Karjanpaimennuksen perusteet

Hevostemme karjakokemus hypähti viikonloppuna uudelle tasolle, kun vierailevat cowboyt tulivat avustamaan paimennusharjoitukseen. Ensimmäinen tehtävä oli sonnilaitumen poikki ratsastaminen. Toisin kuin pelkäsin, hevoset eivät reagoineet sonneihin mitenkään. Sonnitkin vain tuijottivat retkuettamme, kun Rimpeli kärjessä valuimme niiden nenän ohi navetalle. Huokaisin helpotuksesta, nimittäin Fergu ja kumppanit ovat noin tuhatkiloisia charolaisjöötejä, joita edelleen kunnioitan, vaikka tiedän niiden väistävän painetta samalla tavalla kuin lehmät ja hevosetkin tekevät.

Navetalla ratsastelimme ruokintapöydillä ja 80-metrisen hiehonavetan sisällä. Hiehot suhtautuivat hevosiin toisaalta uteliaasti, toisaalta kunnioittavasti. Ne väistivät heti kun ratsasti kohti, mutta muutama keksi lähestyä häntäpuolelta. Rimpeli antoi sellaisille monoa. Windy taas yritti purra liian lähelle tuppautuvia, ja Nessu vain haisteli armollisesti. Ratsastimme navetan jaloittelualuetta edestakaisin tavoitteena saada koko 90-päinen hieholauma pysymään pois alueelta. Alussa homma tuntui aivan epätoivoiselta: hiehot vain juoksivat häntä pystyssä ja pysähtyivät sitten pällistelemään. Vaikka säpinää riitti, hevoset ottivat tilanteen yllättävän asiallisesti. Ainoastaan kerran kun pelisilmä vähän petti ja naudat pääsivät rynnimään Windyn ja Nessun välistä, Windy säikähti. Nessukin jännittyi, mutta onneksi molemmat pysyivät kuitenkin hallinnassa. Kun saimme rintamamme pidettyä, navettapiha yhtäkkiä tyhjeni hiehoista. Ne tapittivat meitä tiiviinä laumana makuualueelta, ja oli melkoisen voittajaolo istua rivistön edessä rennosti päätään riiputtavan hevosen selässä. Kolmen ratsukon voimin voi siis saada monikymmenpäisen karjan hallintaan. Jee! Kun joku utelias yritti hiippailla meitä kohti, tarvitsi vain kääntää hevonen sitä päin, niin se peruutti takaisin. 

Nyt osoittautui todella käteväksi se, että Nessu kääntyy paikoillaan lähes pelkällä istunnalla. Sille on helppoa tehdä käännöksiä takaosan ympäri. Olin ylipäätään tyytyväinen siihen, miten kaikki hevosemme yhdessä ja erikseen toimivat. Rimpeli on osoittautunut todella luottoratsuksi: sillä on pitkä kokemus naudoista ja sopivan mahtaileva asenne paimennettavia kohtaan, ja se menee ihan mistä vain. Windy oli vasta kolmatta kertaa navetalla ja selviytyi haasteesta siihen nähden erinomaisesti. Se ei ilmaissut säikähdystään niiausta pahemmin, ja kavereitten peesissä se osallistui hommaan mallikkaasti. Paimennuksen suurin haaste on pitää hevoset rauhallisina, vaikka naudat hilluisivat heikkopäisinä. Hevoselta kysyy rohkeutta tilanne, jossa nautoja juoksee ohi molemmin puolin. Pitäisi tietenkin osata ehkäistä moinen tilanne, mutta virheitä sattuu. Olen varma, että kokemuksen myötä Windy ja muutkin hevosemme tottuvat sietämään paimennettavien reaktioita, ja silloin voi paremmin keskittyä itse ajoon.

Hevoset saivat lyhyen oppimäärän myös rutakossa kävelemisestä, kun kävimme kanavan varressa reittiä tutkimassa. Siellä oli yksi niin vetelä kohta, ettei Rimpekään tahtonut suostua menemään siitä. Nessu meni hyvällä asenteella perässä – mutta hyppäsi kunnon loikalla pahimman kohdan yli. On se vielä hienohelma. Navetalla se olisi halunnut kävellä puhdasta asvalttia pitkin eikä reunassa, jossa oli jotain ällöä kakkaa.

