Sen nimi on Ihana

Heräsin väsyneenä ja stressaantuneena. Ajattelin että en kyllä jaksa mennä tallille, olisi totta vie muutakin tekemistä, töitä esimerkiksi. Voisi nukkuakin. Annoin jo itselleni luvan jäädä kotiin, mutta kas vain, kun kurkkasin ulos, mieli muuttui. Aurinkohan se siellä, keväinen killittäjä.

Onneksi jaksoin raahautua heposeni luo, sillä se oli vaihteeksi aivan ihana: tarjosi päänsä riimutettavaksi ja oli kaikin puolin tyyni, rento ja luottavainen. Toisenlaisenkin Nessun olen edellispäivinä nähnyt: tossunlaitossa etustaan huitovan, tuulessa jousitettuna kulkevan ja uhmakasta hevosenpeliä pelailevan Nessun. Saattoi olla sattumaakin, mutta se järjesti näytöksensä sen jälkeen, kun olin ollut muutaman päivän pois. Jalkojen nostosta annoin kunnon oppitunnin pitämällä etusen ylhäällä, vaikka herra heilui kuinka. (Seuraavana päivänä se jo muisti, että yhdellä etusella kinkkaaminen on hiukkasen vaikeaa.) Lenkillä taas sain huitoa välillä roisistikin, että minun ohitseni ei tulla, vaikka kuinka viuhuisi ja ulvoisi latvuksissa. Muutaman kerran taas Nessu oli aikeissa testata minuun tavallista temppuaan, jolla se ärsyttää kavereitaan: sivusta ohi mennen napsaistaan hampailla. Köysihän sellaisesta heilahti! Päätin, että jos jätkä vielä yrittää moista, niin vedän oikeasti turpaan. Ihmistä on kunnioitettava, ja sillä sipuli.

Koska kenttä oli vielä tänään suurimmaksi osaksi jäässä, otin tavallista pyöritystä ja sen lisäksi säkitystä. Heittelin köyttä Nessun jalkoihin, selkään, kaulalle ja lautasille, ja se seisoi rentona pää alhaalla mutustellen suutaan. Eilen se vielä vähän otti kipinää lautasiin osuvasta köydestä, mutta nyt ei haitannut sekään. Molemmat etuset nousivat köyden paineesta nätisti.

Metsässä Nessu mateli perässäni pitkänä ja rentona kuin mikäkin lötkömato. Sama hevonen tanssahteli edellispäivinä kunnon espanjalaistyyliin, ja kun kielsin sitä syömästä ruohoa, hyvä ettei se vetänyt pystyyn protestiksi. Ei se nyt ihan kauhea ollut, mutta selvästi varautunut. Kun kiipesin sorakasan päälle ja ehdotin, että tule perässä, täältä näkee hyvin, se katsoi, että onkohan tuo ihan terve. Sitten kun naapuritarhan hepot juoksivat innoissaan aidalle katsomaan, mitä me oikein touhusimme, Nessukin vakuuttui, että kasan päälle kiipeäminen on tosi coolia. No hei, reilu metri on jo jotakin! Sinne kasan päällehän se olisi jäänyt ihmettelemään ja nauttimaan kavereiden huomiosta.

En oikeastaan tiedä, miksi Nessu oli tänään niin tyytyväinen. Tuulettomuudella ja säkittämisellä saattoi olla jotain osuutta asiaan. Pientä erimielisyyttä meillä oli lenkin pituudesta, mutta risteysdilemma selvisi varsin siististi: painetta riimuun, ja hevonen kulki taas kiltisti mamman perässä. Mäkiosuuden jälkeen kehuin Nessua, miten hienosti se pujotteli puiden välistä perässäni, ja kundi puhalsi naamaani sen oloisena, että en ollut sen mielestä ollenkaan hullumpaa seuraa. Voi, jos se voisi aina olla tuollainen ihana!

Sattumuksia Nessulandiassa

Kuten Virginia Woolfilta olemme oppineet, elämässä ei ole juonta. Siksi en jaksa yrittää väsätä sitä tähänkään. Kerron sattumuksista.

Hevoseni on oppinut piehtaroimaan reissussa. Ensimmäisellä kerralla se keksi jutun itse, kun olimme metsälenkillä satulajuoksutuksen jälkeen. Se oli varmaan sopivasti lämmennyt, niin että kutitti, joten oli oikein paikallaan rojahtaa lumihankeen. Olin mielissäni, että Nessu oli tutussa metsässä kuin kotonaan. Rentoa ja nautiskelevaa hepoa oli hauska katsella. Toisella kerralla se teki 26-vuotiaan Futun perässä naapurikylän pellon täyteen lumienkeleitä. 

