Hevostemme pedikyyri on hoitunut omin voimin, ja tähän saakka kaikki paitsi Nessu ovat käyttäytyneet asiallisesti. Nessukin on aina lopulta saatu vuoltua, mutta vuolija on joutunut koville, kun poitsu on tahtonut tempoa kinttujaan pois. Viimeisimpänä temppunaan ruuna keksi heittäytyä dramaattiseksi eli pyristellä täydellä painollaan riimun ja kiinnitysköyden varassa. Se ei näyttänyt kivalta. Se näytti rumalta. Jätettiin Nessu seisomaan ja rauhoittumaan ja haettiin viereen Windy, jonka vuolu sujui helposti — mitä tamma nyt välillä vähän nojaili vuolijaan.
Olin Nessun takia suruissani ja epätoivoinenkin, vaikka tiesin käytöksen johtuvan käsittelyn niukkuudesta: hevoset ovat viettäneet satunnaisia työskentelysessioita lukuun ottamatta laidunlomaa. En osannut kuitenkaan odottaa Nessulta moista vastarintaa, sillä kun olen "ratsastanut" sitä maasta käsin eli tehnyt kapsonin kanssa kuvioita, taivutuksia ja väistöjä, hepo on kuunnellut tosi hyvin ja tehnyt aina kaiken pyytämäni vastustelematta. Sen verran hevostani tunnen, että arvasin sen nyt tarvitsevan rankempaa menoa eli epämukavuusalueelle pakottamista. Toisena päivänä otinkin sen sitten liinaan ja juoksutin kunnolla. Olin tyytyväinen, kun loppuvaiheessa laukka nousi pukin kera — eli Nessu alkoi väsähtää mutta joutui siitä huolimatta ponnistelemaan. Mallikkaan pyöreästi turpa maassa se laukkasikin ja päristeli rentoutuneesti.
Sattui olemaan lämmin paarmainen päivä, joten hikisen hevosen letkutus oli välttämätöntä. Siitäpä muodostuikin koetinkivi, joka lopulta kääntyi voitoksi: Nessu peruutti letkua karkuun vauhdilla, lähes takajaloilleen nousten, ja tilanne näytti sivusta katsoen aika epätoivoiselta. Olen kuitenkin sen verran nähnyt Nessun reaktioita, että tiesin olevan parasta olla välittämättä niistä. Otin paremman asennon, selvitin letkun ja jatkoin lähestymistä sivulta käsin. Annoin tahallani Nessulle mahdollisuuden paeta eteenpäin eli pyöriä minua ympäri ja tyrkkäsin letkun toisesta suunnasta sen eteen. Näin venkoilija ei päässytkään letkua pakoon, ja kohta jo viilentelin sujuvasti sen ryntäitä ja kaulaa. Se tuntui tietysti hikisestä Nessusta mukavalta, ja jonkin ajan kuluttua oli koko hevonen letkutettu. Jes! Tämän jälkeen kävelytin sitä nurmikolla ja pidin paikoillaan, kun vuolija nosteli kaikki sen jalat ja veteli kaviot siedätysmielessä raspilla. Poika pysyi paikoillaan ja oli temppuilematta, joten päätimme harjoituksen siihen.
Vuolija ehdotti, että kokeilisimme vuolua vapaana laitumella, sillä siellä Nessu antaa katsoa kavionsa ihan niin kuin muutkin. Teimme niin, että vuolija hääräsi milloin kenenkin kavioitten kimpussa ja minä rapsutin ja öljysin muita, jotta ne pysyisivät vuoltavan turvana siinä lähellä. Marssijärjestys oli sellainen, että vuoltava sai rapsutuksia sitten kun yksi kavio oli käsitelty. Ennen pitkää oli yhdeltä jos toiseltakin hopukalta kavio lyhentynyt, ja Nessultakin oli peräti pihdeillä leikattu monoa ilman ongelmia. Vuolija iloitsi, ettei selkään sattunut yhtään, vaikka tuli tehtyä sarjatyönä monta kaviota. Vaikutti vahvasti siltä, että vapaana hevoset pystyivät paremmin tasapainottamaan itseään ja voimia kuluttava nojailu jäi pois. Huono juttu ei ollut sekään, että käsittelyyn syntyi pientä jonoa, kun hevoset tajusivat saavansa siten kutinaan helpotusta. Kaija oli ihan yliveto:
Rapsuttelu- ja vuolusessiomme siis onnistui, mutta se teki hevoset myös turhan tuttavallisiksi. Ne tunkivat kihnutuspalvelun toivossa epäkunnioittavan lähelle, ja varpaat alkoivat jo olla vaarassa. Totesimme, että kaviokkailta on syytä vaatia yhä oman tilan kunnioittamista, ja homma päättyikin siihen, että lähetimme ne matkoihinsa. Toki ne kääntyivät ja palasivat heti takaisin, mutta tulipahan annettua signaali, että ihminen päättää, milloin riittää.