Meillä on hevosten osalta laidunkausi täydessä vauhdissa, mikä tarkoittaa, että hopukat kävelevät vihreän perässä lähes vuorokaudet läpeensä. Se on hyvä, sillä töihin tullessaan niillä ei ole patoutunutta liikunnan tarvetta. Rauhallisten hevosten kanssa on ilo työskennellä. Tosin puoliunessa kulkevalle Nessulle laukannostot olivat suunnaton ponnistus; puoli kierrosta laukattuaan se oli sitä mieltä, että hyvin meni, voidaan lopettaa. Koska Nessu kyllästyy helposti yhden ja saman asian tekemiseen, käynkin tavallisesti välillä pellolla kierroksen. Se rentouttaa hepon mieltä, ja työskentelyä on jälleen mukava jatkaa. Väistöt ja taivutukset vaativat sitä paitsi niin suurta keskittymistä, että olisi epäreilua vain pyytää ja pyytää hevoselta palkitsematta sen ponnistelua. Varsinkin uutta asiaa opetellessa pidän huoli, että hevonen tietää, milloin se teki oikein. Opetin esimerkiksi Windylle pohkeenväistöä, ja kun sain sen kulkemaan diagonaalilla yhden ainoan kerran toivomallani tavalla, pysäytin sen ja lopetin ratsastuksen siihen. Että oli tamma itseensä tyytyväinen, kun kehuttiin ja rapsutettiin ja pääsi vielä töistä pois!

Pieni kuvapäivitys

Pieni kuvapäivitys maaseudun elämästä...  Kuvista ei kylläkään näy, että kyllä täällä töitäkin tehdään. Windy on tutustutettu navettaan ja lähimaastoon, ja sen liikkuminen on pyöristynyt nopeasti champonin käytön myötä. Tänään tuuli niin että edes huutamalla keskustelusta ei tullut mitään; silti Nessu ja Windy kävivät hommissa ilman kummempia sykäyksiä. Vaikka navetalla lepatti ja paukkui miljoona muovia ja pressua, Nessu ei niistä piitannut. Se tuntuu ehdollistuneen siihen, että navetalla vain seistään ja hengaillaan – ja seurataan, kun vasikat luputtavat tissiä.

Ikävä juttu taas on, että Rimpeli loukkasi jalkansa laitumella. Se sai vuohisnivelen kohdalle haavan, joka ei vaikuttanut pahalta, mutta potilas riekkui parina päivänä sen verran, että jalassa oli nestettä tänään. Onneksi jo muutaman tunnin Back on Track -hoito laski turvotusta, ja toivotaan että sama suuntaus jatkuu. Luulen että eroahdistuksen kannalta Rimpelin on hyvä joutua sietämään talliin sulkemista ja eroa kavereista. Sairaanhoitaja-Nessu ystävällisesti tuli sen seuraksi, kun kävin ottamassa pintelin pois. Aamullakin se hoiti Rimpeä: nuoli vuohista ja rapsutti kaulasta. Harvinaista kyllä, tuossa tilanteessa Nessu käski Windyn painua matkoihinsa, vaikka se ei yleensä uutta tammaa komenna. Myöhemmin paljastui, että Windy oli antanut loukkaantuneelle mahtitammallemme kunnolla hammasta – poski oli ruhjeilla.

Ihanaa että paikat alkavat olla kuivia! Metsässä on vielä jonkin verran lunta, jäätä ja lätäköitä, ja Nessu parka yrittää aina epätoivoisesti säilyttää kavionsa kuivina. Kun laidunkin on sulanut ja hevosia yksi lisää, ne liikkuvat tosi paljon. Runsas käveleminen ja spurttailu lienevät syynä siihen, että Nessu on tuntunut tosi hyvältä ratsastaa. Se on jolkotellut mahtavan rentoa kölliravia selkä elastisena. Sen ravissa on todella miellyttävä istua! Kun ratsuhommat sujuvat näin, seuraavaksi taitaa olla aika ruveta hiomaan laukannostoja. 

