Kunnioituksesta

Olen pitkään miettinyt, että haluaisin kirjoittaa kunnioituksesta. Se on monesti väärin ymmärretty teema, joka kuitenkin on vuorovaikutuksessa hyvin keskeinen. Olen lapsena tuntenut nahoissani, miltä tuntuu, kun kunnioitusta yritetään saada väkivalloin. Pelolla hankittu kunnioitus ei ole aitoa, ja kovat otteet synnyttävät vain etäisyyttä ja epäluottamusta, jota on vaikea ellei mahdoton paikata. Hevonen ei ole tässä asiassa mitenkään erilainen. Ainoa ero on, että kun 500-kiloinen eläin ei luota ihmiseen eikä kunnioita häntä, se on vaarallinen. Lapsena näin, miten ravimies saattoi antaa opetuksen hevoselleen vetelemällä kettingillä pitkin kylkiä. Tuliko hevosesta kuuliaisempi? Ei. Se vihasi ihmisiä ja hyökkäsi päälle, jos pystyi.

Terveen kunnioituksen perusyksikkö on oma tila. Jokaisella elävällä olennolla on oma tilansa, ja sitä on syytä kunnioittaa. Minulle on ollut hyvin opettavaista toimia hevosten kanssa ja oppia näyttämään, missä menevät minun rajani; mikä on minun tilani, jonka yli ei kävellä. Kun vaadin hevosta kunnioittamaan omaa tilaani, saan osakseni kunnioitusta. Tavallaan kyse on erillisyyden toteamisesta: minun paikkani on tässä, etsi sinä oma paikkasi.

Tässä eräänä päivänä menin siivoamaan poikien tarhaa ja totesin, että jotakin on tapahtunut. Nessu kaappasi Kalen sylipainiin näyttääkseen, että olen hänen ihmisensä ja ettei kaveri noin vain voi kiilata edelle kilpailussa huomiostani. En sanoisi, että olisi ollut varsinaisesti mukavaa, kun jullit hyppivät pystyyn siinä vieressä, mutta en pelännyt. Tiesin, että kumpikin julli kunnioittaa minua eikä taatusti tule päälle. Kalen osalta en ole ollut asiasta niin varma, mutta nyt luotan, että sihinä ja köyden heilautus pitävät kyllä uteliaan turvan kunnioittavan välimatkan päässä (hyvä sanonta muuten!). Hienoa on ollut huomata, miten Kale on oppinut lukemaan signaalejani. Kun menen hakemaan Nessua ja puen sille riimua, riittää pieni käsimerkki ja huomautus "Kale ei tule nyt" pitämään oripojan loitolla. Olen myös tehnyt selväksi, että kun minä olen paikalla, Nessu on minun, ja silloin ei esimerkiksi tulla haukkaamaan sitä takapuolesta. Jännä oli tällaisessa tilanteessa huomata, että Nessu suorastaan odotti, että puutun porsastelevan kaverin käytökseen. Kun sitten ajoin kamun matkoihinsa, Nessu selvästi kunnioitti sitä, etten antanut Kalen tulla torpedoimaan tilannetta.

Koen, että kunnioituksen hankkimiseen kietoutuu oikeudenmukaisuus. Omaa tilaa puolustavien signaalien on hyvä olla suhteellisuudentajuisia ja mieluummin pieniä kuin suuria. Tilanne ratkaisee, millaista viestintää tarvitaan ja miten kukakin hevonen ottaa onkeensa pyynnön kunnioittaa ihmistä. Täytyy myös osata lukea, missä tarkoituksessa hevonen milloinkin lähestyy ihmistä. Ihmiseen turvautuvaa pelokasta hevosta ei tietenkään käsketä loitommas, mutta raisulle tai hyökkäävälle hevoselle on syytä sanoa painokkaasti, että tähän tilaan et tule.

