Matkalla vaunuhevoseksi

Olen nyt pariin otteeseen pukenut Nessulle kuolaimet ja silat ja vienyt sen ohjasajotreeneihin. Pari viikkoa sitten virtaa oli niin, että piti vähän juoksuttaa pois. Nessu nimittäin testasi, voiko minun edestäni karata. Muuten se meni ihan nätisti, kun tajusin pitää huolta ohjastuntumasta. Ratsain käytän niin vähän ohjaa, että ohjasajaessa pitää tosissaan keskittyä siihen, että tuntee hevosen suun. Nessuhan kulki hyvinkin pollevasti tuntumalla. Siitä tulisi näyttävä vaunuhevonen: se kun terhentelee kaula kaarella, niin on aika komea ilmestys.

Tänään oli napikat sellaisessa asennossa, että voitiin vähän harjoitella sivuttaisliikkeitäkin. Minun erityisesti pitää harjoitella säätämään paine sopivaksi – Nessu nimittäin ottaa kipinää heti kun ohja koskee pyllyyn. Ajan myötä se tietysti tottuu ohjalla pyytämiseen, ja aluksi tulee aina toivottua isompi reaktio. Mutta hyvin poju siis väisti, mentiin muutamia askelia väistöä kumpaankin suuntaan suorana ja pikkuisen ympyrälläkin. Peruutukset ja pysähdykset menivät oikein mallikkaasti.

Oli muuten hauska tunne lähteä hommiin, kun ajoin Nessun tallista ulos ja takaisin tullessa myös sisään. Nessu vähän ihmetteli, että miten tämä nyt näin menee, että hän menee edellä, mutta meni silti. Siinä oli samalla hyvä miettiä käännöksiä ja jalkojen paikkoja. Pähkinöiden pureskelu tekee pikku espanjalaiselle oikein hyvää.

Jee, juostaan!

Tuntuu että Nessulla alkaa olla aika hyvä kunto: menohaluja piisaa. En muista että se olisi aiemmin JOKA KERTA juoksuttaessa lähtenyt luvan saatuaan pinkomaan täysiä. Toki kurainen tarhakin lisää halua liikkua. Heidi ja Riikka juoksuttivat hopukkani maanantaina, ja Nessu oli kirmannut riemuissaan siitä, että sai juosta. Tänään laitoin sille kolmekymmentäsenttisen kavaletin ja juoksutin sen yli. Laukkahyppelyä varten nostin neljäänkymmeneen. Ravissa Nessu meni esteen maltillisesti, mutta laukassa se kaahasi tyyliin: "Jihaa, täältä tullaan!" Sitten se hoksasi, että hups, edessä on este, ja loikkasi kunnon kaniinipompulla yli. Onneksi se oppi kerrasta, että estettä pitää lähestyä tasaisesti ja hallitusti, niin ei tule yllätyksiä.

Hyppyyttämisestä oli paljon hyötyä. Nessu sai takaosaansa alleen hienosti ja meni lopuksi aivan tosi mallikasta ja pyöreää ravia. Energiaakin kului. Kävin kävelemässä loppukäynnit maastossa, ja Nessukka oli ihan täysin palvelleen oloinen: askelsi tuumivasti eikä ehdottanutkaan juoksentelua, kuten eilisellä metsälenkillä.

En tiedä, johtuiko ylimääräisestä energiasta vai mistä, mutta lauantaina laskeuduin ilmalennolla hevoseni selästä. Olin juuri noussut ratsaille ja kävelin kenttää ympäri ilman jalustimia ja pitkin ohjin, kun Nessu sinkosi. Olin hyvästi muissa maailmoissa, joten reaktioni tuli auttamattomasti myöhässä. Viimeinen muistikuvani on ajatus, että nyt lennän. Sain sen verran tälliä päähäni, että seuraavasta reilusta puolesta tunnista en muista mitään. Olin kuitenkin ottanut hevosen kiinni, taluttanut talliin ja riisunut varusteet. Palauduin todellisuuteen vasta, kun maastosta palannut Laura kysyi, olinko tippunut, kun kypärässäni oli hiekkaa. No, selvisin aivotärähdyksellä ja lonkkakivulla. Sainpa taas muistutuksen, että hevoseni on Ferrari.

Maastojermu

Olen viime aikoina ratsastanut Nessun kanssa paljon maastossa. Yksin kulkiessa mukana on aina pieni jännitysmomentti, mutta hienosti ovat reissut menneet. Viime viikolla oli yhtenä päivänä niin tuulista, että aprikoin Heidille tallin pihalla, olisiko ihan itsemurhayritys käydä rantalenkki moisella kelillä. Heidi totesi rohkaisevasti, että jos jollakin niin Nessulla voi sinne mennä. Niinpä me käpsyttelimme nätisti sinne ja takaisin, eikä Nessu säpsynyt kertaakaan. Vähän se välillä jännittyi ja jäi tähystämään jotakin, mutta eihän katsominen mitään haittaa. Pidän siitä, että se vain katsoo epäilyttävää kohdetta, ottaa oman aikansa arvioidakseen, onko aihetta huoleen, ja jatkaa sitten matkaa.

Seuraavana päivänä päätin tehdä kunnon lenkin Vääräjärvelle. Ajatus oli tulla metsän ja Pitkäjärven kautta takaisin, mutta ehti tulla pimeä. Meillä oli hyvät heijastimet mutta ei lamppua, joten tyydyin palaamaan tietä pitkin takaisin. Ohi meni yksi auto. Nessu ei jännittänyt varsinaisesti sitä, vaan jotain muuta, koska tuijotteli pellonreunaan. Ei se silti syöksynyt mihinkään, mutta istunnan ja tuntuman sai kyllä pitää hyvin tiiviinä. Viimeinen metsäpätkä oli hieman jänskä: pimeistä puskista lehahti lintuja, ja mielessä kävi, että saapa nähdä, miten käy, kun ei polkua tai pikemminkin vanhaa tienpohjaa pahemmin erota ja hevosella on kaikki mahdollisuudet säikähtää. Rupesin laulamaan. Kohta itkin – laulua, itseäni, elämää. Kumma kyllä Nessu rentoutui. Se tuntui herkistyvän kuuntelemaan minua, ja vaikka se välillä vähän juoksenteli, minulla oli koko ajan olo, että se pysyy luonani ja vie kotiin. Ja niin tapahtui. Ei haitannut että minulla oli silmät täynnä vettä ja ympärillä pimeä metsä.

Tänään kävimme kaverin kera samalla suunnalla. Nessulla oli takana usea vapaapäivä, mutta se malttoi kulkea pahemmin höyryämättä. Takaisin tullessa se otti parissa kohdassa kipinää ja aikoi spurtata, mutta otin sen nopeasti kiinni. Pyöritin Nessua hetken aikaa ja sen toisen spurttiyrityksen jälkeen totesin, että on parempi laittaa 16-vuotias konkari höyrypään eteen, niin päästään jatkamaan matkaa turvallisesti. Tavallisesti Nessu ei noin höyryä, mutta vapaat luultavasti vaikuttivat niin että energia purskahteli. Olisinkin muuten juoksuttanut ruunaiseni, mutta kun kaveri oli lähdössä maastoon, niin lähdin mukaan. Nessulla oli puolitoistatuntisen lenkin jälkeen vielä energiaa vetää laukalla heinien luo! Sellainen nuori ja virkeä pakkaus se on – ja kävelee muuten maastossa varsin reippaaseen tahtiin.