Kuntokuuri

"Hevonen on luotu liikkumaan", sanotaan. Näin on. Olen pohdiskellut, että meillä kesän yhtenä tavoitteena voisi olla kunnon kohottaminen. Nelivuotiaalla ei ole vielä kovin kehittynyt lihaksisto, joten sille olisi tarjottava mahdollisuus pullistua. Hevoshierojan näkökulmasta Heidi suositteli toisaalta pitkäkestoista ja matalatempoista rasitusta ja toisaalta silloin tällöin kunnon rykäisyjä, jolloin lihakset menevät kevyesti maitohapoille. Lihakset eivät kehity, jos ei niitä haasta.

Nessu on siten joutunut kerran viikossa pieneen rääkkiin eli juoksemaan kauemmin ja lujempaa kuin ehkä olisi jaksanut. Säännöllinen kulkeminen epämukavuusalueelle tuntuu tekevän hyvää myös sen päälle ja työskentelyhalukkuudelle: onhan mikä tahansa käyntityöskentely ratsain helpompaa kuin hiki hatussa pinkominen. Ehkä Nessulla tulee juostessa päästettyä liiat höyryt pihalle, niin ratsastuspäivät ovat sujuneet siksikin niin kivasti.

Pitkä patikointi maastossa on näin kesäaikaan luvattoman mukavaa. Voi välillä pitää evästauon ja syöpötellä luonnon antimia, joita on runsain määrin tarjolla. Eräänä päivänä reissussa vierähti peräti pari tuntia - osittain siksi, että vähän eksyimme. Oli hienoa todeta, että vaikka olimme kaukana kotoa, Nessu otti kaiken eteen tulevan vastaan todella hyvällä ja joustavalla asenteella. Se tuli luottavaisesti perässäni vaikka mihin pöpelikköön ja astuttuaan upottavaan vetelikköön pysähtyi pyynnöstäni ja peruutti sitten rauhallisesti ohjeideni mukaisesti pois. Ihan huippua maastoilla otuksen kanssa, joka ei panikoi! Tienvieruskentällä käynnissä olleen jalkapallopelin ideaa Nessu vähän ihmetteli, mutta kykeni ihmetyksestään huolimatta kävelemään eteenpäin.

Tänään juoksutin herraa ilman champonia mutta arielit (pesuainetankit) kyydissä. Aluksi Nessu kipitti pää ylhäällä, mutta kehuin sitä välittömästi, kun se laski päätään. Kohta turpa hakeutui maata kohti useamminkin, ja lopulta hepo juoksi monta kierrosta niska pehmeänä. Laukassa pehmeys säilyi, ja poju ansaitsi vuolaan ylistyksen. Toiseen suuntaan sain tehdä töitä pitääkseni laukan yllä, kun Nessu alkoi jo väsähtää. Ajattelin että se olisi juhannusvapaillaan rentoillut, mutta silminnäkijän mukaan ainakin eilen pojat olivat vetäneet rallia ja siten huolehtineet itse liikunnastaan. Reippaita poikia!

Juoksutuksen jälkeen metsässä kävellessämme muistelin tänään viimeiselle matkalleen lähtenyttä Nessun sympaattista karsinanaapuria Futua. Sen perässä kulkemalla löysimme mahtavia hevosenmentäviä polkuja, ja 27-vuotiaan varmuudella se näytti juniorille, miten kirjoitetaan "I was here": piehtaroimalla pelto täyteen lumienkeleitä. Hienoa vaaria tulee ikävä.

Lenkkarit jalkaan ja maailmalle!

Saatiin etusiin vihdoin kesälenkkarit. Equine Fusion Ultimate -monot istuivat hyvin, ja koeajo sujui lupaavasti. Satoi kaatamalla, joten lähdimme lenkille tietä pitkin. Nessu askelsi reippaasti ja yhtään arkomatta, askelen pituus oli ihan toinen kuin ilman tossuja. Takasissa oli Old Mac'sit, eli joka kavio oli hyvin suojattu. Monot pysyivät jalassa myös hölkätessä.

Olen lompsinut kyseistä soratietä miljoona kertaa, ja siinä on harvoin tullut henkilöautoa kummempaa vastaan. Eiköhän vain nyt sitten mutkasta putkahtanut eteen bussi, joka sihahteli ja maiskahteli epäilyttävästi. Nessu oli jo lähteä karkuun, mutta ystävällinen kuski pysähtyi odottamaan, että saimme hivuttauduttua ohi. Tavallisiakin autoja tuli vastaan pari, mutta niihin Nessu ei reagoinut mitenkään - ehdotteli lähinnä, että voisi syödä piennarta sillä aikaa kun ihailen peltilehmiä.

