Autenttisuudesta

Elämä kuluu, ja on tullut aika kirjoittaa viimeinen blogiteksti. Olen pitkään pohtinut autenttisuutta ja sen merkitystä hevosten kanssa toimiessa ja elämässä yleensä. Keskustelut lähipiirissä ovat vain vahvistaneet käsitystäni siitä, mihin tässä elämässä kannattaa pyrkiä: autenttisuuteen. Lapsilla ja eläimillä on luontainen kyky elää itsenään; me modernin maailman ahdistamat aikuiset joudumme enemmän tai vähemmän etsimään oikeaa olemassaoloa. Paljon puhutaan läsnäolosta ja tietoisuustaidoista, ja niillä pyritään kuvaamaan autenttisuutta – "täälläoloa", olemista an sich. Kysymys on nykyään ehkä tärkeämpi kuin koskaan, kun virtuaalitodellisuudet houkuttavat elämään ja olemaan toisaalla.

Tajusin nykyelämän jakomielisyyden konkreettisesti viimeisen kolmen kuukauden aikana, kun älypuhelimeni kiersi huolloissa ja tulin käyttäneeksi sen sijaan puhelimia, jotka olivat lähinnä puhelimia. Oli tavattoman vapauttavaa, että Internet ja sosiaalinen media olivat saavutettavissa vain tietokoneen välityksellä. Kun Facebookin selailu oli jokseenkin työläämpää, se alkoi pikkuhiljaa tuntua yhä enemmän turhalta. Tapani merkityksellistää asioita muuttui. Tuntui tärkeältä elää – ei raportoida siitä sattuvasti tai vähemmän sattuvasti.

Miten tämä kaikki liittyy hevosiin? Pidän yhteyden luomista ja vaalimista oleellisimpana koko hevostouhussa. Vaikka koko muu maailma arvostaa kilpajuoksua ja suorittamista, ne eivät minua liikuta. Sen sijaan minua liikuttaa, että kun menen vauvanvaunujen kanssa laitumelle, hevoset juoksevat luokse. Minua liikuttaa, kun iso turpa haluaa haistaa pientä tai suurempaakin ihmistä, pysähtyy hengittämään, on siinä. Joka kerta kun olen pysähtynyt olemaan hevosten kanssa hetken yhdessä, olo on merkityksellinen. Olemassaolo avartuu ja terävöityy, sillä hevosilla on ainutlaatuinen tapa olla läsnä. Ne ovat autenttisuuden mestareita, hyväksyviä, valppaita, myötätuntoisia. En ihmettele, että lapsi haluaa painaa poskensa hevosen kylkeen: se on ihana, voimaannuttava kylki.

Toivon, että me aikuisinakin osaisimme löytää saman välittömän ihastuneen suhtautumisen hevoseen, sillä sellainen luo yhteistä tilaa ja kutsuu yhteyteen. Eräällä Hempflingin videolla näkyy, mikä muutos hevosessa tapahtuu, kun suorittamiseen ja vaatimiseen perustuva suhtautumistapa muuttuu sisäiseksi, tunnepohjaiseksi suhtautumistavaksi. Kuvatun ratsastuksenopettajan hevonen ei ole aluksi lainkaan kiinnostunut omasta ihmisestään. Sitten Hempfling pyytää naista muistelemaan, millaista oli olla pikku tyttö, joka on ihastunut hevosiin. Hän pyytää naista näyttämään, miltä tytöstä hänen sisällään tuntui. Nainen alkaa pyörähdellä, tanssia, silmät kiinni, ja hetken kuluttua hänen toisaalle katsonut hevosensa suuntaakin huomionsa häneen. Kun nainen tavoitti jotain autenttista, alkoi hevosessakin tapahtua. Syntyi yhteys.

Olen blogissani kuvannut jaettuja hetkiä hevosen kanssa ja raportoinut monenlaisista tekemisistä. Teen hevostemme kanssa edelleen samoja asioita kuin ennenkin, mutta jotenkin tuntuu tarpeettomalta kirjoittaa niistä. Toki elämä on niin täyttä, ettei sellaiseen ole oikein aikaakaan. Yksityinen ilo on toisaalta kuitenkin yksityistä, ja syvimmät asiat ovat sellaisia. Ne voi kokea, kun on olemassa, oikeasti. Siksi sanon sinulle, lukijani: hanki hevonen ja ala elää sen kanssa. Voit joutua riisumaan itsestäsi kaikki kuoret ja verhot, mutta kun olet alasti, olet paratiisissa. Iso ystävä kantaa sinua kaikissa vaiheissasi.

