Lippukeppi Temple Grandinin tapaan

Nautavalmentajani keksi, että hevosille voisi kokeilla samanlaista lippukeppiohjailua kuin naudoilla käytetään. Meillä nautoja ohjataan amerikkalaisen nautatutkijan ja etologin Temple Grandinin keksimällä "tahtipuikolla" eli lasikuituisella aitakepillä, jonka päähän on kiinnitetty muovinpala. Se on yksinkertainen mutta hämmästyttävän tarkka merkinantoväline. Tarkkuus tulee siitä, että kepillä voi antaa paineen oikeaan osoitteeseen ja oikean suuruisena. Raippa ajaa periaatteessa saman asian, mutta sen sijaan juoksutusliinan pään heilutus on tosi epätarkka signaali. Narua heiluttamalla on vaikea hallita hevosen liikkeitä, etu-, keski- tai takaosaa.

Askartelin siis lippukepin. Testasin sitä heti niin, että tein normaalit kuviot pyörityksineen ja peruutuksineen mutta narun paineen sijasta tai rinnalla annoin painetta lippukepillä. Tajusin, että on itse asiassa tosi hyödyllistä, että hevonen osaa siirtää jalkaansa kosketuksesta: se on monen liikkeen pohja. Juoksuttaessa taas Nessu on monesti alkuun hidas, joten lippua lehauttamalla siihen saa helposti vauhtia, paremmin kuin narua pyörittämällä. Lipun avulla on myös kätevä pyytää hevosta taipumaan kyljestään: tahtipuikko vain osoittamaan kohti kylkeä, niin johan taipuu!

Toisella kerralla pyysin kepin kanssa väistöjä. Havaitsin välineen tehokkaaksi siinä, että jos hevonen ei reagoi pelkkään kosketukseen, niin lippua suhauttamalla alkaa tapahtua. Sen jälkeen paineen voi taas pienentää sellaiseksi, että lipun vain vie lähelle hevosta. Olin hurmaantunut kommunikaatiomme tarkkuudesta: Nessu reagoi ja keskittyi hienosti. Hetken mielijohteesta päätinkin kokeilla työskentelyä irtona. Pyysin samat asiat kuin narunkin kanssa, ja Nessu teki työtä käskettyä. Oli aika huikea tunne, kun hevonen lopulta ravasi ympyrää pelkkien käsieni ja lippukepin ohjaamana. Se pysähtyi normaalisti ääni- ja käsimerkistä. Paikoillaan seisovan hevosen vieressä tuli mieleen, että nyt pitäisi olla jokin käsky tai signaali, jolla hevosen voi vapauttaa palvelusta. Tyyppi vain seisoi ja seisoi silmät luppasten.

Tänään Nessu kyllä keksi, että pyyntöni isontaa ympyrää tarkoittaa, että nyt voi poistua. Kun menin hakemaan sitä takaisin, se näytti happamelta mutta tuli silti kiltisti vielä jatkamaan harjoituksia. Meillä oli tänään jonkin verran yleisöäkin: unohdin koiran sisälle enkä jaksanut ruveta ajamaan lampaita talliin, joten annoin niiden pyöriä siinä ympärillä. Oli hupaisaa, kun Nessu juostessa välillä ajoi tielle osunutta päkäpäätä edellään. Aika hyvin saparohännät osasivat pysytellä pois tieltä, mutta taukotuokio houkutteli fanit esiin. Ne kävivät kyselemässä kaikkea köydestä ja siitä lipusta - että miksi se on sininen.

Hankilaukka ja pelko

Olen puhunut paljon siedättämisestä ja siitä, että nuorta hevosta täytyy totuttaa monenlaisiin asioihin. Uudessa ympäristössä on lisäksi omat juttunsa, jotka vaativat tottumista. Vähemmän olen ajatellut ääneen sitä, miltä minusta tuntuu mennä jatkuvasti pois mukavuusalueelta ja ottaa vastaan hevosen reaktiot. Se on väsyttävää ja pelottavaa. Vaikka lopussa kiitos seisoisikin eli tulisi onnistumisen kokemus, takaraivoon jää tieto epämiellyttävästä tunteesta, jonka joutui kokemaan. Sinne jää myös varuillaan olon pakko: Nessu voi hetkenä minä hyvänsä reagoida johonkin, ja tiedän, että minun on varauduttava siihen tai käy huonosti.

