki maailman aika tässä, eikä mihinkään ole kiire.

Torstaina kävimme Katan (ihminen) ja Nessun kanssa tutkimassa, mihin mikäkin lehtien peittämä polku johtaa. Löytyi ihmeellisesti lorisevia puroja, kumollaan olevia veneitä ja ilveksen kakkakasa. Siihen se oli raapinut keskelle polkua kissamaisen haudan tortulleen. Päädyimme myös laskeutumaan ja nousemaan melkoisen jyrkkää mäkeä, jossa sai kosteiden lehtien, juurien ja kalliokohtien vuoksi mennä kieli keskellä suuta. Nätisti poika malttoi tulla perässä ja himmailla askeliaan, kun sitä pyysin.

Eskonpäivän myrsky laittoi Nessun hermot varsinaiseen tulikokeeseen. Pähkäilin etukäteen, että ei ole ehkä järkeä edes yrittää minkäänlaista liikutusta, kun tuuli tuiversi niin, että tukka oli lähteä. Pihalla puomissa jalkapesulla Nessu oli selvästi varuillaan ja seuraili lentäviä lehtiä ja kääntyileviä puita tarkkaan. Se olisi mielellään kääntänyt myös takapuolen päin tuulta. Tallissa oli vähintään yhtä jännittävää, kun eräs vauhko kultainennoutaja louskutti satulahuoneessa protestiksi, koska se oli suljettu sinne. Hyvää siedätystä toisaalta, että heppa sai huomata äänen toimenpiteitä vaatimattomaksi.

Kun tallikaveri oli aikeissa nousta selkään ja mennä heppoineen ihan normaalisti ratsastamaan, tuumin, että ehkä voin ainakin taluttaa Nessua kentällä. Katsotaan sitten, miltä näyttää. No, käppäiltiin, ja tyyppi vähän aikaa katseli ja ihmetteli tuulen riehumista eikä tuntunut olevan siitä moksiskaan. Pyysin tavalliseen tapaan täsmällistä seuraamista ja tiukkoja kuvioita, ja Nessu vaikutti sen verran rennolta, että uskalsin ottaa lopulta ravityöskentelyäkin. Ei mitään ongelmaa: ei ainuttakaan sätkypomppua, vaan tasaista ja aika mukavasti liikkeitäni seurailevaa ravia.

Uskomattominta ehkä oli, että kun lähdimme tallivieraideni kanssa pienelle maastopiipahdukselle metsänlaitaan, Nessu päristeli tyytyväisenä kuin mikä. Se kulki rennosti pää alhaalla autuaan tietämättömänä siitä, että ympärillä puhkuva tuuli saattoi olla "vaarallisen voimakasta". Hesarissahan kehotettiin sekä ihmisiä että eläimiä pysymään sisällä! Otin toki riskit huomioon: metsä ei tullut kysymykseen, mutta aurinkoinen ja suojainen metsänlaita oli kyllä aika ihana. Siellä oli sitä paitsi sopivasti ruohoa Nessulle nyhdettäväksi. Hyvällä halulla se sitä pistelikin poskeensa; välillä toki kuulosteli viuhunaa, mutta jatkoi sitten jauhamista. 

Nessu läpäisi myrskytestin arvosanalla kymppi plus! En tiedä, mikä merkitys oli sillä, että juttelin vierailleni, nojailin itse rentona ja luottavaisena heppani kylkeen ja näytin, että mitään pelättävää ei ole. Osasin arvostaa sen kultaista käytöstä vielä enemmän, kun palasimme tallille: jouduimme saattelemaan tallikaverin ambulanssiin.

Kantapään opissa

Kokeilin Nessun kanssa puuhailua neliössä. Sain Hempflingiltä idean rakentaa estetolpista, muovitörpöistä, varoitusteipistä ja puomeista 10 x 10 metriä suuren neliön, jota Hempfling nimittää espanjalaisittain picaderoksi. Siitä saa ikään kuin raamit ympyrälle, joka ei kuitenkaan ole täysin pyöreä, vaan ehkä pikemminkin kulmistaan pyöristetty neliö. Ideana on, että kun hevosta juoksuttaa tällaisessa neliössä, se joutuu muuttamaan taivutustaan useaan kertaan, eli touhu on hyvää jumppaa hevoselle.

No, sattuipa tuulinen päivä ja teipit lepattivat vaarallisesti, yksi tolppakin kaatui. Siinä riitti Nessulla puhkumista! Meni aikaa rohkaista se kulkemaan lähellä teippinauhoja, mutta onnistuihan se lopulta. Aitakyhäelmäni häiritsi kuitenkin ruunaiseni keskittymistä, kun sen täytyi pitää silmällä lepatusta. Totta puhuen kaikki muukin neliön ulkopuolella vaati siltä tarkan silmäyksen, ja tuntui turhauttavalta odotella, milloin hevonen olisi valmis keskittymään varsinaiseen tehtävään. Tutkan pyöriessä ajauduin suremaan, että näin koko vaivan turhan takia. Tuossa tuo nyt pällistelee, enkä voi kelata aikaa eteenpäin siihen kohtaan, että valmista on.