Miten sitten ihminen voi kunnioittaa hevosta? Mielestäni siten, että ottaa huomioon sen ominaislaadun ja tarpeet. Säikkyvälle hevoselle ei karjuta: "Idiootti, ei siellä mitään ole!" Huomasin itse pressutyöskentelyssä, että pyysin hevoseltani liian paljon kerralla. Olisin saattanut pitää jääräpäisesti kiinni vaatimuksestani ja olla kuuntelematta hevosta, ellei minulle olisi vinkattu, että voi laskea rimaa. Hevosen reaktioita kunnioittamalla pääsee kiinni vuorovaikutukseen, nimittäin ei hevonen ole välttämättä tahallaan ja tottelemattomuuttaan hankala. Kun vaihdoin pressun pyyhkeeseen, Nessu kohta jo käveli sen yli, vaikka suhtautui siihenkin aluksi epäluuloisesti. Sitten kun pyyhe myöhemmin vaihtui pressuun, se olikin jo niin kiinnostava kapine, että sitä saattoi nyplätä ja haukata. Sen yli kävelemiseen Nessua sai suostutella tovin, mutta reaktio onnistuneen pressunylityksen jälkeen oli paljonpuhuva: Nessu puhalsi naamalleni ylpeänä kuin mikä. "Näitkös mami, miten olin rohkea!" Olin minäkin ylpeä siitä, ettei pressupuuhasta tullut taistelua, vaan aitoa vuorovaikutusta. Hevonen pehmeni heti kun minä ymmärsin kunnioittaa sitä ja pehmenin itse.

Ralliponin harjoitukset

Mitä opimme Pilvin tunnilla: Ralliponini lopettaa rallittamisen, kun joutuu älypähkinöiden eteen. Toki pomppua tulee heti, kun sitä ratsastaa eteen, mutta parasta on silti vain jatkaa ja pitää kiinni rodeokahvasta. Kuvissa näkyy alkuverryttelymme eli hölkkää ja riehumista ympyrällä. Ei ihan huono suoritus kummaltakaan! Seuraavaksi asennan muuten hepooni jarrun – kuolaimet.

Itsenäistyvä ja tarvitseva teini

Nessun elämässä on tapahtunut isoja muutoksia. Laumanjohtaja Pete ja tarhakaveri Oliver muuttivat pois juuri kun Nessusta, Kalesta ja Oliverista oli hitsautunut niin hilpeä poikatroikka. Rinta rinnan ne juoksivat kuin valjakko Peteä karkuun, ja kimpassa ne tulivat päät ojossa vastaan, kun menin hakemaan omaani.

Nyt ei ole enää jätkien hoitorinkiä, ja Nessu ja Kale saavat nahistella keskenään. Ne ovakin kuin paita ja peppu. Nessun järkytykseksi Kalekin on alkanut käydä hommissa. Ensimmäisellä kerralla yksin tarhaan jäätyään Nessu oli huutanut kuin kolmiääninen torvi; oli kuulostanut kuulemma siltä kuin pihassa olisi ollut isompikin orhi ja lisäksi kunnon hässäkkä, hevonen irti tai jotain. Tuohtumuksensa suuruutta tuo "orhi" oli luonnollisesti ilmaissut myös huitelemalla näyttävää barokkirallia. Tänään Nessu otti jo astetta rauhallisemmin yksin jäämisen, mutta kun menin katsomaan sitä, se tuli juoksujalkaa luokse ja selitti huomattavan närkästyneenä, että "ne vei multa kaverin". Jännä kyllä, Nessua ei purista tippaakaan jättää itse kaveri ja lähteä hommiin. Kun Kale hirnuu sille tarhasta, se ei viitsi enimmäkseen edes vastata.