Eräänä päivänä tartuin ajatukseen, että Nessu on pantava juoksemaan. Olen ratsastanut sillä pitkään etupäässä käyntiä, joten hölkkäilylle oli tilausta. Jos putoaisin, alla olisi pehmeä hanki. Tuumasta toimeen. Kiersimme pellon ensin kerran käynnissä, ja toisella kierroksella pyysin kärjessä kulkevalta Nessulta ravia. Nätisti se nostikin ja pompotteli passagetyyppistä hölkkää jonkin matkaa. Pyysin takaisin käyntiin, ja hepo kuunteli. Toisenkin pätkän se ravasi kiltisti. Sitten päätimme, että Rimpeli jää paikoilleen ja minä ratsastan Nessulla poispäin siitä. Nessu huolestui heti kaverista erkaannuttuaan. Pakotin sen kuitenkin eteenpäin, ja kun se rentoutui, pyysin ravia. Nessu nosti mutta vaihtoi sen oma-aloitteisesti laukaksi, jonka hetken kuluttua torppasin vetämällä ympyrälle umpihankeen. No hyvä että jarru toimii, tuumin ja jatkoin matkaa. Pellon päässä Nessu hirnui Rimpelille jo varsin huolissaan, mutta malttoi se sentään mennä käyntiä, vaikka käännyimme ympäri turpa kohti kaveria. Takaisin pöhelsimme ravia ja sitten ihan pyydettyä laukkaa, jonka Nessu tosin kiihdytti sataan. Keskityinkin ohjaamisen sijaan pitämään tasapainoni, sillä syvässä lumessa ratsuni pinkoi hervottomia loikkia jäätävässä tempossa. Näytti kuulemma hyvältä, kun lumi pölisi. Pysyin kyydissä pitämällä harjasta kiinni. Jossain vaiheessa Nessu keksi oikaista pellon poikki Rimpen luokse ja lähti vetämään täyttä vauhtia umpihankeen. Se tuntui samalta kuin olisi hypännyt joka ponnistuksella pienen esteen. Jalustimeni olivat liian pitkät estehyppelyyn, ja kun toinen lähti irti jalastani, kaivoin esiin ohjat ja kaarsin pysäkille.

Kotiin kiersimme eri reittejä ihan tarkoituksella, jotta hevoset joutuvat kuuntelemaan ratsastajaa. Sinkoilusta huolimatta Nessu pysyi pyllyn alla niin kuin pitikin. Toisaalta lumi oli aika tehokas jarru ja vähensi menohaluja, ja toki puhallutin ja seisotin hevostani hyvän tovin ennen matkan jatkamista, jolloin se sai päristellä jännitykset pois.

Luultavasti harjoittelemme laukkaa pellolla vielä uudestaan. Toinen suuri askel minulle oli se, että uskaltauduin ratsastamaan Nessulla ilman satulaa. Pehmeä valkoinen ympäristö saa tekemään outoja asioita: ilman satulaa en ole Nessulla uskaltanut ratsastaa sen jälkeen kun reilu vuosi sitten lensin sen selästä ja mursin häntäluuni. Reaktiivisen ratsun kanssa tuntuu turvallisemmalta pitää satulaa, vaikka kyllä sieltäkin voi lentää. Satulattomuuteen Nessu ei reagoinut sen kummemmin; päinvastoin tuntui, että se kuunteli istuntaani paremmin kuin satulan kanssa. Hangessa kahlailu keikutti tosin aika lailla, mutta hyvin peltolenkkimme sujui Rimpelin vanavedessä. Kävimme lopuksi vielä kiekan navetalla, jossa on aina vaikka mitä pelottavaa. Tällä kertaa matka tyssäsi tuleen: hevoset jäivät tuijottamaan maassa palavaa pöttiä ja "pieniä vihreitä miehiä", jotka kiipeilivät traktorin kauhan päällä. Ehdin onneksi tulla alas, ennen kuin Nessu sinkosi mihinkään. Juuri tuollaiset tilanteet ovat sen kanssa pelottavia, koska reaktio voi olla mitä vain.