Mustang roll

Jee, sain vuoltua ensimmäistä kertaa kunnolla hevosen kaviot! Puukkoa ja raspia olen käytellyt aiemminkin, mutta viimeksi tonkien eli leikkuupihtien käyttö tyssäsi siihen, etten jaksanut puristaa niitä kiinni kavion kärkeä leikatakseni. En ihmettele, että kengittäjät ovat yleensä miehiä. Käsivoimien lisäksi selkä on kovalla koetuksella. Vuolu on todellinen HC Gym.

Windy suostui olemaan harjoittelukappaleenani. Keksin keinon, miten säästää selkää: sen sijaan että olisin pidellyt kaviota koko ajan polvieni välissä, tein leikkuutyön polvivaralla mutta laitoin sitten kavion ulkoseinän pölkkyä vasten ja työstin pohjaa siinä. Windylle ei ollut mikään juttu lepuutella kaviotaan pölkyllä, ja sain kehumalla hyvin nopeasti opetettua sen nostamaan jalan pölkylle myös eteenpäin, pohja pölkkyä vasten (kuvassa). Siinä oli kätevä viimeistellä mustang roll eli reunan pyöristys. Katselin lopputulosta käsityöläisen ylpeydellä: hyvä siitä tuli. Kieltämättä ähräsin rasittavan kauan, mutta Windy sieti sen tyynesti. Ilman pölkkyä en pysty vuolemaan, mutta ei liene mahdoton homma opettaa muutkin hevoset pölkylle. 

Onnistuin ylittämään jonkinlaisen henkisen kynnyksen ryhtyessäni vuolemaan. En ole pitänyt vuolua minään tähtitieteenä, mutta olen ollut epävarma, mistä ottaa pois ja miten paljon. Muutamia Youtube-videoita katsottuani ja asiantuntijamateriaaliin perehdyttyäni tajusin, että pystyn kyllä hoitamaan kavioita, kunhan hevonen pysyy paikoillaan ja fysiikkani kestää ponnistuksen. Oli hienoa oikeasti onnistua hommassa.

Kumppanuudesta

Verkkokalvoilleni piirtyi eilen tämä kuva: aurinkoista lunta vasten iso musta hevonen kumartuneena horjuvilla jaloillaan tasapainottelevan vastasyntyneen mustan karitsanrääpäleen ylle. Karitsa näytti sintiltä, jonka hevonen olisi voinut murskata ihan vain liikahtamalla huolimattomasti. Kieltämättä hirvitti, miten pienen käy, mutta Kaija toivotti uuden tulokkaan maailmaan varovasti. Kohta siinä oli kurkottelemassa Nessukin. Hevoset seisoivat hyvin suojelevan näköisesti karitsoineen uuhen ja karitsoiden ympärillä.

Kevään ensimmäiset karitsat siis syntyivät. Koskaan aiemmin hevoset eivät ole olleet lammaslaumassa karitsoinnin aikana, joskin ne ovat vierestä saaneet seurata pikkuväen touhuja. Kauhuskenaariot hevosten polkemista karitsoista näyttävät ainakin toistaiseksi turhilta; hopukat ovat suhtautuneet karitsoihin suojelusenkelin tavoin. Eilen iltapäivällä kaupasta tullessani ihmettelin, miksi hevoset pinkovat kuin palokuntalaiset laitumen takalohkolta tallille päin. Selvisi, että suojelusväki oli huolestunut, kun karitsoita oltiin siirtämässä talliin.

Tänä aamuna ihmettelin, missä Nessu oikein oli. Muut hevoset nuohosivat jonossa lumen alta paljastunutta ojanpenkkaa, mutta Nessua ei näkynyt missään. Mielessä käväisi jo huoli, onko se nyt vuorostaan sairastunut: tavallisesti laumasta erilleen jättäytyminen on huono merkki. Sitten oikeastaan arvasin asian laidan. Tallissahan ruuna pojotti, karitsavartiossa. Siellä oli yhdet uudet kaksosetkin. Kuvaavaa on, että emä imetti ja hoiti karitsoitaan hevosen seurassa aivan rauhassa, mutta kun minä menin paikalle tiirailemaan korvamerkkiä, uuhi tuli levottomaksi.

Oreilla on kuulemma vahva hoivaamisen tarve, ja näyttää, että ei tuo tarve poistu, vaikka pallit olisi poistettu. Nessu on todella huolehtiva kaveri: laitumellakin se meni kuin magneetti karitsoiden perässä. Hevos-lammasjengimme on kyllä muutenkin sopeutunut hienosti elämään yhdessä. Ei ole ollenkaan tavaton näky heinähäkillä, että joka hevosella on lammas etujalkojensa välissä syömässä. Tallia siivotessani olen pannut merkille, että hevoset ovat tänä talvena viihtyneet öitä tallissa, kun lampaatkin ovat olleet siellä. Päiväsaikaan koko porukka kuitenkin torkkuu mieluummin ulkona. Tässä muutama kuva hiihtolomaviikolta, kun hevoset lepäilivät hiihtoratsastuksen jäljiltä takit päällä. Juottokuva kertoo, että yhteiselo toimii osaltaan siksi, että lampaat ovat niin rohkeita. Ne vain tunkevat itsensä tarvittaviin paikkoihin, kuten vesiastialle. Jännää, että hevoset sietävät sitä. Sen sijaan hevoslauman alin jäsen Windy ei todellakaan voisi mennä tuolla tavalla tunkeilemaan.

