Meidän naudoilla on sellainen kotikasvatus, että kun ihminen kävelee lauman halki, siihen aukeaa kunniakuja. Hevoset ovat olleet tilan antamisessa jähmeämpiä, mutta se johtuu siitä, ettei sitä ole aina systemaattisesti vaadittu. Nyttemmin asia on muutaman hedelmällisen kasvatuskeskustelun myötä jonkin verran korjaantunut. Hevosten tapaan tulla iholle oli pakko puuttua, koska varsinkin Kaijan tunkeilu tuntui epämiellyttävältä ja suorastaan törkeältä.
Sopiva oppitunti tarjoutui eräänä iltana, kun veimme loppuun kalutulle laidunlohkolle lisärehuksi paalin. Hevoset ja lehmät tulivat tietenkin pörräämään ruokintalavan ympärille, kun traktori saapui paikalle. Kaikki muut väistivät pyydettäessä ja jäivät kunnioittavasti odottamaan lupaa tulla syömään — paitsi Kaija. Se yritti vähän väliä hiipiä omin luvin paalille ja käänsi mielenosoituksellisesti takapuolensa, kun sitä koetti husia pois. Mieheni lopulta kyllästyi sen röyhkeyteen ja otti avuksi kättä pidempää: paalimuovin voimalla Kaijalle meni perille, että nyt on parempi vain antaa tilaa. Hätistelykeino oli sen verran tehokas, että koko lehmä-hevosjengi kaikkosi paikalta täyttä laukkaa. Jännä juttu, että paalivälikohtauksesta huolimatta — tai ehkä juuri siksi — hevoset kirmasivat juoksujalkaa luoksemme, kun sitten kävelimme laitumen poikki kotia kohti. Tinkimätön tilan vaatiminen ja pois lähettäminen tuottikin halun liittyä, tulla luokse.
Sittemmin olen juoksuttanut Kaijaa, Rimpeliä ja Nessua vapaana laitumella. Nessu asettuu hyvin nopeasti ympyrälle ja ravaa pää maassa, kun taas Kaija testaa, onko ihan pakko. Kerrankin se karkasi ympyrältä perä heiluen ja sai koko lauman ryntäämään mukaansa. Kävelin perässä ja otin Kaijan uudestaan käsittelyyn. Lippukeppi toisessa ja köysi toisessa kädessä juoksutin sitä, vaikka se yritti piiloutua kavereiden selän taakse. Laidunjuoksutuksessa on vain yleensä niin, että muut hevoset seisovat paikoillaan eivätkä välitä äkseerauksesta. Ne tietävät hyvin, ketä se milloinkin koskee. Kaija siis oli ainoana lippukeppini tähtäimessä, ja lopulta se uskoi viestini. Se laski päänsä ja kulki nättiä ympyrää, jonka kokoa pystyin säätelemään kehonkielelläni. Siihen oli hyvä lopettaa, kehua tamma ja rapsuttaa vähän.
Olen kyllä aika ylpeä itsestäni, että olen oppinut juoksuttamaan hevosia vapaana. Mies osaa homman myös. Muistan, kun katsoimme Hempflingin videoita ja pidimme häntä ihan velhona. Tuntui, etteivät omat taidot millään olisi riittäneet moiseen — kommunikoimaan hevosen kanssa vapaassa tilassa ja hallitsemaan tilanne. Oman kehonkielen eli kehon lähettämien signaalien tiedostaminen on oikeastaan koko jutun avain. Lisäksi pitää tietää, mitä haluaa ja miten kommunikoida tuo toive hevoselle. Pitää myös tietää, mitä tehdä, jos hevonen ei haluakaan toteuttaa toivetta. Monissa koulutusoppaissa neuvotaan, miten kouluttaa jokin asia oikein, mutta niissä ei yleensä kerrota, mitä tehdä, kun koulutettava ei reagoikaan opaskirjan mukaisesti. Se pitää keksiä itse. Yksinkertaistettuna se on tämä: älä anna periksi. Toisaalta pitää osata palkita heti, kun hevonen tekee oikein.
Siirsin jokin aika sitten hevoset toiselle laitumelle. Ne olivat odottaneet koko päivän tarhassa ja liikehtivät hyvin levottomasti, kun menin riimun kanssa paikalle. Väistätin koko kaartin pois portilta, mutta jengi jäi siihen parin askeleen päähän kaula pitkällä odottamaan, pääsisikö johonkin. Vein ensin pois Nessun, joka spurttasi heti kunniakierroksille. Riimutin jo Kaijan, mutta se höyrysi niin kiihkeästi, että en uskaltanut lähteä taluttamaan sitä porteista läpi. Pelkäsin sen jyräävän minut. Jätinkin Kaijan viimeiseksi, vaikka Nessun ja Windyn liihottelun seuraaminen ja etenkin yksin tarhaan jääminen sai sen aivan tolaltaan. Se heitti peräänsä ja päätään ennennäkemättömällä tavalla, ja pidin ainoana oikeana ratkaisuna puhua välit selväksi ennen kuin yrittäisinkään viedä sitä mihinkään. Kaija hönki portille, ja kun käskin sen sieltä pois, tuli vastaukseksi pukkilaukkaa. Panin painetta sen verran, että tamma sai laukata ympyrällä ihan reippaasti. Kaijan kropalla rodeomuuvit ovat jokseenkin työläitä, joten hyvin pian hepo osoitti haluavansa tehdä yhteistyötä. Pyysin sen ravaamaan volttia ympärilleni, ja se kulki jo nätisti pää alhaalla. Kun pysäytin sen, se mutusti suutaan rentona. Siihen oli hyvä lopettaa, kehua tamma ja viimein riimuttaa se. Sain sen jälkeen kävellä porteista ihan rauhassa; Kaija seurasi kunnioittavasti perässä ilman minkäänlaista hökälehtimistä. Vapautettuani sen se irtautui luotani leppoisasti kävellen. Oli syytä olla tyytyväinen!
Windyä olen juoksuttanut vauvan kanssa tarhassa. Olin erheellisesti siinä käsityksessä, että Windy kommunikoisi keholla jotenkin huonommin kuin muut hevosemme, mutta olin tosiaan väärässä. Se asettui heti sievälle ympyrälle ravaamaan rennosti. Se reagoi myös hienosti heikkoihinkin signaaleihini; siirtymiset ja ympyrän pienentäminen ja suurentaminen sujuivat pienestä vihjeestä. Toisella kerralla Windyllä oli hieman energiaa pakkautunut päähän, ja pikku tuulispäämme oikein riemastui, kun käskin sen laukkaan. Tuntuu, että se hallitsee kehonsa jo astetta paremmin kuin ennen — laitumellakin se saattaa mennä hidasta laukkaa, jos sellainen sopii tilanteeseen. Ennen se kaahasi vain motoristityyliin. Windy on kyllä suloinen otus, kun se juoksutuksen päätyttyä seisoo paikoillaan ja ottaa vastaan kehut ja rapsutukset. Se näyttää siltä, että tietää ansainneensa ne.
Kännykkä kiinnosti...