Kolmannella kerralla kävi köpelösti: maassa oli hyvin luistava suojalumi ja metsittyneeltä kylätieltä metrin pudotus metsään, joten sinnehän hepo rojahti selkä edellä. Tajusin hevosen kuopiessa, ettei paikka ollut paras mahdollinen spa&wellness -puuhailulle, mutta annoin kai uteliaisuuttani Nessun touhuta tajuamatta, että jos on mahdollista kieriä huonoon suuntaan, hevonen taatusti tekee niin. Oli Nessu kyllä hieman hölmistynyt, kun löysi itsensä ketarat ojossa varvikosta pylly kiilautuneena penkan ja ranteenpaksuisten koivujen väliin. Sieltä se sitten kömpi pystyyn ja loikkasi takaisin tielle. Sen ilme oli näkemisen arvoinen! Puoliksi säikähtänyt, puoliksi nolo. En voinut peittää huvitustani, ja Nessu tökkäsikin turvallaan: "Älä naura mulle!" Tunnustelin kyljet, tuntuiko hevonen kipeältä, mutta ihan ok tuntui olevan, vaikka kyljen alle jäi yksi kivikin.

Spa&wellness -osastosta Nessu sai nauttia lisää, kun pääsi hierottavaksi. Heiniä rouskutellen jätkä otti tyytyväisenä vastaan palvelun. Kuuntelin itse mielenkiinnolla hierojan selostusta: mikä lihas/kalvo vaikuttaa mihinkin. Nessu oli sinänsä hyvässä kunnossa; ainoastaan sohjossa liukastelu näkyi lavoissa, ja sisäreiden revähtymäkin oli luultavasti tullut lipeämisestä. Olemme kuitenkin varautuneet tulevaan jäätikkökauteen: Nessulla on nastalenkkarit – tosin etusiin vain, mutta niistä on ollut jo paljon iloa. Jos jotakuta kiinnostaa, niin merkki on Old Mac's G2. Tämä talvi nyt mennään kengättömänä, katsotaan mitä sitten tehdään. 

Meillä oli tallilla jokin aika sitten työturvallisuuskoulutus. Ihan loistava juttu: jokaisella oli heppa narussa, ja opeteltiin kulkemaan oman ja muiden hepojen kanssa niin, että hevonen pitää etäisyyden ihmiseen ja pysyy aina ihmisen takana. Nessu väistää painetta niin herkästi, että se oppi nopeasti pysähtymään riittävän etäälle ja toistaalta kääntyilemään handlerin liikkeiden mukaan. Sille parasta jutussa taisi olla se, että ympärillä oli hirrrveästi ihania tammoja liinakkosuokista täykkäriin. Poika oli niin mielissään, että piti kulkiessaankin pientä hörinää.

Aamutallilaisilta kuulin, että Nessu on harrastanut toisinaan pystyyn hyppimistä, kun kaverit ovat menneet sitä ennen ulos. En todellakaan ilahtunut uutisesta. Keuliminen on tietysti näyttävä tapa osoittaa mieltään – muut kun tyytyvät lähinnä kolistelemaan tai hinkkaamaan kaltereita. Kun omalle kohdalleni tuli muutama aamutalli peräkkäin, tiesin tilaisuuteni tulleen: nyt jos koskaan koulin häiriökäyttäytymisen pois. Ensimmäisenä aamuna huomasin, että Nessu muuttui levottomaksi siinä vaiheessa, kun johtaja-Pete astui ulos karsinastaan. Seuraavana aamuna Nessu joutuikin hieronnan takia jäämään sisälle, kun kaikki muut olivat menneet ulos, ja silloin alkoi show. Varsin vaikuttavaa, suorastaan ainesta Wienin espanjalaiseen ratsastuskouluun. Korotin jo ääneni ja olin menossa näyttämään jätkälle taivaan merkit, kun H. sanoi viisaasti, että kannattaa olla kuin ei huomaisikaan, niin Nessu näkee, ettei tuollaisella ole mitään vaikutusta. Hainkin Nessun karsinasta vasta, kun se seisoi rauhassa, ja odotutin sitä hyvän aikaa avoimella karsinanovella, ennen kuin annoin luvan seurata. Kas vain: kolmantena aamuna Nessu oli Peten lähtiessä rauhallinen, ja koska muut kolistelivat, se sai mennä ennen niitä. Draamailija näköjään pysyy parhaiten rauhallisena jättämällä huomiotta sen tempaukset. Voimakas reaktio – tai reaktio ylipäätään – olisi sille palkinto. En ehkä kuitenkaan halua opettaa hevoselleni, että pystyyn hyppiminen kannattaa. Saavat muut hevoset tehdä courbetteja.