Kun sitten rekka täytti näkymän koko tien leveydeltä eikä merkistäni huolimatta ollut aikeissakaan pysähtyä, ehdin jo huolestua. Niin huolestui Nessukin. Hirveä monsteri edessä, joten väkisinkin tulee mieleen lähteä pakoon. Kun en päästänyt, Nessu suostui kauhukoneen ohitukseen, tosin penkan kautta. Huh. Siinä sitten oltiin risteyksessä ja Vihdintie kohisi vieressä. Olin ajatellut käydä ison tien toisella puolella lenkin, mutta ei tuntunut hyvältä lähteä järkyttyneen hevosen kanssa kokeilemaan onnea maantien ylityksessä. Autojakin vilisi ihan solkenaan. Niinpä tyydyin syöttelemään Nessua tien vieressä niin kauan, ettei se enää välittänyt ohi suhahtavista autoista. Vielä me joskus lenkkeilemme tien toisellakin puolella.

Ajattelin tarjota Nessulle turvallisen ja kivan lopetuksen lenkille ja vein sen lopuksi rantaan. Sielläpä olikin seikkailuyrityksen kumiveneopastus käynnissä: ääniä, ihmisiä ja ihme vehkeitä. Ihmiset Nessu otti heti hovikseen, mutta kumiveneet ja melojen kolina saivat aikaan samanlaista puhkumista kuin aikoinaan kumollaan oleva soutuvene rannassa. "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,/ se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa." Täytyy silti sanoa, että vaikka Nessu suhtautui varautuneesti kohtaamiinsa pelottaviin asioihin, se ansaitsi kehut luottamuksesta ja reippaudesta. Se luotti, että tilanteesta selvitään, kun mennään mamman perässä näin. Ja niin selvittiin. Maailmalla oli vähän pelottavaa, mutta onneksi mukana oli jotain tuttua ja turvallista.

Eteen alas, kiitos ja kumarrus

Niin paljon kuin olenkin hehkuttanut hevoseni fiksuutta, tämänpäiväinen esitys ylitti kyllä kaikki edelliset. Heidin suosituksesta kokeilin juoksuttaa Nessua champon-apuohjan kanssa. Se vaikuttaa niin, että hevosen nostaessa päätään ohja aiheuttaa paineen niskaan ja suuhun ja vastaavasti hevosen laskiessa päänsä paine poistuu. Tavoitteena on saada hevonen liikkumaan rennosti eteen pää alhaalla, koska silloin se käyttää oikeita lihaksia (aiheesta lisää täällä). Onnekseni tallin omistaja on entinen kenttäratsastaja, jolta löytyy remeliä ja rautaa joka lähtöön ja niin myös vanhanaikainen joustamaton champon, jonka sain lainaan.

Vähän Nessu alkuun ihmetteli, mitä ihmettä nyt halutaan, kun mamma käskee eteenpäin ja remelit pidättävät. Kehuin sitä kovasti aina kun se laski päätään, ja hetken kuluttua se alkoi oivaltaa jutun ideaa. Kun vaihdoin tauon jälkeen suuntaa ja Nessu sai juosta itselleen helpommassa kierroksessa, seuraukset olivat ällistyttävät: hepo ravasi kelpo tempossa elastisesti selkä pyöreänä ja pää alhaalla, välillä turpa maata viistäen. Tyytyväinen pärinä saatteli menoa. Ratsastuskin sujui sen jälkeen helpommin ja tasapainoisemmin kuin ennen. Alla Heidin kuvasarja treeneistä.

    Alkuun perinteistä pyöritystä tavoitteena saada pää alas ja kyljet taipumaan.

    Näin tasapainoista ravia ei Nessu ole monesti mennyt.

    Hienosti alkaa pää laskeutua.

    Tauko. Nessu näyttää siltä, että "johan tässä hommia tehtiinkin". Kovasti pikkuinen ponnisteli!

    Ah, mikä muoto, mikä rentous!

    Persoonallinen satulani, josta pidän todella paljon: lähempänä hevosta en ole missään muussa   satulassa istunut. Nyt on kuitenkin myös koulupenkki haussa, toivottavasti löytyy sopiva.

    Hupaisa selkäännousurituaalimme.

    Tämä kuva oli pakko laittaa mukaan siksi, että poitsu kantaa siinä niin hienosti kaulaansa.