Kun mielestäni oli jo totuteltu tarpeeksi ja käppäilty ympyrällä itään ja länteen, komensin Nessun raviin. Tuli säikkypomppua. Korjasin teippiä. Sitten heppa lähti. Ei kovin keskittyneesti, ennemminkin puolihuolimattomasti lönkytellen. No menköön tämän kerran, tuumin ja olin harmissani, etten saanut hevosta keskittymään. Toinen suunta lähti taas tahmeammin raviin, joka sammui saman tien. Siihen päälle hepo päätti pyöräyttää muutaman kikkaran. Toimitettuani kaakkelsit talikolla asianmukaiseen paikkaan ja selvitettyäni pienen naruunsotkeutumisvauhkoontumisen palasin kehään hepo perässä. Kas kummaa, ravi nousi pienellä naruvyyhdin heilautuksella.

Mitä oli tapahtunut? Olin pienillä eleillä osoittanut olevani johtaja: Nessu seurasi kakkojensiivouksen vaatimat liikut perässäni, luki kehostani kääntymiset ja suunnat. Kertaakaan en viestinyt sille erikseen, että tähän suuntaan, herrani. Silti se kulki nätisti mukanani koko ajan. Kun Nessu astutui vielä vahingossa narun yli, sain näytellä coolia pelastajaa, jollaisen jokainen hevonen tarvitsee.

Johtajuus-teema jatkui tänään picadero Finlandesessamme. Tein sen virheen, että annoin Nessun mennä päänviskelyravia, ja siitä ei hyvää seurannut. Sehän eskaloitui pomppimiseen ja vaaralliseen takapuolen kääntämiseen. Siinä vaiheessa ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin napata tiukasti kiinni, mutta alun perinkään en olisi saanut sallia minkäänlaista keskittymättömyyttä ja protestia. Parempi olisi ollut ottaa heti ensimmäisistä protestisignaaleista seis. Kaikeksi onneksi kykenin korjaamaan virheeni: vaadin Nessulta keskittynyttä käyntiä tekemällä kaikenlaisia kuvioita, niin että se joutui terästämään kehoni havainnointia. Kun Nessu pysähtyi juuri samalla sekunnilla kuin minä, arvelin, että nyt sen tarkkaavaisuus riittää raviin.

Ja mitä tapahtui: nousi tahdikas, hyvin kannettu ja tasapainoinen ravi, joka polki täsmälleen minun antamassani rytmissä! Kun lisäsin askeleen pituutta ja pomppua, Nessu seurasi peilinä liikkeitäni ja rytmiäni kuin kehostani olisi vedetty näkymättömät langat sen kroppaan. Se oli henkeäsalpaava väläys siitä, mitä haluan. Tajusin, että kaikessa välillämme olleissa epäselvyyksissä ei ole ollut kysymys huonosta viestinnästä vaan epävarmasta johtajasta. Nimittäin näyttää siltä, että niissä kohdissa, jolloin ei ole epäselvää, kuka meidän tanssissamme vie, alkaa oikea koreografia löytyä.

Ympyrä ja metsä

Flunssassa kärvistely on tehnyt hevosenpitoni alusta suhteellisen rankan: puolikuntoisena ja räkä poskella ei ole maailman mahtavinta raahautua tallille ja juosta ympyrää hevosen kanssa. Onneksi työ on tuottanut valonpilkahduksiakin, joita marraskuun puristavassa pimeydessä osaa arvostaa.

Keksin pari päivää sitten viedä Nessun juoksutustyöskentelyn jälkeen palkinnoksi metsään. Hyvä veto: pikkuinen päristeli aivan onnessaan ja haisteli tohkeissaan kavereiden jättämiä merkkejä. Oli mukava kulkea sen kanssa, kun se käveli rennosti ja luottavaisesti perässä. Välillä piti pysähtyä skannaamaan maasto epäilyttävien olentojen varalta. Kieltämättä olo oli hieman ritarillinen, kun Nessu tähystyksensä päätteeksi otti turpakontaktin minuun ikään kuin varmistaakseen, että minä olen siinä ja suojelen. Tänään vein sen vähän kauemmas ja annoin syödä ruohoa, ennen kuin käännyimme takaisin.