Elämästä kiinni

On mennyt aikaa, kun olen viimeksi ehtinyt kirjoittaa blogia. Välillä olen tosissani miettinyt tämän lopettamista, kun en aina edes tiedä, kenelle kirjoitan. Lisäksi kun aikaa on rajallisesti, tuntuu tärkeältä keskittyä siihen, että on hevosten kanssa. Raportointi on sitten ihan oma juttunsa.

Otsikoin tämän tekstin "Elämästä kiinni", koska saimme vähän aikaa sitten muistutuksen elämän rajallisuudesta. Reilu viikko sitten Rimpeli oli vähällä menehtyä ähkyyn. Eläinlääkäri ei ensiavun jälkeenkään luvannut liikoja, vaan antoi ohjeet, milloin ja miten potilas pitää päästää kärsimyksistään. Taluttelin tuskasta hikimärkää hevosta viisi tuntia, vaihdoin loimia, yritin juottaa ja toivoin parasta. Oli kamalaa katsoa silmät puoliummessa tärisevää hevosystävää ja arvailla, onkohan sillä nyt se kipushokki, joka johtaa kuolemaan. Onneksi Rimpellä ei kuitenkaan ollut suoli revennyt ja sen olo helpottui, kun kipulääke alkoi vaikuttaa. Voi että olin iloinen, kun kaverit tulivat katsomaan sitä talliin ja tamma hörisi korvat hörössä ja silmät kirkkaina: "Täällä olen!" Oli sympaattista seurata lauman huolenpitoa sairaasta toverista. Muut hevoset pistäytyivät vähän väliä talliin tai hengailivat näköetäisyydellä tarhassa. Tietysti potilaan saama makuvesitarjoilukin kiinnosti – ja muu kiinnostava ohjelma alkaen eläinlääkäristä ja tämän salkusta.

Sen verran täpärällä oli Rimpelillä hengenlähtö, että eläinlääkäri soitti vielä aamulla kysyäkseen, miten potilaalle kävi. Meille jäi mysteeriksi ähkyn syy. Eläinlääkärin mukaan tähän aikaan vuodesta hevoset tyypillisesti juovat liian vähän ja ähkyilevät sen vuoksi. Rimpeltä ei kuitenkaan löytynyt tukosta, joka olisi kielinyt liian vähästä juomisesta. Kakkakin oli pikemminkin löysää kuin kovaa. Rehun osuutta pohdimme myös, sillä säilörehun laatu vaihtelee aumoittain. Muut hevoset tai lampaat eivät kuitenkaan ole oirehtineet, vaikka Kaijan pitäisi olla ähkyherkkä. Se on ollut klinikallakin hoidossa ähkyn takia. Loppujen lopuksi taitaa olla niin kuin eläinlääkäri sanoi: meillä kaikilla mahavaivoja tulee ja menee. Toiset ovat kovempia kuin toiset, ja oli tuuria, että Rimpelin vaiva oirehti keskellä päivää, jolloin se havaittiin ja hevosta voitiin auttaa.

Olen onnellinen hevosistamme. Tuntuu etuoikeutetulta jakaa elämää niin hienojen tyyppien kanssa. Ne ovat niin elämässä ja käsillä olevassa hetkessä kiinni, että itsekin palaa sellaiseksi kuin on. Nessu esimerkiksi hyvin autenttisesti keuli, sinkoili ja pukitteli eilen ratsastaessa, ja hetken päästä se ravasi ympyrällä kuuliaisesti pää alhaalla. Hoksasin, että en itse asiassa enää pelkää sen reaktioita. Voin hyväksyä sen, että jos koko muu lauma karauttaa pakoon hiihtäjää, on parempi antaa omankin ratsun painaa kaasua. Pakeneminen helpottaa pakoeläimen tuskaa. Voin hyväksyä sen, että välillä poni revittelee, kun se nyt on sellainen, mutta se ei ole koko totuus. Vauhdista voi jopa nauttia, kun pitää kauhukahvasta kiinni. Vauhtihan tarkoittaa, että on elossa. Ja tietoisuus elämän rajallisuudesta saa tarttumaan elämästä kiinni.