Aamukävelyllä

Kävin kultamussukkani kanssa aamukävelyllä. Pitkästä aikaa Nessu sai vain lompsia mamman perässä ilman kummempia vaatimuksia. En muistanutkaan, miten helppoa ja mukavaa Nessun kanssa on käveleskellä: se tulee perässä kuin koira, ottaa välillä ravilla kiinni, kun ei askel veny yhtä vaudikkaaseen kävelyyn kuin minulla. Ruunainen oli hyvin rauhallinen – se on häärinyt kiimaisen Kaija-tamman rattopoikana, eli puuhaa on riittänyt ja sitä myötä energiaa kulunut. Vanhan tutun narulenkkeilyn aikana oivalsin, että poika on jotenkin aikuistunut. Muistin ne monet kerrat, jolloin pujottelin Nuuksion polkuja sillä ajatuksella, että varsa tarvitsee maastosiedätystä ja tasapainohaasteita. Nyt kävelimme kohmeisia metsäteitä Muhos-joen törmälle varsin rutinoituneesti. Ei tarvinnut husia hevosta kauemmas, että äläpä tule minun tilaani. Se tuli perässä niin kuin laumaeläin tulee johtajan perässä: rentona ja luottavaisena.

Kävin toisenkin kultamussukan kanssa aamukävelyllä. Hain Rimpelin kaveriksi vasikanajoon, kun piti saada laitumelle syntyneet vasikat emoineen suojaan. Naruriimulla ja lännensatulalla varustautuneina kiersimme ja kaarsimme lehmiä. Yksi vasikka ymmärsi vähän hitaasti, että pitää nousta ylös, kun heppa kävelee ympärillä ympyrää. Kun se viimein nousi, jäimme taakse seisomaan ja odottamaan. Rimpeli ajatti lehmiä pienellä ravilla; sahasimme edestakaisin lauman takana, jolloin saimme eläimet liikkeelle. Aikuiset lehmät reagoivat hevosen tuomaan paineeseen hyvin; osa vasikoista taas ei olisi liikkunut mihinkään ilman jalkamiestä, jonka piti tuuppia niitä pyllystä eteenpäin. Maasto oli välillä kieltämättä todella haastavaa (upottavaa), mutta niin vain joukko – Rimpeli mukaan lukien – selviytyi kuiville. Rimpeli-raukka joutui lopussa lehmän puskemaksi, kun eilen syntyneen vasikan emä ehti kehiä painetta ajosta ja hyökkäsi puolustamaan taaperoaan. Onneksi tyyppi oli nupo ja tuuppasi Rimpeä rintaan niin ettei tamma edes horjahtanut. Minä tosin ehdin säikähtää Rimpelin puolesta. Kyllä Rimpekin vähän huolestui. Vaikeaa oli se, että maa oli paikoin sekä märkää että kohmeista, joten siinä ei kovin ketteriä temppuja tehty. Kun annoin tilaa ja näytin suuntaa, vasikka meni hissun kissun itse lauman luokse.

Ratsastaessani laitumelta kotiin Rimpe päristi tyytyväisenä pää alhaalla. Minäkin olin tyytyväinen. On se vaan eri hevonen! Vetää pää kylmänä läpi vaikka mistä lääseiköstä eikä menetä malttiaan, vaikka vähän tuupitaan. Se käytti hommassa omia hoksottimiaan – kokeili muun muassa, tehoaisiko hammas paikoillaan jurnuttavaan vasikkaan (ei tehonnut). Annoin tammalle pakkioksi vähän herkkua ja vein sen sitten omalle laitumelleen. Sepä jäikin minun luokseni seisomaan! Siinä se seisoi pää sylissäni, ja kun rapsutin sitä ryntäistä, se nuoli hihaani. Niin kulta.

Mielen ja kehon tasapainosta

Ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että arvostan hevoshommissa maastatyöskentelyä. Pohdin eräänä päivänä, mihin sen teho oikeastaan perustuu. Nessun kanssa minulla on koko ajan ollut tunne, että kun työstän sen mieltä balanssiin, se kuuntelee ratsastusapuja tosi herkällä korvalla. Tein nyt Kaijan kanssa vähän vastaavaa; juoksutin vapaana ja kerroin samalla, että minä määrään, milloin se saa liikkua ja milloin seistä. Sitä voisi kutsua perusasioihin palaamiseksi eli kunnioituksen ja kuuntelun opetteluksi. Tamma on ollut aloittelijoiden käsiteltävänä ja kehinyt taipumustaan seilata, viskoa päätään ja pyöriä. Minulle se ei antanut laitumella kiinni. 