Magneettitemppu

Keksin hyvän tavan treenata avotaivutusta: koska Nessu menee magneetin tavoin sinne minne minäkin, oivalsin, että voin käyttää mahtavan vetovoimaista persoonaani hyväksi. "Ratsastan" Nessua taivutettuna voltilla, tai oikeastaan yritän saada sen jo siinä kääntämään etuosaansa aavistuksen sisäänpäin ja astumaan takaosalla alle. Raippa kankun takana tukee liikettä hyvin. Sitten vain marssitaan tahdikkaasti, ja kuinka ollakaan, mennään ympyrältä diagonaalille avotaivutuksessa. Minä edellä, askel ristiin, Nessu perässä, askel ristiin. Ja hienosti taipuu heppa!

Magneetti täytyy tietysti pitää kunnossa. Nessulla tuntuu olevan erityisesti vapaapäivän jälkeen tarve impata minua. Kun pyydän sitä tekemään tehtävää, se ensin haistaa naamani, pudottaa sitten päänsä ja lähtee hommiin. Hätistelin sitä aluksi menemään, kunnes tajusin, että kyseessä taitaa olla lähtötarkastus: onko kaikki kunnossa, oletko sinä siinä. Nimittäin saatuaan haistella Nessu lähtee tyytyväisenä täyttämään tehtävää, ja työskentelyn lomassakin se haluaa välillä tankata naamahoitoa. On vain niin turvallista, kun tietää olevansa olemassa toiselle.

Ratkaisuja vinouteen

Muutoin reipas ja yhteistyöhaluinen teinipolleni pääsi tässä parilla kerralla yllättämään minut sinkoamalla oikeassa laukassa yhtäkkiä täyttä vauhtia kohti tallia. Sain hevosen onneksi pysähtymään, luultavasti uuden naruriimun ansiosta. Pähkäilin, että moinen käytös oli joko testausta tai oire siitä, että vasen puoli oli jumissa ja tehtävä siksi liian vaikea. Molemmilla kerroilla Nessu toki jolkotteli välikohtauksen jälkeen häntä koipien välissä takaisin ympyrälle ja teki kiltisti tehtävät loppuun. Sillä on silti taipumus punkea oikeassa kierroksessa sisälle, eli se yrittää välttää vasemman kylkensä venyttämistä. Toisin sanoen pikku heposeni on hieman vino, niin kuin me kaikki.

Olen koettanut korjata vinousongelmaa opettamalla Nessua astumaan ristiin eli väistämään etuosaansa. Sillä ei ole ollut toivottua vaikutusta, ja luultavasti olen esitellyt asian Nessulle ihan liian vaikeasti: lapaansa se ei ikinä väistänyt paria askelta enempää. Jos naputtaa raipalla sen kylkeä vinkiksi, että herra voisi liikahtaa, se katsoo vain, että mikäs keppi tuo on. Taitavien ristiaskelien sijaan pään venyttäminen eteen alas käynnissä tai ravissa on ollut ehkä parasta harjoitusta selän tasapainolle ja rentoudelle.

Tänään palasin vanhoihin harjoituksiin: taivutuksiin pienillä ympyröillä neliön sisällä. "Ratsastin" Nessua niin, että se taipui "sisäpohkeen" eli köyden ja raipan muodostamasta paineesta. Koetin olla tarkkana paineen käytössä, jotta se ei menettäisi tehoaan, ja oikein kuuliaisesti Nessu teki työtä käskettyä. Sain huijattua sen jopa kulkemaan monta metriä avotaivutusta, kun hivuttauduin pokkana ympyrältä diagonaalille. Ei se mitään, että Nessu lopulta äkkäsi huijauksen ja näytti pysähtymällä, että "tää nyt oli taas tätä vaikeeta". Oli saavutus, että se taipui avoa noinkin paljon - ja vielä oikeaan eli jäykempään suuntaansa. Harjoitus tekee siitä vielä mestarin.

En opeta Nessulle mitään siksi, että se näyttää hienolta, tai siksi, että se on kouluratsastuksessa arvosteltava liike. Avotaivutus (shoulder in) on Hempflingin ja monen muunkin kouluttajan mielestä erittäin tärkeä liike siksi, että se jumppaa parhaalla mahdollisella tavalla hevosta taipuisaksi ja lisää sen kehonhallintaa ja itsetuntoa. Muistaakseni Hempfling oli jopa sitä mieltä, että vasta kun hevoselta sujuu avotaivutus, se on valmis kantamaan ratsastajaa. On ihan järkeenkäypää, että kannattaa opettaa hevonen ensin kantamaan kroppaansa ja sitten vasta ratsastajaa.

Taivuttelutreenin hedelmät näkyivät heti. Nessu ravasi molempiin suuntiin nätisti taipuneena ja tasapainoisesti, ja se on minusta kolmivuotiaalta aika hyvin. Nessun olemuksesta huokui tyytyväisyys ja keskittyminen, ja kun pysäytin sen kehuakseni ja silittääkseni sitä, se pudotti päänsä, mutusteli suutaan ja silmät luppaisten vilkaisi minua tietäen ansainneensa kehut. Mikä kullannuppu! Niin rento, niin superhyvä! Haluan lisää tällaisia päiviä.