Paimennuksesta ja Rahmiksesta

Meillä on hevosia monesta syystä, mutta niiden yksi käyttötarkoitus on paimennus ja karjanajo. Sanotaan, että karjahommiin käytettävillä hevosilla pitää olla luontainen paimennusvietti - vähän kuin paimenkoirilla. Hevosistamme yksikään ei ole rodultaan varsinainen karjahevonen, mutta se ei estä käyttämästä niitä paimennustehtäviin. Käytäntö on osoittanut, että laumaeläimenä hevosella on luontainen paimennusvietti; sille pitää vain antaa mahdollisuus tulla esiin. Meillä ainoastaan Rimpelillä on pitkä kokemus naudoista, mutta muut ovat aloittaneet ihan nollasta. Silti ne ovat ensinnäkin oppineet olemaan pelkäämättä paimennettaviaan ja toiseksi paimentamaan suvereenisti. Ei hevoselle tarvitse kädestä pitäen opettaa, miten käyttää painetta suhteessa paimennettaviin; se osaa homman paremmin kuin moni kaksijalkainen, koska se on sen omaa kieltä.

Sonnien häivyttyä rannoille kaviokkaamme saivat seurakseen ensimmäistä kertaa lauman lehmiä ja vasikoita - ihan vastasyntyneitä kun ei uskaltanut laittaa rantalaitumille rämpimään. Laumassa on mukana myös muutamia hiehoja, jotka suhtautuivat hevosiin hyvin uteliaasti. Siinä missä lehmät ottivat vasikoineen varovaista etäisyyttä hevosiin, hiehot lähestyivät niitä kimpassa halukkaina ottamaan selvää, keitä nuo tyypit ovat. Rimpeli antoi suoraviivaisesti monoa, kun hieho haisteli perää liian tuttavallisesti. Nessu ei välittänyt tuon taivaallista: sitä kiinnosti enemmän syöminen. Kaija ja Windykin priorisoivat ruokaa ja tyytyivät sanomaan tutustumishaluisille neideille, me kuulkaas syödään nyt, jutellaan joskus toiste.

Varovaisen alun jälkeen kävi ilmi, että vasikat kiehtoivat hevosia siinä määrin, että ne ajoivat niitä oman näkemyksensä mukaan milloin minnekin. Monesti taustalla vaikutti olevan ihan järkevä ajatus: kun aidan ulkopuolelle joutunut vasikka pantiin takaisin laitumelle, Rimpe ja Windy ottivat asiakseen ajaa sen lauman luokse. Eräänä aamuna kohtasin erittäin mielenkiintoisen näyn: Naudat makasivat jokseenkin tiiviisti yhdessä ja hevoset Kaijaa lukuun ottamatta vähän matkan päässä niistä. Ehdin ihmetellä tovin, missä Kaija oikein oli, kun se yleensä pysyy kavereidensa luona. Nyt se olikin ainoana pystyssä, nautalauman sivulla. Se oli siis vahdissa! Tunnollisena tammana se oli ottanut huomaansa koko ruohonsyöjien jengin. Kiinnostavaa oli, että Rimpeli, jonka kanssa Kaija muuten jakaa johtajuutta, veteli muiden lailla sikeitä ja luotti täysin Kaijaan ja siihen, että ympäristö on turvallinen.