Minulla on keinoni vastaan hangoittelevan hopukan kesyttämiseen. Juoksutin asianomaista ja siinä sivussa vähän muitakin laitumella ja pyydystin hevoset tarhaan. Poistin ylimääräiset Rimpeliä lukuun ottamatta ja laitoin Kaijaan liikettä. Käytännössä kävelin lippukeppeineni sen perässä. Kaija kaarsi nopeasti ympyrälle, ja Rimpeli jäi seisoskelemaan sen ulkopuolelle, kun huomasi, etten ollut siitä kiinnostunut. Kaija oli laitumella kaahannut sen verran, että rauhallinen mutta sinnikäs ravailu riitti saamaan sen korvat kuulolle. Se siirtyi käyntiin ja kääntyi merkistäni, pysähtyi, kun minä pysähdyin. Annoin sen seistä, mutustella suutaan ja kelata tapahtunutta. Kehuin ja rapsutin pää alhaalla paikallaan seisovaa muhkua.

Jotakin sen päässä tapahtui, sillä se ei liikahtanutkaan, ennen kuin pyysin. Kun sitten ähräsin itseäni sen satulattomaan selkään, se pysyi paikoillaan. (Piti kyllä lopulta pyytää punttausapua, kun pöllinkään päältä en onnistunut keplottelemaan 170 sentin korkeudelle.) Olin ihan äimänä siitä, että Kaija seisoi selkään noustuanikin paikoillaan. Normaalisti se olisi venkoillut jo moneen kertaan eteenpäin ja viskonut päätään vihaisena. Kyllä se nytkin varovaisesti heilautti turpaansa, mutta muistutin ohjaa kohottamalla, että komento on minulla. Ja millaista ratsastusta sainkaan! Kaija kuunteli istuntaani todella hienosti. Ratsastin mutkia, ympyröitä, väistöjä ja taivutuksia, ja hevonen teki kaiken rennosti ja kuuliaisesti pää alhaalla, minimaalisella ohjastuntumalla. Eräs karjamies väitti, että hevonen sillä lailla vain pyrki korjaamaan tasapainoaan. Totta. Mutta miksi se juuri maastakäsittelyn jälkeen haluaa pyrkiä tasapainoon (eli reagoi herkästi painoapuihin) ja muulloin venkoilee, miten huvittaa? Minusta yksi selitys voisi olla se, että kun mieli on tasapainossa, kehokin pyrkii tasapainoon. Toisaalta on myös niin, että hevoslaumassa hierarkiassa alempana olevat seuraavat tarkasti johtajan signaaleja. Kun siis arvojärjestys on oikea, hevonen keskittyy ja kuuntelee. Vastaavasti laumaeläin lepattaa, jos ihmisjohtajalla ei ole "ohjat käsissä".

Nessu on ollut aivan ihana ratsastaa, kun olen irtojuoksuttanut sitä lämmittelyksi. Murkku kun on, niin se välillä antaa räiskyä. Mutta ei se haittaa, jos maasta käsin laukka nousee peränheiton kera; kyllä ikä tasoittaa temput. Maastossa tuli hyvä oppitunti, että pomppimista kannattavampaa on mennä eteenpäin: Ratsastimme joukon hännillä, ja laukatessa Nessu jäi vähän intona pukittelemaan ja kadotti kaverit kauas mutkan taa. Tuli pojalle kiire; se vaihtoi suoraan ykköseltä vitoselle, spurttasi kaverit kiinni, ja kun menohaluja oli, annoin mennä vielä kaikkien ohikin. Voi että oli tyytyväinen hevonen, kun pysähdyimme puhaltamaan höyryjä! Toisen kerran vähän vastaava kisa muodostui Windyn seurassa. Silloin tosin ei jääty jälkeen pukittelun vuoksi, vaan siksi, että Windy nyt vain laukkaa keskimäärin lujempaa kuin Nessu. Sain pitää kaksin käsin kahvasta kiinni, kun espanjooli kiri lämpöistä menijää kiinni ja ampui rinnalle pinkomaan. Kotiristeyksessä tehtiin muutama laukanvaihto, kun Nessu yritti täydestä vauhdista kääntyä kotiin ja estin aikeet. Molemmat hevoset tärisyttivät turpaansa hengästyneinä ja huojentuneina, kun kiersimme metsässä tasoittelulenkin. En totta vie tavoittele tuollaista ratsastusta, mutta ei siitä hevosille näemmä haittaakaan ollut. Päinvastoin tuntuu, että nuoret kuumakallemme toimivat keskittymistä vaativissa tehtävissä paremmin, kun välillä saa vähän höyrytä. 