Hevosenpidon etiikasta eli Sannista Windyksi

Olen viime aikoina tullut pohtineeksi hevosenpidon etiikkaa. Luin Anna-Kaisa Pitkäsen kirjan Omalaatuinen ystäväni, jossa hän kertoo kaksi kilpauraa taakseen jättäneen hevosraunionsa kanssa elämisestä. Se ei ole helppoa, sillä hevonen ahdistuu pienistäkin ärsykkeistä ja pakenee pelkojaan usein. Pitkäsellä on paljon hyvää tahtoa ymmärtää hevostaan, mutta  minua jäi vaivaamaan kirjan perusasetelma, jossa hevonen pyrittiin inhimillistämään. Ei hevosen käyttäminen ja hyödyntäminen muutu eettiseksi sillä, että suhtaudutaan eläimeen tasa-arvoisesti. Tasa-arvoisuus on nimittäin eri asia kuin oikeudenmukaisuus. Pitkäsen kuvauksesta paljastuu, että hänen hevosensa ei ole saanut olla hevonen, vaan sitä on käytetty milloin mihinkin tarkoitukseen ihmisen määrittelemän hyvän nimissä. Se on tarkoittanut koko elämän jatkunutta vankeutta ja hevosen lajityypillisten tarpeiden ohittamista. Yleisesti tällainen tuntuu olevan täysin hyväksyttävää: viimeisimmässä Hippoksessa olympiaratsastaja ja alan guru Kyra Kyrklund toteaa, ettei voisi kuvitellakaan päästävänsä hevostaan laitumelle, koska sillä on niin huono jalkojen koordinaatio. Jos tuotantoeläintä ei päästettäisi laitumelle, se olisi eläinrääkkäystä, ja siitä seuraisivat sanktiot. Olympiaratsu sen sijaan ei ilmeisesti ole eläin.

Pitkänen onneksi kyseenalaistaa hevosensa käyttöhistorian mielekkyyden. Hän tulee kuitenkin kuvanneeksi yleistä hevosenpitokulttuuria, joka on rakentunut enemmän ihmisten kuin hevosten tarpeiden varaan. Pitkäsen havainnot ja kokemukset tarjoavat jokaiselle hevosenomistajalle peilin, josta tarkastella omia ratkaisuja ja motiiveja. Itse olen taipunut yhä enemmän hevosen lajityypilliset ominaisuudet huomioon ottavan hevosenpidon kannalle, koska olen sattumien kautta sellaiseen ajautunut ja nähnyt, miten vapaus olla hevonen vaikuttaa hevoseen. 

Nessulla on neljä kuukautta pihattoelämää takana, ja voi sanoa, että se on onnellinen hevonen. Ei se ennenkään ehkä varsinaisesti onneton ollut, mutta nyt se on ikään kuin puhjennut kukkaan. Se elää laumassa enimmäkseen taivasalla ja syö, kun siltä tuntuu. Ennen kaikkea se on löytänyt Tärkeän Tehtävän: ilman pallejakin se saa olla "laumanvartijaori", joka pitää huolta laumastaan. Tämän sisäisen kasvun (ja lisääntyneen vapaan liikunnan) myötä Nessun tapa liikkua on muuttunut. Olen tässä blogissa kuvannut moneen otteeseen, miten hevoseni karkeloi ja liitelee. Saattoi se ennenkin joskus ryhtyä pörhistelemään pää ryntäissä, mutta nykyään se tekee sitä lähes päivittäin. Ei ole harvinaista, että Nessu innosta kekkaloiden käy ajamassa laumasta erilleen jääneen lampaan muiden joukkoon ja tehtävän suoritettuaan heittää perään railakkaan pukin. Mitä tulee Kyrklundin mainitsemaan jalkojen koordinaatioon, Nessu tekee ihan omin päin paljon vaikeampia ja mielikuvituksellisempia temppuja kuin ikinä keksisin siltä pyytää. Nessu on aina tarhannut laumassa ja oppinut leikkimään. Se on minusta hienompaa ja arvokkaampaa kuin järkähtämätön kontrolli.

Hevonen on pakoeläin. Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, jonka mukaan hevonen on sitä rauhallisempi, mitä enemmän se on saanut erilaisia ärsykkeitä ja voinut paeta epäilyttäviksi kokemiaan asioita. Saaliseläimen käytökselle on ominaista, että se juoksee ensin ja katsoo sitten, mikä se oli. Sillä lailla pysyy hengissä. Iso eläin tarvitsee pakenemiseen tietysti tilaa ja toisaalta turvallisen ympäristön. Ihmisen kannalta hevosen ennakoimaton pakoreaktio on tavallisesti huono asia: Anna-Kaisa Pitkänenkin kuvaa, miten vaikeaa ja pelottavaa pakoon pyrkivän hevosen kanssa oleminen on. Pitkänen ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän, että pakeneminen on hevoselle täysin normaalia – ei vaikeasti avautuva traumareaktio. Kyse ei ole omien havaintojeni mukaan useimmiten edes siitä, että hevonen olisi ehdollistunut pelkäämään jotain tiettyä asiaa. Kyse on siitä, että hevonen tulkitsee tilanteen henkeä ja terveyttä uhkaavaksi, ja silloin on parempi ottaa hatkat. Olen päätellyt, että hevosemme pitävät yllä tätä elintärkeää reagointitapaa välillä spurttailemalla karkuun. Eilen kävi niin, että Nessu töistä päästyään hyppäsi (ilman vauhtia) laitumen portin yli ennen kuin ehdin avata sen. Kaverit odottivat toisella puolella malttamattomina, ja sitten koko kööri kiisi pitkin aroa hännät pystyssä.