    Ravinostot menivät hallitusti, joten on kiitoksen paikka. Käytin ensimmäistä kertaa noston tukena käskysanaa 'ravi', ja pyyntö meni perille paremmin kuin ilman käskysanaa. Nessua selvästi helpotti, että tulkitsin sille, mitä pohkeitten naputus tarkoitti.

                             Lepokäynti. Hän niin kuuntelee koko ajan, mihin suuntaan mennään.

    Tältä näyttää, kun pieni hevonen keskittyy.

                              Hyvin meni! Taitava Nessu!

    Loppukumarrus. Päivän teemaan liittyen houkuttelin Nessun venyttämään yläkaulaansa tarjoamalla etujalkojen välistä leipäpalan. Harjoitusten päätteeksi hieroin yläkaulan ja selän lihakset, jotta niiden käyttö olisi hepalleni mukavaa jatkossakin.

Rohkea rokan syö

Tänään oli Hesarissa uutinen poliisihevosen kelpoisuusvaatimuksista, joista tärkein on rohkeus. Jotta hevonen toimisi luotettavasti, se täytyy siedättää erilaisiin ärsykkeisiin. Nessu on perusluonteeltaan utelias ja leikkisä, joten sille siedätys on useimmiten helppoa. Fiksuna tyyppinä se osaa tosin suhtautua myös skeptisesti arveluttaviin asioihin.

Koirista on tullut Nessulle pelkäämisen kohteen sijaan kiinnostuksen kohde. Syksyllä se saattoi karauttaa pakospurtin, jos koira juoksi tai haukkui lähellä. Viime aikoina taas olen todistanut useita päinvastaisia tilanteita. Pari saksanpaimenkoiraa joutui väistämään penkkaan, kun Nessu teki itseään tykö. Kerran metsässä tuli vastaan kokonainen kennel raivoisasti mesoavia huiskuhäntiä, ja Nessu otti ne vastaan korvat hörössä ja kaula ojossa. Rantamökin lunnikoira on jostain syystä suunnattoman kiinnostava; pikku pystykorva on aina jotenkin ymmällään ison ystävän tutustumisyrityksistä, ja itsekin ihmettelen, miksi juuri kyseinen otus vetää Nessun peräänsä magneetin tavoin. Sisäinen säteily varmaan.

Olen koettanut siedättää Nessua erityisesti ratsastajan kantamiseen. Selkäännousu ja käynti sujuvat, mutta ravissa ratsua alkaa helposti jännittää, kun ratsastaja vähän pomppii selässä. Eilen päätin kokeilla Heidin siedätysvinkkiä: sidoin kaksi vedellä täytettyä parin litran pesuainekanisteria kiinni satulaan ja juoksutin Nessua normaalisti. Ravissa kanisterit tietysti vähän hölskyivät, minkä seurauksena Nessu hetken aikaa otti kauhistuneita kaniiniloikkia. Kehuin sitä kovasti, ja se rauhoittui pian. Annoin kunnon seisomapalkinnon ja leipää tehosteeksi. Seuraavaksi Nessua epäilytti ylipäätään lähteä ravaamaan, kun se tiesi, että hölskyntää seuraa. Patistin eteenpäin, kehuin, siirsin käyntiin ja pysäytin. Tauon jälkeen otin vielä uudelleen siirtymiä molempiin suuntiin, ja Nessu keskittyi tosi hyvin siihen, mitä pyysin, vaikka kanisterit pomppivat selässä. Lopuksi kävimme vielä tunnin metsälenkin arielit kyydissä, eikä Nessu ollut niistä enää moksiskaan, vaikka ne epätasaisessa maastossa hölskähtelivät tuon tuosta.

Tänään saimme Heidiltä kotiläksyksi kunnon käyntitahdin harjoittelua. Nessu mielellään hiipii, joten sitä pitää koko ajan muistutella, että tahti, tahti. Niinpä Nessu sai tutustua raippaan merkinantovälineenä. Luulen että rupean myös haastamaan hepoani maasta käsin.  Se luultavasti helpottaa työskentelyä ratsain, kun mennään epämukavuusalueelle. 

Päivän päätteeksi saatiin ihana edistysaskel kesäsiedätysessä: Nessu kahlasi reippaasti järveen niin että melkein maha kastui. En ollut vaihtanut uikkareita, kun arvelin, että siihen rantaveteen se kuitenkin jämähtää. Sepä olisikin tullut vaikka miten pitkälle! Kuopi ja polski ihan intona. No, minä sain kuitenkin talviturkin heitettyä ja kohta saa varmaan Nessukin.