Olen nimittäin saanut sekä Windyltä että Nessulta oikein kaunista avotaivutusta uralla. Nessulta taivutus sujuu jo ravissakin. Minulta on kysytty perusteluja, miksi hevosella pitäisi ratsastaa "koulua", jonka liikkeisiin avotaivutuskin lukeutuu. Se on minusta yksinkertaisesti hevosen hyvinvoinnista huolehtimista: jos käy vain lenkillä jumppaamatta ja venyttelemättä lainkaan, tulevat paikat kipeiksi. Kouluratsastus siis jumppaa hevosta ja kehittää sitä monella tasolla. Nessusta esimerkiksi näkee, miten se on aivo- ja kehojumpan jälkeen raukea, tasapainossa mieleltään ja keholtaan.

Tähän väliin syksyinen taidekuva: hevoset aamu-usvassa. Laumamme laiduntaa edelleen, joskin se saa lisärehua laitumelle. 

Pieni kuvasarja laitumelta. Naurattaa tuo yksi lammas, joka vieressä pällistelee, kun toinen piehtaroi.

Laukanvaihto ja muuta edistystä

Nessun potentiaali alkaa paljastua. Tyypillä on kroppa hallinnassa jo niin, että se tekee lennossa laukanvaihtoja – siis ratsastaja selässä. Ensimmäisen kerran se vaihtoi laukkaa, kun laukkasimme metsässä pöllipinon ohi ja kyseistä puuläjää piti vähän tuijottaa. Samalla laukka lyheni – ja plups! – vaihtui toiseksi. Sittemmin Nessu on vaihtanut laukkaa pari kertaa muulloinkin. Esimerkiksi eräällä pitkällä laukkaosuudella se tulkitsi eteenpäin kannustavat apuni kehotukseksi vaihtaa jalkaa, olihan toinen puoli jo rasittunut riittävästi. Fiksua! En ole ollut aikeissa opettaa laukanvaihtoa sille vielä vähään aikaan, kun suorassa laukassakin on vielä hiottavaa. Sitä paitsi epäilen, että yritteliäänä nuorena herrana Nessu tarjoaisi vaihtoja milloin sattuu, mikäli arvelisi vaihdosta irtoavan kehuja.

On sinänsä tosi söpöä ja liikuttavaa, että hepo haluaa miellyttää. Olen ottanut tavaksi irtojuoksuttaa Nessu ennen harjausta ja ratsastusta, ja se toimii maasta käsin mielettömän hyvin. Se kulkee kootussa muodossa ja jopa avotaivutusta ympyrällä ilman rihmankiertämää. Kokoaminen on sille helppoa, samoin sivuttaisliikkeet. Nautin avojen ja väistöjen ratsastamisesta sillä, koska se menee ne niin pehmeästi ja helposti. Ei pidä luulla, että hinkkaisin liikkeitä valtavasti. Päinvastoin olen ratsastanut esimerkiksi avoa näihin päiviin asti aina vain muutaman askeleen ja kehunut siitä. Nyt voin joskus jo ratsastaa koko sivun tai diagonaalin.

Olen oikeastaan ihmeissäni, miten Nessu on edistynyt, vaikka olen ratsastanut sitä kokonaisuudessaan hyvin vähän. Hippoksessa (5/2015) neuvottiin ratsastamaan 5-vuotiasta viisi kertaa viikossa. Minä ratsastan keskimäärin 2–3 kertaa viikossa. Minusta harvatahtinen ratsastelu on irtojuoksutuksen ohella tehnyt Nessun päälle hyvää. Se tulee mielellään töihin ja kommunikoi hienosti. Irtojuoksutuksen ja vapaan maastatyöskentelyn jälkeen Nessu tuntuu kuuntelevan apuja aivan erityisen herkästi; ympyrän ratsastamiseen riittää pelkkä ajatus. Eli avain hevosen hallintaan on jalkatyö. Kun homma toimii maasta käsin, se toimii myös selästä.

On niitä pukkejakin vielä nähty, mutta niihinkin pätee lääke: harjoittelu. Teinipolle yrittää edelleen välillä päästä liiasta ponnistelusta, vaan sehän se vasta ponnisteluihin johtaa. Jos pukittaa, joutuu treenaamaan laukannostoja, kunnes ne sujuvat ilman ylimääräistä koreografiaa. Osa ilmaloikista selittyy ilman muuta Nessun temperamentilla. Se irroittelee ja ilmaisee itseään ylöspäin, kun taas esimerkiksi Windy suuntautuu eteenpäin. Eron huomaa selvästi, kun hevoset vetävät pierupukkilaukkaa laidunta vaihdettuaan; Nessu pomppii kuin rodeoponi ja Windy kaahaa tuhatta ja sataa.

Kotiinpaluu. Kaverit norkkuvat aidalla ja huutelevat. Äskettäin on taas testattu mamman rodeo-osaamista. Nessu ällistyttää: rajunkin tykityksen jälkeen se pysähtyy nätisti ja pojottaa paikallaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tarkistaa vielä, että ai, siellähän sinä, kyydissä.