Tänään oli varsinainen pelkopäivä, sillä kovan tuulen ansiosta navetalla lepatti pressu jos toinenkin, ja suojasää tiputti lunta katoilta. Ilman satulaa olisin ollut kyllä pulassa, sillä Nessua sai pyörittää vähän väliä. Kävely voltilla rauhoitti sitä välillä, mutta kohta tuli taas uusi jännityksen aihe. Nautoja se ei onneksi jännittele; yhden irrallaan kuljeksineen tapauksenkin se ohitti aivan rauhallisesti. Sen sijaan äänet ja näyt nostavat kierroksia. Kotiin päin tullessa pelkästään auringonsäteiden heijastukset pysäyttivät Nessun pojottamaan ihmettä.

Ratsastin vielä tarhassa taivutuksia ympyrällä, jotta Nessu rentoutuisi. Ja kyllähän se rentoutuikin – ja taipui menemään jopa avoa. Ravi sujui yhteen suuntaan nätisti pää alhaalla, mutta toiseen suuntaan tuli eteen taas jotain tuijoteltavaa ja niin muodoin myös sinkoiltavaa. Saatiin lopulta hyvää ravia siihenkin suuntaan, kun sijoitettiin Rimpeli eteen jarruksi. Se vaikuttikin toimivalta menetelmältä ravirutiinin lisäämiseksi. Melko tyytyväisenä työskentelyymme olin jo pysäyttänyt Nessun, kun se sai taas jostakin syyn singota pakoon. Uskomatonta, miten se yhtenä hetkenä lojui pää alhaalla rentona ja toisena sätkyi kuin vieteriukko. Onneksi pysyin kyydissä, vaikka olin jo valmistautunut jalkautumaan. Hamusin ohjat ja jalustimet kiinni ja pyöritin hevostani aika raivokkaasti – tai sellaista siitä tuli, kun pakopomput muuttuivat laukkapiruetiksi. Olin pettynyt siihen, ettei edes loppurentoutus pelasta sykähtelyltä; jos on tarve, niin pakoeläin lähtee, vaikka olisi minkälaisessa mielentilassa ennen sitä. Varmaan aikaisemmin koetut säikähdykset vaikuttivat siihen, että pako tuli Nessulta selkäytimestä.

Viimeaikaiset ratsastuskokemukset kertovat minusta sitä, että Nessu tarvitsee rutkasti rutiinia. Se tarvitsee sitä, että se pakotetaan työskentelemään, vaikkei sitä huvita. Se tarvitsee myös vieroitusta kaveristaan. Se reagoi joutuessaan epämukavuusalueelle, mutta se ei kehity mihinkään, jos ei sitä haasta.

