Olen kertonut Kaijasta ja sen ongelmista: hästäyksestä ratsaille noustessa, kyvyttömyydestä seistä paikoillaan ja ajoittaisesta jyräystaipumuksesta. Kokeilin ratkaista asiaa parantamalla kommunikaatiotamme. Se tarkoitti, että jätin suitset naulaan ja ratsastin pelkällä naruriimulla. Tein niin ensimmäisen kerran reilu viikko sitten, ja seuraukset olivat mielenkiintoiset. Tänään uudistin kokeen.
Pohjustin yhteistyötä juoksuttamalla Kaijaa ensin hieman ja muistuttamalla muhkullemme, että minua pitää kuunnella. Tein myös maasta käsin talutusharjoituksia ja vaadin, että Kaijan pitää pysähtyä sillä sekunnilla kuin minäkin pysähdyn. Jos se ei niin tehnyt, laitoin sen köyttä heiluttamalla peruuttamaan. Käytännössä en antanut sen ottaa eteenpäin askeltakaan ilman minun lupaani. Hyvin nopeasti tamma oivalsi ja hyväksyi, mitä haluan, ja kun lopulta talutin sen kavereitten luo pellolle, teimme monta mallikelpoista pysähdystä. Ennen ratsaille nousua pyöritin sen vielä ja pyysin pään alas. Korokkeen viereen Kaijaa sai vähän asetella, mutta se seisoi kuitenkin aika hyvin paikoillaan selkään noustessani. Ensimmäisellä kerralla se otti muutaman askeleen eteenpäin, mutta pysähtyi heti kun käänsin sen pään sivuun. Nyt askelmäärä kutistui yhteen. Ja tamma seisoi hienosti paikoillaan odottaen pää alhaalla lupaa lähteä liikkeelle! Ei pään heilutusta eikä muutakaan veivausta. Aika uskomatonta. Aprikoimme, että Kaijalla on niin huonoja kokemuksia päästä repimisestä ja vehkeillä pakottamisesta (sillä on kankiketjusta tullut arpi leuan alla), että se siksi vemputtaa päätään hackamoreillakin. Naruriimun idea oli antaa hevoselle mahdollisimman vapaa ja paineeton olo ja säilyttää silti mahdollisuus käsikäyttöiseen jarruun eli yhden ohjan pysäytykseen.
Ratsastin tutussa paikassa eli laitumella, ja osittain siitäkin syystä Kaija oli alusta lähtien tosi rento. Tänään annoin sen itse valita reitin, ja se kahlasi tyytyväisenä päristellen syvässä lumessa. Muu jengi seurasi perässä ja päristi myös, kun sai meidät kiinni. En voinut vastustaa kiusausta päästellä hankirallia koko kvartetin säestyksellä. Lämmittelin moottoreita kotoa poispäin, ja takakaarteen jälkeen annoin palaa niin lujaa kuin tammasta lähti. Sitä ei tarvinnut kannustaa; kavereilla oli nimittäin pieni etumatka, ja Kaija yritti tosissaan kiriä porukan kärkeen. Eihän se nuorisolle pärjännyt, Windy vetää aina ihan kirkkaasti johtoon, mutta hyvä oli muhkulla yritys. Windy ja Nessu varsinkin olivat ihan innoissaan. Tarhaan karautettuamme ne pomppivat tohkeissaan ja panivat kunnon päryytykset tehosteeksi. Kun käänsin Kaijan takaisin laitumelle, muut innostuivat uudestaan ja loikkivat laukalla juomaan. Kävin Kaijan kanssa kanavan takana lenkin, ja sain takaisin tullessa todistaa hauskaa näkyä, kun kaverit laukkasivat yhtä jalkaa kanavan toista puolta Kaijaa vastaa. Sattui kaikilla olemaan oikea laukka, ja näytti makealta, kun ne rivissä samaan tahtiin kaarsivat kanavanreunaa lumi pöllyten.
Sen verran ralli rauhoitti väkeä, etteivät hopsut enää lähteneet juoksentelemaan peräämme, kun Kaijan kanssa vedimme vielä viimeisen spurtin ennen loppukevennyksiä. Taivuttelin ja pyöristelin Kaijaa lopuksi, ja tuntui kivalta mennä avoa pienin vihjein. Niin se vain on, että ei tarvitse puristaa tai pakottaa, kun kommunikaatio toimii.
Tässä pari kuvaa naruriimun neitsytmatkalta:
Pakko hehkuttaa vielä laumassa ratsastamisen hienoutta. Kävin illalla puolipimeässä hevosten kanssa vielä iltakävelyllä, tällä kertaa Nessu alla. En kykene sanoin kuvaamaan sitä rauhaa, mikä hevoslauman liikkeessä on. Vaikka Kaija välillä hätisteli Windyä ja kiilasi edelle, menostamme tuli jotenkin muinainen olo. Hevoset käpsehtivät hangessa turpa hännässä, ja oli voimakas me-olo: me tässä, tämmöisinä, sopivina, yhdessä läsnä juuri nyt. Kun sitten seisotin Nessua tarhassa ennen jalkautumista ja muu lauma nuokkui siinä ympärillä ajattelin, että on meillä vaan hienot hevoset. Ne toimivat niin synkroniassa, että itsekin virittyy laumataajuudelle. Se tarkoittaa yksinkertaisesti, että on hienoa olla olemassa yhdessä.