Kirjoitan pokkana "juoksutustyöskentelystä", vaikka tuntuu, että olen ihan surkea handleri. Se johtuu tietysti siitä, että olen lähinnä ratsastanut enkä juoksuttanut, mutta haluan totta vie oppia homman. Nessu-parka joutuu siksi ajoittain kärsimään epäselvästä ohjauksestani. Joskus se pysähtyy kuin sanoakseen: "Sorry, en tajua." Sitä suurempi oli iloni tänään, kun sain sen heti ensi yrittämällä ravaamaan – ja millaista ravia: keskittynyttä, tahdikasta ja kehonkieleeni tukeutuvaa. Tällaisessa ravissa Nessu kantaa itsensä upeasti, se kulkee koottuna, vaikka päällä ei ole riimua kummempia vehkeitä.

Kokonaan oma lukunsa on se, mitä sen jälkeen seurasi. En tiedä, päättelikö herra vuolaista kehuistani, että tämä oli nyt tässä, mutta toiseen suuntaan hän ei sitten kirveelläkään halunnut nostaa ravia. Pomppimaan vain rupesi, kun pyysin. Pienen kurinpalautuksen ja puhuttelun jälkeen ravi lopulta nousi. Ja minä olin läpimärkä ja jotenkin pettynyt itseeni, että jouduin ottamaan kovasti kiinni. Huvittavaa ehkä on, että ennen en olisi kokenut minkäänlaista epäonnistumista siinä, että nappaan heppaa vähän riimunvarresta. Nyt ymmärsin sen sellaiseksi, koska voimani ja osaamiseni eivät riittäneet toimimaan toisin. En tiedä sitten, vaadinko itseltäni liikaa. Selvää on, että Nessu koettelee, kumpi meistä on vahvempi. Eipä vain tiedä, miten siteän kannikan sai purtavakseen.

Lähistöllä on ollut peurajahti, joten Nessu sai niskaansa heijastinloimen ihan vain siltä varalta, että liipaisinsormen lajintunnistus ei ole niin varmalla pohjalla.

"Askel ei voi koskaan olla liian pieni"

En olisi arvannut, että hevosen kanssa työskentely aiheuttaa ajoittain niin valtavaa epävarmuutta ja toisaalta niin valtavaa iloa. On jo käynyt selväksi, että Nessu on erittäin älykäs ja tarkkanäköinen kaveri. Sellaisen kanssa toimiminen vaatii paljon, mutta se on myös palkitsevaa. Lohduttaudun Hempflingin ajatuksella, että hevonen ei odota minulta mestaruutta; ainoastaan halua kulkea yhteistä polkua oikeaan suuntaan. Virheitä ei kannata pelätä, vaan niistä kannattaa oppia.

Nessu suoriutui leikiten sille rakentamastani temppuradasta: kasasin kentälle jonoon kaikki sen pelkäämät esineet, haistelutin ne läpi, ja sitten mentiin pujottelua edestakaisin. Kun otin käteeni mustan pussin ja rapistelin sitä, Nessu peruutti siihen malliin kuin olisi tavannut sapelihammastiikerin. Kohta se kuitenkin jo haisteli "tikrua" ja jopa seurasi sitä uteliaana, kun peruutin pussi kädessä. Pussin yli Nessu ei silti suostunut astumaan, vaan käytti luovaa ratkaisua puomikujan keskelle virittämäni pussin ohitukseen. Ilme näytti siltä, että "eiks tää näin ollut tarkoitus mennä". Jee, melkein. Tähän yhteyteen sopii sitaatti oppi-isältäni Hempflingiltä: "Askel ei voi koskaan olla liian pieni." Palaamme vielä pussiteemaan, Nessuseni.

Kun kentällä oli pyöritty pari kertaa ihmettelemässä, oli mielestäni aika siirtyä töppöaskel eteenpäin. Se tarkoitti juoksutusviestinnän harjoittelemista. Nessuhan nyt on ennenkin juossut liinassa, mutta minä tarvitsin harjoitusta kehonkielen käytössä. Eli poika pitkään naruun, raippa mukaan ja ympyrälle. Raipan mukanaolo herkisti Nessua kummasti, se keskittyi pyyntöihini ja jätti ympäristön mulkoilun vähemmälle, mikä oli tarkoituskin.

Tavoitteenani oli kolme asiaa: pysähtyminen, suunnanvaihto ja ravin nostaminen. Stop-nappi löytyi helposti, ja sehän oli tavallaan tuttukin vierellä tehdyistä harjoituksista. Kun minä pysähdyn, pysähtyy Nessukin. Suunnanvaihto lennosta oli jo vähän haasteellisempi, mutta tajusin ohjauksen menneen perille, kun kerran siirryttyäni vahingossa liian eteen Nessu käsitti sen signaaliksi vaihtaa suuntaa. Eli täysin oikein luettu! Minä vain en ollut tarpeeksi kartalla liikkeissäni. Ravin nostaminen meni aika nätisti, vaikka aluksi jouduinkin viuhauttamaan piiskaa vähän voimakkaammin, mistä seurasi jotain muuta kuin ravia. Kehujen myötä askellaji tasaantui raviksi. Hyyyvä!