Menin päivänä muutamana hölmöyksissäni ratsastamaan Nessulla, jolla oli kapinateiniviritys päällä. Tai en tiedä, mikä viritys – pihassa oli käynyt aamulla juuri ennen treeniämme heinärekka, joka epäilemättä oli nostanut laumanjohtajan raskaaseen tehtävään joutuneen hevoseni sykettä. Hän oli sitten hieman huolissaan, onko ympäristö turvallinen: skannasi epäilyttävästi hiipivän kissan, moottorisahan äänen ja jotakin muutakin, mistä minulla ei ole aavistustakaan. Ratsuni yritti muutaman kerran pysähtymällä ehdottaa, että jätettäisiinkö tämä homma tähän. Kun se ei tepsinyt, se otti käyttöön vanhan, hyväksi havaitun keinon ja linkosi ekpressiivisellä pomppusarjalla minut alas. Murisin ja kiipesin uudestaan selkään. Kohta mentiin kunnon pukkilaukkaa, ja kun en pudonnutkaan, Nessu pysähtyi ihmettelemään, että istuin vielä selässä. Se yritti useaan otteeseen uudistaa rodeonsa, mutta vedin sen niin tiukalle ympyrälle, ettei siitä paljon pomppimaan lähdetty. Seisotin sitä pitkään paikoillaan, mutta joka kerta kun yritin ehdottaa eteenpäin menoa, sain vastaukseksi sellaisen pään asennon, että älä unta näe. Tajusin, ettei Nessu aikonutkaan rauhoittua, joten tulin alas, juoksutin sen ja pyysin lopuksi tallikaveriani taluttamaan meitä kerran kentän ympäri. Pinkeänä oli poika edelleen, mutta suostui talutettuna kävelemään eikä edes yrittänyt lähteä reuhtomaan.

Jälkikäteisanalyysini oli, että ei auta kuin siedättää Nessua kantamaan ratsastajaa niin, että se saa kävellä turvallisesti ihmisen (taluttajan) perässä. Sen pää ei vielä kestä itsenäistä menoa, ja viime aikoina se on joutunut itsenäistymään ja ottamaan vastuuta vähän yli voimiensakin. Ilmankos se olikin tänään niin tyytyväinen, kun sai kävellä metsässä turvallisesti toisen hevosen ja mamman perässä.

Se kuulee kuiskauksen

Olin viikko sitten ihan euforisessa pilvessä. Takana oli toinen itsenäinen ratsastus kentällä, ja Nessu meni tosi hienosti. Se kuunteli pohkeita ja istuntaa niin nätisti, että olin melkein tippa linssissä. Tuli siinä pyöriessä mentyä muutama askel avotaivutustakin ihan vain painoavuilla. Euforia tuli paitsi siitä, että kommunikaatiomme toimi, niin myös siitä, että tajusin, miten hienoja hetkiä meillä on vielä edessä.

Seuraava hieno hetki koitti heti viikonloppuvapaiden jälkeen, kun juoksutin Nessua. Se oli liikuttavan miellyttämishaluinen ja laukkasi todella hallitusti ympyrällä naru löysällä. Katsoin vain, että ei ole totta, meneekö tuo hevonen omin päin koottua laukkaa! Veti se minun provosoimana yhden pierupukin, mutta ei jäänyt ryntäilemään, vaan polki kehujeni saattelemana ylpeästi ympyrällä. On sen kehonhallinta kehittynyt silmin nähden.

Olen toistaiseksi sijoittanut ratsastelut aamuihin, koska Nessu on aamu-uninen eikä järjestä silloin mitään ylimääräistä jekkua. Ilta-aikaan kun sen näkee, ei uskoisi samaksi hevoseksi – sellaista rallia se vetää poikien kanssa. Aamulla sama hepo astuu hi-taas-ti ja mietiskellen turpa lähes maassa. Sellaisessa mielentilassa ratsastuksen iso kysymys onkin yllättäen, mennäkö eteenpäin vai ei. Nessun mielestä mieluummin ei. Tajusin aika nopeasti, etten pohkeita puristelemalla pötki pitkälle sen kanssa. Ja miksi nähdä muutaman askeleen takia sellainen vaiva, että jalat kramppaavat! Annoin sille kaksi vaihtoehtoa: joko mennään eteenpäin pienestä pohkeen vinkistä tai sitten pyöritään tiukkaa ympyrää/ vaihdetaan suuntaa. Väistätysympyrä ratsastaja selässä on sen verran työläs ja jatkuva kääntyminen sen verran tympeää, että Nessu rupesi valitsemaan hyvin pian etenemisen ihan vain suoraan eteenpäin. Sillä lailla! Mukavaa että hevoseni haluaa samaa mitä minä. Eihän se tyhmä ole. Vastineeksi olen reilu ja palkitsen hyvästä työstä kaivamalla taskusta leipäpalan ja viemällä reippaan ratsuni kävelylle havupuiden luokse.

Horsefie. Otettu hammaslääkäriä odotellessa.