Katoavaisuudesta

Mojovan kesäflunssan kourissa olen ehtinyt ajatella. Lukiessani Joe Campin artikkelia johtajuudesta kelasin hevoseni ja minun yhteistä historiaa: miten epävarma olin alussa ja miten suurelta tuntui vastuu niin ison ja omalaatuisen eläimen kouluttamisesta. Minua ajoi eteenpäin selviämisen pakko, joka ilmeni siten, että vaadin itseltäni ja hevoseltani älyttömiä. En pystynyt keskittymään olemiseen, vaan suoritin. Sitten tuli käänne. Koirani kuoli, ja olin surussani niin riisuttu, etten jaksanut kuin olla – ilman pyrkimyksiä ja vaatimuksia. Surressaan ihminen on aidoimmillaan. Hevoseltani muutos ei jäänyt huomaamatta, sillä jokin uusi avautui välillemme. Ehkä se oli hyväksyntää, luottamusta tai sen tapaista. Tuntui että hevoseni alkoi avautua minulle (tästä lisää postauksessa Läsnäolon voima).

On hetkiä, jolloin kirkkaasti tajuaa, että kaikki on tässä ja nyt. Ja nimenomaan niin, että ei ole mitään lisättävää. Vähän aikaa sitten vein kummityttöni tallille katsomaan Nessua. Se oli ompputarhaksi kutsutussa haassa kaverinsa kanssa, mutta siellä ei näkynyt vilaustakaan hevosesta, kun saavuimme portille. Puhuin tapani mukaan ääneen ja ihmettelin, missä pojat luuraavat. Kohta tarhan perällä metsikössä näkyi liikettä: sieltä notkelmasta pojat ilmestyivät korvat hörössä kuikuilemaan, kuka kysyy. Käskin seuralaiseni odottaa, kun käyn hakemassa heponi. Ei kuitenkaan tarvinnut hakea. Päästyäni aidan sisäpuolelle Nessu laukkasi kaveri vanavedessään luokseni. Kehuin ja rapsutin molempia, ja ottaessani riimun esiin Nessu oikein pujotti päänsä siihen. On se tullut ennenkin luokse, mutta ulkopuolisen katselijan ansiosta näin nyt ehkä selvemmin hevoseni varmuuden, joka viestitti, että "olet minun ihmiseni, minä lähden sinun kanssasi".

Hevonen elää sillä asenteella, että elämä voi loppua milloin vain. Sellainen olento on sopivaa seuraa nauttimaan katoavasta kesästä. Tai katoavista päivistä ja elämästä ylipäätään. Eilen kävelin hopukkani kanssa metsässä tarkoituksena vetreyttää lihaksia edellispäivän pellit auki -juoksutuksen jäljiltä. Olin luultavasti väsynyt ja ehkä kuumeinenkin. Ääneni oli yhtä pihinää, joten en paljon puhunut. Seisahduin vähän väliä syömään mustikoita, ahomansikoita tai vadelmia. Hopukka pysähtyi myös, haukkasi kortta tai vain haisteli minua. Ja huokaili. Tajusin jossain vaiheessa, että kumartelen puskiin miettimättä lainkaan, pysähtyykö hevonen taakseni vai käveleekö se ohitseni tai ylitseni. Muistan joskus pelänneeni, että se astuisi kannoilleni tai rullaisi minut jossakin mäessä. Luulen että vaikka pitäisin Nessua irti metsässä, se pysähtyisi mustikkamättään kohdalla taakseni ja odottaisi kärsivällisesti, että saisin napsittua marjat suuhuni. Sillä ei olisi minnekään kiire, sekin haluaisi seisahtua ja olla vain.

Päivät täyttyvät useimmiten kaikenlaisesta puuhailusta, ja ehkä juuri siksi kaipaan hetkiä, jolloin ehtii huomaamaan, että tässä minä olen, tässä me olemme. Hevosen kanssa merkityksellisimpiä saattavat olla hetket, jolloin emme treenaa mitään, vaan ainoastaan hengitämme ja katsomme samaan suuntaan. Miten monesti olenkaan vienyt hopukkani rantaan – vain katsomaan vettä ja kuuntelemaan järven ääniä. Nyt olen opettanut Nessun seisomaan vedessä hiljaa vierelläni, ja sen pelko joutua sapelihammastiikerin saaliiksi veden piirittämänä on lientynyt. Vesi voikin olla ystävä, joka tarjoaa viilennystä ja juotavaa. Ei elämä siihen lopu, vakuutan hevoselleni. Mutta sekin hetki on jo mennyt.

                                                                                                                Kuva: Elina Nissinen

Uusi satula telepaatikolle

Hopukka sai uuden sadulan. Trekkeriltä löytyi joustorunkoinen koulupenkki Flexible Inspiration, joka tuntui sopivan tarkoitukseemme hyvin. 34-leveys on vielä vähän väljä, joten täytyy käyttää lampaankarvafylliä, kunnes muskeleita ilmaantuu lisää. Kapeampi koko oli turhan napakka ja olisi jäänyt pian pieneksi. Oli aluksi outoa istua noin korkeassa satulassa, kun on tottunut gauchossa istumaan niin lähellä hevosta. Satula on kuitenkin pehmeä ja tukeva istua, joten vauhdikkaampien askellajien harjoittelu onnistunee nyt. Laitoin jo kerran kaverini selkään maastotalutukseen, ja teimme metsätiellä oikein mallikkaita ravinostoja. Nessu nostaa nykyään ravin kivasti pää alhaalla, eli rentous säilyy ja oikeat lihakset ovat käytössä.