Esittelyssä: nauta ja pari pyörähdystä

Nessu sai vihdoin turpatuntumaa eläimeen nimeltä nauta. Ei se niin kamala eläin ollutkaan! Joulukuussa kun herra bongasi sonnit kaukana vastapäisellä laitumella, se puhisi ja tähysti niiden liikkuja pää pystyssä. Kerran aikaisemmin käytiin navetalla ratsain, ja silloin Nessua pelotti tosissaan. Kun kymmenet silmäparit tuijottavat intensiivisesti, saattaahan siinä tosiaan tulla vähän epävarma olo. Nyt lähestyimme kohdetta jalkapatikassa ratsastuslenkin päätteeksi, ja Rimpelin perässä Nessu uskalsi vaivatta mennä tutustumaan uusiin kavereihin. Naudat pällistelivät hevosia ihan yhtä uteliaina kuin Nessukin niitä. Rimpelle niissä ei ollut kummempaa nähtävää, kun se on laiduntanutkin niiden kanssa. Nessu sen sijaan haki kaula ojossa kontaktia. Naudat ensin vähän juoksivat hevosia karkuun, mutta hiipivät sitten lähemmäs. Rohkeimmat nenuttelivat Nessua, joka anteliaasti tarjosi turpansa ulottuville. Harmi että olin niin jäässä, etten voinut ikuistaa kohtaamisia valkoisten muhkujen kanssa. Lupaavalta vaikutti se, että Nessu suhtautui nautoihin sittenkin tyynesti, kun se vain oli saanut todeta, että ne eivät ole vaarallisia. Ehkä siitä on vielä karjahevoseksi... Monenlaista siedätystä se silti vielä tarvitsee.

Karjahevosen pitää muun muassa osata seistä paikoillaan missä tahansa. Moinen onnistuu molemmilta hevosilta kotioloissa, mutta reissussa tahtoo olla levottomampaa. Pariin otteeseen olemme ratsastaneet kosken partaalla olevalle laavulle hörppimään kahvia, ja siellä varsinkaan Rimpe ei tahdo millään pysyä paikoillaan, vaan kiertää puuta ympäri sinne tänne. Nessu on yhteisen taipaleemme aikana jonkin verran nuotiolla käynyt, mutta kyllä sekin venkoilee, jos lieka antaa myöten. 

Nessu on saanut tottua myös selkäännousuun maasta käsin ja paikassa kuin paikassa. Kotona se aluksi pysyi tosi nätisti paikoillaan operaation aikana, mutta pari kertaa se on nyt keksinyt ruveta peruuttamaan, kun olen ollut työntämässä jalkaa jalustimeen. Siihen löytyi hyväksi lääkkeeksi tuttu väistätysympyrä: jos ei hepo pysy paikoillaan, se joutuu hommiin eli pyörimään. Pyörityksen jälkeen se on seissyt hievahtamatta paikoillaan ja selkään noustuani jopa laskenut päänsä ilman eri pyyntöä – aivan kuin se näyttäisi: tein mitä halusit, nyt rentoudun.

Nessulla on muuten taipumusta yksityisajatteluun. Se on ehkä myös saanut itseluottamusta laumanjohtajana ja siksikin välillä kyseenalaistaa sille esitetyt pyynnöt. Sitten kun olen ollut tiukkana ja näyttänyt, missä on peräseinä, se on kiltisti tehnyt, niin kuin olen pyytänyt. Esimerkiksi edellisen kerran laavulta palatessa se jäi mäessä Rimpelistä jälkeen, ja kun hetken pyöritettyäni päästin sen eteenpäin, mentiin tuhatta ja sataa. Vedin lopulta silmät kiinni yhden ohjan pysäytyksen päin puita, mutta pakomoodi jäi Nessulla päälle. Pyöritin sitä aika monta kierrosta ja pakotin sen seisomaan pää alhaalla varmaan parikymmentä minuuttia, ennen kuin lähdimme ratsastamaan kotiin päin. Matka sujui lopulta rauhallisesti käynnissä. Hevoset rentoutuivat päristelemään, ja välillä mentiin jopa turpa maata viistäen. Myöhemmin olen saanut olla tarkkana siitä, että sääntöjen mukaan kaveria ei todellakaan juosta kiinni omin päin, vaan ratsastaja kertoo, missä askellajissa edetään. Vapaana ollessaanhan Nessu tekee juuri niin, että antaa Rimpelin joskus mennä kauaksikin ja kirmaa sen sitten lennokkaasti kiinni. Vaikka Nessu tekee välillä hurjiakin temppuja, positiivista on, että se seuraavana päivänä muistaa, mistä olen pitänyt sille sulkeisia. Kyllä se oppii, kun vain sille jaksaa opettaa.