Tosiaan, hevoslaumamme täydentyi lauantaina yhdellä jäsenellä, kun amerikkalais-ranskalainen lämminveritamma tuli tontille. Kuvittelimme ostaneemme raviurheilun ongelmajätettä: kiltin mutta pihtikinttuisen 6-vuotiaan tavislämppärin, jolla on ollut nuoresta iästään huolimatta viisi eri omistajaa. Kun päästimme Sanniksi kutsutun kaviokkaan vapaaksi tarhaan ja laitumelle, se ei näyttänyt yhtään Sannilta – saati samalta hevoselta kuin kotonaan. Se liiteli 15 senttiä maanpinnan yläpuolella häntä pystyssä ihan uskomattoman lennokasta ravia; se heräsi eloon! Sitä oli hieno katsoa. Hevosen virallinen nimi on Wild Wind Sawar, joten ristimme sen uudestaan Windyksi. Se näytti liikkuessaan totta vie enemmän Windyltä kuin Sannilta. Vaikka Rimpeli näytti mahtinsa tulokkaalle, Windy tuntui kotiutuvan nopeasti. Nyt ne näyttävät hitsautuneen laumaksi: kun yhden hakee töihin, kaikki seuraavat perässä.

Windy tuli meille sillä ajatuksella, että se jää. Sen ravi on ihan järkyttävä istua, mutta meillä pääasiallinen työskentelyaskellaji onkin käynti. Kun on kymmeniä kilometrejä aitaa tarkistettavana, Windy on matkaavoittavine käynteineen luultavasti hevonen paikallaan. Ehkä sen ravikin hieman pehmenee, jos saan sen champonin avulla oppimaan pyöreämmän muodon liikkua. Ainakin paimennuksessa pää näkyy laskeutuvan, joten eiköhän siitä vielä karjahevonen tule. Tässä ensi kohtaaminen lampaiden kanssa:

Rajoja ja rakkautta

Kasvatus on ihan helppoa ja yksinkertaista: tarvitaan vain rajat ja rakkautta. Siis tarvitaan joku joka suostuu subjektiksi, laittamaan rajat; rakastaminen taas on yleensä halutumpi homma. Rapsutusta vain ja silleen.

Minulla oli Nessun kanssa hiljattain syvällinen kasvatuskeskustelu. Se lähti siitä, että lenkiltä tullessamme hepo yritti rykäistä finaalissa Rimpelin perään. Tämä seurasi vapaana mukana ja kaasutti loppusuoralla ohitse. Normaalisti Nessu ei kummemmin reagoi kaverinsa loppuspurtteihin, mutta tällä kertaa tilanteeseen toi sähköä se, että laitumelle oli saapumassa uusi paali ja lampaat ääntelivät kiihkeästi. Tilanne oli Nessun mielestä vakava ja vaati hänen täydellistä läsnäoloaan välittömästi; minä vain olin toista mieltä. Konfliktihan siitä tuli. Hevonen yritti singota eteenpäin, mutta päätyi aina pomppimaan ympyrällä, koska en tietenkään päästänyt sitä sinkoamaan yhtään mihinkään. Kyllä oli ratsuni tuohtunut ja suorastaan hiilenä: jouduin seisottamaan sitä varmaan puoli tuntia, ennen kuin se hyväksyi, että niiltä jalansijoilta ei liikahdeta muuten kuin minun pyynnöstäni. Ratsastin sen lopulta takaisin tulosuuntaamme, minne se ihan kiltisti menikin. Harmi vain, Rimpeli ryntäsi peräämme ja tuli riekkumaan ja huutelemaan. Nessussa oli sen verran jousitusta jäljellä, että ravuutin ja laukkuutin sitä pellon perällä hangessa sinne tänne – aina eri suuntaan kuin missä Rimpeli oli. Välillä se ihan tyytyväisenä päristellen käveli sinne minne pyysin, mutta käsitettyään, ettei pääsekään vielä kotiin, sillä kiehahti taas. 