Viimeksi kerroin, että aloitimme avotaivutuksen opiskelun alusta. Nessu innostui akateemisesta työskentelystä namien ansiosta siinä määrin, että kun se oivalsi, miten herkut siirtyvät taskustani sen suuhun, se tarjoili toiveikkaasti avoa silloinkin, kun en sitä pyytänyt. Aluksi oma-aloitteisesti mutkalle valuva hevonen huvitti niin kuin yli-innokkaalla viittaamisella opettajan huomiota kalasteleva oppilas huvittaa. Nessu oli niin liikuttavan varma osaamisestaan ja siitä, että ansaitsee kyllä palkinnon. Sittemmin kun hepo ei malttanut enää edes seistä rauhassa, ärsytti. Mietin, että tämäkö hinta on maksettava siitä, että oppilas oppii. Ei sentään! Tein namien perässä vouhkaamisesta lopun opettamalla, että herkun saa vasta, kun sitä ei kerjää. Oma-aloitteisia liikkuja en huomioinut mitenkään. Ja niin kauan kun Nessu tökki nyrkkiäni, en antanut mitään vaan tökin takaisin. Heti kun se otti etäisyyttä nyrkkiini, annoin namin. Viesti meni perille heti; sitten vain vahvistin sitä muutamalla toistolla. 

Fiksuna hevosena Nessu oppii ylipäätään nopeasti ennakoimaan, mitä ehkä haluan. Tänään tyyppi järjesti ravinoston jos toisenkin jo siinä vaiheessa, kun vasta ajattelin, että kohta tehdään sellainen. Sitten se itseensä tyytyväisenä päristi, että enkös ollutkin hyvä. Ööö, joo. Mutta onko järkevää palkita ajatuksen arvaamisesta? Mitä jos se joskus ei arvaakaan oikein, vaan tekee vaikka kouluradalla jotain omia temppuja? Toivon mukaan kommunikaatiomme täsmentyy niin paljon, ettei moista tapahdu – tai jos tapahtuu, niin tietääpä ainakin, että hepo suorittaa tosissaan.

Mustikoita avotaivutuksella

Tuli sitten kunnon kesä! Nessulle helle on liikaa, samoin minulle. Kenttä on jo aamuvarhaisella niin kuuma, ettei siinä voi olla. Niinpä olemme paenneet metsään. Onko rennompaa tapaa viettää kesäpäivää kuin valuskella polkua pitkin mättäältä toiselle, syödä mustikoita/heiniä ja kuulla, kun hepo päristää tyytyväisenä? 

Sitten voikin mennä järveen viilentelemään. Kamppeita riisuessani Nessu odottaa turpa niskassani. Taiteilen yleensä pienen kiven päällä, koska silloin varpaani eivät joudu tallotuiksi: on hieman hankalaa yhdistää avojalkaisuus ja se, että hepo haluaa olla lähelläni turvassa. Vedessä Nessu astuu eteen vähän kuopimistyyliin, eli sielläkin saa varoa jalkojaan. Järvisiedätys on edennyt sinänsä hyvin – peräti ryntäisiin asti. Vähän hopukkaa joutuu joskus patistamaan veteen, mutta kun se saa kaviot kasteltua, se tulee perässä niin syvälle kuin vien. Tänään se tosin säikähti laiturissa keikkunutta soutuvenettä ja aikoi häippästä rynnässyvyydestä pikavauhtia maihin. Pakotin kauhistelijan katsomaan venettä uudemman kerran, laskemaan päänsä ja rauhoittumaan, ennen kuin annoin sen rantautua. Seuraavalla kerralla veneessä taitaakin odottaa kaurasanko mörönsyöttinä.

Sen verran on koulua väännetty, että olen yrittänyt saada Nessua menemään avotaivutusta metsätiellä maasta käsin. Muutama askel menikin, mutta Nestori ei kerta kaikkiaan tajunnut kylkeen naputtavan raipan merkitystä. Huokaisin, että ei kai se sitten auta kuin aloittaa A:sta. Laitoin hepon kiinni käytävälle ja yhdistin kavionputsauksessa tarvittavaan siirtymiseen raippamerkin; toisin sanoen naputin raipalla kylkeen ja työnsin kädellä lonkasta. Heti kun Nessu astui sivulle, se sai namin ja kehut. Kymmenessä minuutissa se oppi siirtymään pelkästä raipan merkistä sivulle. Toistoja tarvittiin kymmenkunta, ja sen jälkeen varmistin toiset kymmenen kertaa, ettei toivottu reaktio tullut sattumalta vaan että hevonen oikeasti oivalsi, mitä siltä halusin. Tästä lähtien sullon aina taskut täyteen leipää ja progressia, kun niillä saa noin helposti ja nopeasti tulosta aikaiseksi! Sitä paitsi Nessun asenne muuttui silmin nähden, kun se huomasi, että saa aina uudestaan ja uudestaan vetää herkkua huuleen. Luimukorvainen kyttäily (mitäs naputtelet siinä?!) vaihtui hörökorvaiseksi kuikuiluksi: "Jaa, mitä sulla on? Kerro vaan, mitä pitää tehdä, että saan sitä."

Tässä muuten hieno video Marijke de Jongin maastakäsittelystä. Siinä on muutakin kuin avotaivutusta, erittäin pehmeää ja sulavaa yhteistyötä kaikkinensa.