Juhannusiltana heräsi lehmien huutelusta epäilys, että syötävä oli lopussa, joten päästimme eläimet toiselle laitumelle. Naudat siirtyivät uudelle laitumelle nätisti kutsumalla ja vähän kivennäisastiaa koputtamalla. Yksi vasikka tosin ei hahmottanut porttia ja jäi vanhalle lohkolle möökimään. Siinä vaiheessa hevoset ilmaantuivat paikalle katsomaan, mitä oikein hääräsin (yritin ajaa vasikkaa portista). Vasu lähti ensin innoissaan seuraamaan hevosia, kunnes lähellä huomasi, että ne olivatkin vieraita aikuisia,  ja ponkaisi hätääntyneenä takaisin. Hevoset menivät menojaan uudelle tai oikeastaan vanhalle tutulle laitumelleen ja ryhtyivät muutoksesta huumaantuneina vetämään rallia. Siinä saivat lehmätkin kyytiä, jos sattuivat hevosten tielle. En tiedä, järjestikö konikonkkaronkka vahingossa vai tahallaan niin, että se ajoi vasikkaansa odottelemaan jääneen lehmän takaisin vanhalle lohkolle siellä möökivän vasikan luokse. Harmittaa, etten saanut kohtausta taltioitua, nimittäin se oli harvinaisen näyttävä paimennusnäytös: Hevoset laukkasivat Nessu kärjessä ja ajoivat lehmää edellään. Kun lehmä aikoi paeta sivulle, Rimpeli oli siellä sanomassa, että väärä suunta. Hevoset ajoivat lehmän todella määrätietoisesti kohti porttia ja laitumet yhdistävää kujaa. Kun lehmä oli mennyt kujasta läpi, ajo loppui kuin seinään - mitä  nyt Nessu heitti irroittelupukin perään. Sitten se palasi korskeana kujalle ja katsoi minua sen näköisenä, että näitkös mami, minkä tein. Näin toki. Sen teki hevonen, joka vielä puolitoista vuotta sitten puhkui pelosta nautojen äänet kuullessaan.

On sykähdyttävää katsoa laiduntavia eläimiä. Näky on tavallisesti sellainen, että naudat käyskentelevät hiljokseen eteenpäin ja hevoset seurailevat niitä. Naudat pysyvät selvästi tiiviimmässä muodostelmassa, kun paimentajat ovat lähellä. Tuntuu hyvältä, että molemmat osapuolet saavat rauhassa tottua toisiinsa, niin työskentely ratsastajan kanssa ei sitten enää ole sen kummempi juttu, kun itse paimennus on tuttua.

Meillä on hevosia myös siksi, että ne ovat upeita eläimiä. On hienoa voida pitää omaa hevoslaumaa ja seurata sen elämää. Sateisen juhannuspäivän iltana auringon laskiessa sateen jälkeen tuntui siltä, että nyt teen sen, mitä olen kauan aikonut.  Otin sellon ja retkijakkaran ja menin soittamaan laitumelle. Naudat olivat kaukana kanavan takana eivätkä nähneet minua; hevoset taas köllöttelivät jo yöunilla omassa nurkassaan. Sellon ääni kaikui kymmenen hehtaarin konserttisalissa voimakkaana illan hiljaisuudessa. En ole paljon selloon koskenut, mutta kaksi kappaletta on syöpynyt sieluuni ja lihasmuistiini niin, että ne tulevat, kun vain panee silmät kiinni ja antaa mennä: Rahmaninovin Vocalise ja Järnefeltin kehtolaulu. Muista muistan alkuja ja pätkiä. Soitin ihan vain omaksi ilokseni, ja vaikka sääsket söivät, se tuntui älyttömän hyvältä. Jossain vaiheessa hevoset lähtivät valumaan laitumennurkasta soittoa kohti. Ne olivat uteliaita mutta epäluuloisia. Päästyään lähelle ne säntäsivät karkuun ja tulivat taas uudestaan kaula pitkällä ja korvat tötteröllä ihmettelemään, mikä on tuo outo ääni. Ne kiersivät sitä kuin kuuluisa kissa kuumaa puuroa; kun lakkasin soittamasta, ne tulivat lähemmäs - ja kaikkosivat taas, kun kuulivat sellon äänen uudestaan. Tai muut kaikkosivat, paitsi Nessu. Se nauliutui paikoilleen kuuntelemaan kehtolaulua ilme keskittyneenä ja pehmeänä. Kun soitto taukosi, hevoset uskalsivat lopulta tulla haistelemaan - kertoihan mukana ollut tuttu kaksilahkeinen niille, ettei minussa ja sellossa ollut mitään pelättävää. Tapaus herätti ajatuksen, että hevoset on hyvä välillä yllättää ja haastaa kaikella mahdollisella, mitä maailmassa on. Rahmis on lopulta pehmeä keino käsitellä pelkoa ja voittaa se, kun eteen voi tulla paljon oudompiakin ääniä.