Meno oli välillä aika hurjaa. Annoin hepon juosta ympyrää, ja kun se ei muuten päässyt pois, se puri lopulta kuolaimeen kiinni ja yritti väkisin. Onneksi tuli aita vastaan, niin sen oli pakko pysähtyä. Merkillistä, että pysähdyttyään Nessu laski välittömästi päänsä ja oli niin kuin ei olisikaan kiirehtinyt. Kommentoin toki kuolaimeen puremista varsin tiukkaan sävyyn, joten mahdollisesti palaute meni perille. Siinä tovin puhalleltuamme keräsin joka tapauksessa ohjat ja ratsastin hevoseni tuntumalla sievää serpentiiniä taivutellen kotiin. Nessu oli yhtäkkiä niin kilttä poikaa ja kuunteli nöyrästi kuin mikä. Se sai runsaasti positiivista palautetta oikeasta käytöksestä ja oli selvästi huojentunut, kun sitten pysäytin sen. Huojentunut olin itsekin: rajarallia oli aika hikistä vetää. Uskon puute uhkasi tulla alussa, kun Nessu vain pomppi ja pyöri eikä millään meinannut rauhoittua. Sitten kun pääsin tilanteesta pois ja tekemään aloitteita itse, oli helpompi uskoa omien ratkaisujen toimivuuteen.

Syvällinen kasvatuskeskustelumme tuotti tulosta. Kun Rimpeli seuraavan kerran lähti juoksemaan edellämme, Nessu antoi sen kaikessa rauhassa kaikota monen sadan metrin päähän ja meni itse rauhallista käyntiä löysin ohjin. Olin ylpeä ja helpottunut: oppi oli mennyt perille – tai sitten olosuhteet vain olivat suosiollisemmat. Tuntui kuitenkin turvalliselta ratsastaa kuuntelevalla hevosella.

Navettareissuillamme on tullut eteen toisenlainen raja. Nessu ja Rimpeli ovat saaneet tottua siihen, että ne voidaan sitoa kiinni ja jättää mihin vain, kun ratsastajat häipyvät auttamaan vasikkaa tissille tai tekemään muuta vastaavaa. Aluksi Nessu vähän jännitteli kaikkea kolinaa ja lepatusta, mutta sen jälkeen kun se kerran sarvienkatkaisuoperaation takia odotteli muutaman tunnin putkeen, se lopetti reagoimasta ääniin ja seisoi silmät lurpallaan ihan transsissa. Odottelua hevoset eivät onneksi ole pahemmin protestoineet; Nessu yleensä kääntyy pojottamaan naama häipymissuuntaamme, mutta yhtä kaikki seisoo rauhassa. Kaikkien ohjeiden vastaisesti olen joutunut jättämään sen joskus pelkästään kuolaimista kiinni, mutta nätisti se on silti seissyt. Naudat suhtautuvat hevosiin kuin kuninkaallisiin: ne kerääntyvät katsomaan, ja uskaliaimmat tahtovat koskea. Nessu on yhtä utelias ja kontaktihakuinen kuin naudatkin, mutta Rimpeä ei voisi vähempää kiinnostaa. Kyllä Nessunkin uteliaisuus tosin laimeni tovin navetta-aidalla seisoskelun jälkeen:

Tässä karjahevoset ovat kiinni karhottimessa:

Kasvatukseen liittyy vielä se, että kasvatettaviin pitää luottaa ja niille pitää antaa vapautta. Hankien pienennyttyä on ollut hieno seurata hevosten ja lampaiden liikehdintää, kun ne ovat ottaneet tilaa haltuunsa. Yhtenä aamuna Rimpeli makasi keskellä aurinkoista lumilakeutta ja Nessu vartioi kaverinsa unta. Tänä aamuna puuroa lusikoidessani seurasin, kun eläimet kuljeskelivat kuka minnekin – hevoset omilla tahoillaan kaukana kanavan varressa ja lampaat kimpassa lähellä kotia. Yhtäkkiä Nessu lähti ravaamaan pää maassa kotiin päin, ja kohta se jo tuli täyttä laukkaa, kiepsahti tarhassa ympäri ja laukkasi lampaiden luokse, jotka sattuivat olemaan juuri keittiön ikkunan takana. Huolekkaasti laumanvartijamme tarkisti, että kaikki on kunnossa, ja lähti viemään porukkaa talliin torkulle.

Onni ei ole säästä kiinni. Tässä pieni otos hepojen aamupuuhista eräänä räntäsateisena päivänä: