Nyt alkaa olla asianmukaisia kevätkelejä, aurinkoa näkyvissä ja muuta. Hevoset nautiskelevat paisteesta aina kun sitä on tarjolla, ja muulloin ne puuhastelevat kaikenlaisen päivätoiminnan parissa milloin risukasalla, milloin ruohonkorsia kaivellen. Kuopsuttelu on lähinnä lajityypillistä hyvän mielen puuhastelua, jota voi harrastaa, kun on syöty riittävästi kortta paalista. Laitumen notkelmaan asennettu reili ja snoukkatemput ovat herättäneet kansalaisten uteliaisuuden. Kaikenlaiset esineet ylipäätään kiinnostavat; hevot hajottivat lähes palasiksi hiekkakasan viereen unohtuneen jousiammuntataustan, ennen kuin ehdin pelastaa sen, mitä siitä oli jäljellä.

Meillä oli juuri suuret kavionhuoltopäivät, eli kaikki hopsut saivat manikyyrin (tai pedikyyrin, miten vain). Homma sujui niin, että minä istuin pöllin päällä ja pidin kaviota polvieni päällä, ja vuolija leikkasi, vuoli ja raspasi. En tajua, miten kenenkään selkä, polvet tai reidet kestävät yksin vuolemista, kun kaviota pitäisi kannatella polvien välissä ihme kyykyssä mahdollisimman epäergonomisessa asennossa ja sitten kumarassa työstää kaviota. Olen yrittänyt. Sittemmin olen vuoluni vuollut pöllin päällä istumalla ja pitämällä kaviota polven päällä. Se on ainut selälle siedettävä tapa hoitaa homma. Hevosen pitää toki silloin pysyä paikoillaan, ja meillä nuo suurimmaksi osaksi pysyvät. Nessu ainoana saattaa vehdata, mutta yhden vehtarin jaksaa käsitellä muullakin tavalla.
Kevätintoilu näkyi Nessulla juoksutuksessa siten, että se leikki yhtäkkiä pelkäävänsä lippukeppiä. Se ei siis todellakaan oikeasti pelkää sitä: voin heilua ja riehua sen kanssa suunnilleen, miten lystään, ja se vain katsoo, että mitäs heilut. No nyt se innostui laukkaamaan, ja kun pyysin sitä keppiä väräyttämällä vähän kauemmas minusta, tyyppi hyppäsi neljällä jalalla ilmaan ja teki 90 asteen kiepin. Muutakin leikkimielistä sätkintää esiintyi, mutta pukkeja ja ilmapotkuja ei lainkaan. Tulkitsin sen niin, että pahin murrosikä alkaa olla ohi – varsinkin kun poitsu ei ole pukitellut minulle koko talvena. Nessu oli muutenkin aika liikuttavan kontaktinhaluinen. Työmatkan ja muiden kiireiden takia en ollut käsitellyt hevosia viikkoon, minkä vuoksi luultavasti Nessu halusi tosi tarkkaan haistaa naamaani ja selvästi piti siitä, että hengitin sen turpaan. Windykin oli kyllä aika söpö. Kun se näki minun pitkästä aikaa kulkevan pihalla, se juoksi kaukaa laitumelta portille tervehtimään.
Kerroin viimeksi, että olemme päässeet Kaijan kanssa aivan uudelle tasolle. Oli hienoa juoksuttaa sitä, kun se oli niin rento. Seisotin sitä hyvän tovin, ja tamma oli ihan transsissa. Nessun tavoin sekin tutki naamani ja mutusteli suutaan tyytyväisenä huomioihinsa. Olen iloinen, että se on oppinut nuokkumaan kanssani – häseltävä 700-kiloinen otus ei nimittäin ole kovin kivaa seuraa. Sen sijaan suuren hevosen rauhakin on suurta, kuten kuvasta näkyy:


Kävin vuoluhommien päätteeksi Kaijan kyydissä laidunlenkin, naruriimulla tietenkin. Rimpeli ja nuorisoliittolaiset eivät heti hoksanneet tulla perässä, mutta ne ottivat meidät kiinni laukalla ja päristelivät onnessaan, kun jengi oli kasassa. Panin tyytyväisenä merkille, että lunta on vielä sen verran, että hevosten täytyy työntää itseään eteenpäin. Siinä ne saavat tosi kivasti ponnua askeleeseen ja tulevat käyttäneeksi ylälinjan lihaksia, mikä on hyvää treeniä ratsastusta ajatellen. Ennen kaikkea lumessa ravailu ja laukkailu tuntuu olevan niistä nastaa: menin Kaijan kanssa suurimmaksi osaksi käyntiä, mutta lauma spurttaili ja kekkaloi omia aikojaan. Kaija siis kuunteli hienosti istuntaani, jolla ilmaisin, missä tempossa me etenemme. Nessun piehtarointi ja ylös pomppaaminen tosin painoi jotain nappia Kaijassakin, ja se olisi halunnut karauttaa muun lauman mukana täysillä suuntaan X. Minulla oli kuitenkin ohja valmiina, ja vedin tamman heti ympyrälle, johon vauhtikin hiipui. Kotiin päin jengi veti hanat auki, ja annoin Kaijankin laukata. Pidätin tosin itselläni oikeuden määrätä vauhdista enkä antanut sen kaahata. Siinä kohtaa meillä oli vähän erimielisyyttä, mutta iso K lopulta hyväksyi, että minä päätän.
Kuvittelin hetken, että olisin voinut ravailla tarhassa loppuravit ja tehdä taivutukset, mutta kaikki tunkivat perässä sinne. Olisihan pitänyt arvata, että Kaijan ravailu olikin muille signaali sinkoilemiseen, ja nuoriso pani liikkeisiinsä kunnon tehosteet. Heh, kivaa että on kivaa, tuumin. Koska en halunnut ketään eteemme pomppimaan, käänsin takaisin laitumelle. Siellä saimme lopulta rauhassa tehdä ympyrämme ja taivutella eteen alas. Tuntui että Kaija päristeli ihan koko ajan, niin onnessaan ja rentoutunut se oli. Tuntui hyvältä, että alla oli niin tyytyväinen hevonen.
Nessu olisi halunnut satulahommiin myös – ainakin se omi Kaijan satulan heti itselleen, kun nostin sen portin päälle odottamaan. Kyllä poika satulan alle vielä pääsee. Edellisestä kerrasta on viikko, ja tottahan työskentelyhaluiselle nuorukaiselle on järjestettävä töitä pikimmiten. Tänä talvena ei ole kovin tiiviisti ratsastettu, mutta eipähän ruuna ole päässyt ainakaan kyllästymään asiaan. Sama näkyy muuten muissakin hevosissa. Esimerkiksi Windyä juoksutin eräänä päivänä ilman mitään tarkoitusta ihan vain siksi, että se tuppasi niin tykö. Kokeilin, vieläkö se muistaa askellajikomennot. Totta vie muisti! Se nosti laukankin helpommin ja kevyemmin kuin koskaan. Lauman ulottuvilla työskentelystä on tosiaan se hyöty, että hevoset tulevat jonottamaan töihin. Luulen, että se johtuu kehuista: kun kaveria kehutaan, toinen tulee siihen norkoilemaan, että minäkin olisin tässä, olisinko hyvä.