Voi sanoa jo nyt, että Nessulla ei tule olemaan ongelmaa itsensä kantamisessa. Se käyttää hienosti takaosaansa ja kaulaansa – niin kuin sotaratsuesi-isänsä vanhoissa maalauksissa. Etujalkojen ulottuvuudesta olen saanut yhden näytteen, kun Nessu temppuilupäivänä tuumasi haastaa minut: etunen lensi suorana 90 asteen kulmassa eteen. On jätkällä ainakin lavat auki. Positiivisesta puolesta huolimatta moinen varsamainen käytös sai kyllä selkeän palautteen. Kavio nousee vain, jos minä sitä pyydän. Kun kerran Nessulla on taipumuksia espanjalaiseen käyntiin, ehkä alamme harjoitella sitä...

Uudessa kodissa

Nessu saapui eilen uuteen kotiinsa. Trailerista laskeutui nuoriherra, joka oli ihan ihmeissään, mihin paikkaan oikein tulikaan. Pää pyöri kuin pöllöllä, mutta se olikin ainut mikä pyöri; muuten hevonen oli täysin rauhallinen. Ei puhettakaan teputuksesta tai muusta äkseerauksesta. Elämän ensimmäinen kärrymatkakin oli mennyt hyvin.

Tallissa Nessu sai ensin vähän totutella uuteen ympäristöön, ennen kuin pari tulevaa tarhakaveria tuotiin viereisiin karsinoihin ottamaan hajua tulokkaasta. Eipä kavereita silti paljon kiinnostanut. Piehtarointi veti puoleensa enemmän kuin uusi tulokas. Niinpä Nessu vietiin tarhaan jäljellä olevien kavereiden luokse. Nämä nuorempina innostuivat uudesta kaverista enemmän, ja nopeasti tuntui tuttavuus etenevän. Kohta siellä jo rapsuteltiin tulokasta. Tänä aamuna koko ruunalauma näytti jo hitsautuneen yhteen niin, ettei tuore jäsen erottunut sieltä mitenkään.

Uudessa paikassa on luonnollisesti runsaasti uusia asioita. Kun tärkein eli lauma oli löytynyt, oli vuorossa pihaan ja kenttään tutustuminen. Otin Nessun pitkään naruun, jotta olisi pelivaraa, jos poikaa alkaisi pelottaa. Ja kyllähän häntä jännitti kulkea ihan tuntemattoman pihan poikki! Sattui vielä koira säntäämään perään, mutta pikku pakosyöksystä huolimatta Nessu jäi nätisti luokseni ja pysähtyi katsomaan säikyttelijää. Tähän pyrin: vaikka taivas romahtaisi niskaan, hevonen ei karkaa tiehensä, vaan jää ihmisen luo.

Kentällä rohkaisin Nessua lähestymään kaikkea pelottavaa: tötsiä, tolppia, tuoleja, nousutelinettä. Oli hienoa seurata, miten se ylitti sisäiset muurinsa ja uskalsi koskea ja haistella pelottavia esineitä, kun näytin, että tässä olisi tämmöinen, mitäs tuumaat. Tällainen harjoittelu lisää hevosen itseluottamusta sekä luottamusta siihen, että ohjaava ihminen on turvallinen eikä vie minnekään, missä saattaisi henki lähteä. Saaliseläimelle on nimittäin tärkeää tietää, ettei tule syödyksi.

Kun on tottunut perässävedettävään suomenhevoseen, tuntuu huvittavalta kulkea sirpakan andalusialaisen kanssa, joka tepsuttaa kuin kana pää ylhäällä. Sieltä se tähystää, näkyykö kettua tai haukkaa. Nessun tähystysstrategia tuntuu toimivan: kun on tarkka silmä, ei tarvitse loikkia sivuun.

Ensimmäisen maastakäsittelyn opetus oli, että nuorelle hevoselle pitää antaa aikaa. Ei kannata pyytää liikaa yhdellä kertaa. Pitää myös olla viestinnässään älyttömän selvä. Nessu reagoi toivotulla tavalla aina, kun se ymmärsi, mitä halusin. Kun se parissa kohtaa ei ymmärtänyt, se hermostui. Silloin otin stopin, rauhoitin tilanteen ja ohjasin selkeämmin. Yritän muistaa, että 3-vuotias on noviisi, jolle vasta opetetaan toimintatavat. Sen itseluottamusta ei saa mytätä pyytämällä jotain, mihin se ei vielä pysty.