Tässä pari laidunnuskuvaa vanhalta laitumelta:

Kesäelämää

Lampahat on laitumella, karitsat kesälomalla. Toki suurin osa naudoistakin on toimitettu vihreälle, ja hepojen laidunkavereiden määrä on kutistunut seitsemästä kahteen. Sonnit nimittäin lähtivät kesätöihin. Kaviokkaiden ja sorkkaeläinten yhteiselo sujui varsin jouhevasti: aluksi ne majailivat eri puolilla laidunta ja varsinkin Windy ja Nessu juoksuttivat isoja poikia. Porukka kuitenkin lopulta laumautui siinä määrin, että se jopa makoili kimpassa. Se näytti rennolta. Välillä hevoset olivat tienhoitohommissa, eli laitoin ne yöksi pihatielle syömään pientareet matalaksi. Siinä samalla ne saivat tottua kaikenlaisiin liikennevälineisiin moottoripyörästä rämisevään peräkärryyn. Jälkeenpäin mietin, onko viisasta opettaa hevosille, että autot ovat virikelaatikoita, joissa on kaikkia kivoja nyplättäviä ulokkeita. Kyllä hopsut liikkuvaa autoa väistivät, joskin varsin hitaasti ja laiskasti.

Laidunkausi tuo mukavasti puuhaa hevosten elämään. Ne saavat käydä tarkistuskierroksilla lammaslaitumella ja myöhemmin kesällä ehkä myös rantalaitumilla. En itse toistaiseksi ratsasta mahoineni kotipihan ulkopuolella, mutta onneksi on muitakin kuskeja. Taluttamalla olen käynyt Nessun kanssa Liimannissa lampaita laskemassa, ja sekin on kivaa - varsinkin kun meillä on talutuslenkkeilyssä pitkät perinteet. Välillä pysähdytään syömään tai piehtaroimaan, ja sitten taas mennään kiltisti mamman perässä päristellen.

Rimpeli ja Kaija ovat jääneet varsinaisiksi mammakuljettimiksi. Valtamerilaiva Kaija ei paljon keiku eikä hötky, joten olen voinut turvallisesti keinahdella sen kyydissä ja harjoittaa fysioterapeutin suosittelemaa lantiojumppaa. Kaijan selkäännousuhäsellys on jossain määrin talttunut, ja seisottaminen lienee auttanut asiaa. Vaikka ratsastelen vain käyntiä, Kaijan kanssa on mukava tehdä ohjat löysällä ja pienellä paineella väistöjä, taivutuksia ja ympyröitä. Se ei tykkää kiristämisestä eikä puristamisesta, mutta rento jumppa on sen mieleen - varsinkin kun saa palkinnoksi vähän haukata ruohoa.

Kaija tuntuu nauttivan myös hoitotoimista. Laitumella se ja moni muukin heppa parkkeeraa viereen ja levittää jalkansa merkiksi, että tuolta voisi rapsuttaa. Eilen pesin ja rapsuttelin Kaijalta rivirupia pois jaloista, ja se antoi touhuta, vaikka ei varmasti ollut kaikkein mukavin operaatio. Hauskaa oli, että listerioosin kynsistä tervehtynyt siitospässimme Alibi tuli uteliaana tervehtimään Kaijaa ja seuraamaan toimitusta. Pässi on sairastumisestaan saakka majaillut pihapiirissä, kun sitä piti tehohoitaa eli nesteyttää pari kolme kertaa päivässä, avustaa syömisessä ja piikittää penisilliiniruiskeella. Se ei mitenkään kanna kaunaa pakkojuottoletkun tunkemisesta kurkkuunsa; päinvastoin se kirmaa luokse heti kun näkee ja tulee jopa sisälle aukinaisesta ovesta, jos sen päästää. Kaija suhtautui pässiin hyvin myötämielisesti ja kiinnostuneesti. Muistelen että viime kesänä se antoi pässin seuralaisineen tulla samalle suolakivelle - jolle se ei muita hevosia päästänyt. Meidän suuri muhku todellakin pitää pienistä otuksista, mikä on jotenkin tosi söpöä.