Loman tarpeessa

Nessu varmaan kuuli, kun puhuimme Heidin kanssa lomasta. Se alkoi nimittäin piakkoin näyttää siltä, että todellakin olisi huilaustauon paikka. Aika säännöllisesti olemmekin hääräilleet kohta vuoden verran; taukoa on ollut enimmillään muutama päivä.

Ensimmäinen tunne siitä, ettei Nessu lähtenyt täysin tyytyväisenä töihin, tuli viime lauantaina, kun olimme lähdössä maastoon. Osansa oli tosin sillä seikalla, että perinteinen aamurutiini eli poikien kanssa tarhaan meno jäi välistä, ja siksi Nessu vähän kaihoisasti katseli kavereittensa perään. Kaihoa lievitti kuitenkin samanikäinen viehättävä suokkitamma, joka lähti seuraksemme reissuun. Itse reissu sujui molempien nuorten osalta hienosti, vaikka rankka olikin: kaksituntinen ei ollut pelkkää kylänraitilla ratsastelua, vaan välissä oli todella haastavia osuuksia. Silloin ei sentään tarvinnut kantaa ratsastajaa. Välillä mentiin mahallaan soista maata pitkin, välillä kiivettiin ja laskeuduttiin jyrkästi. Mutta hienot olivat maisemat, aurinko paistoi ja hanhet töräyttelivät Pitkäjärven yllä. Panin mielissäni merkille, että kun selkäännousun aika taas koitti, Nessu ensin vähän vääntehti mutta sitten yhtäkkiä jotenkin päätti, että "nyt olen ratsu ja otan tuon mamman selkääni". Se seisoi hievahtamatta, kun kapusin selkään! Koko kotimatkan se käveli reippaasti ja suorastaan kiristi tahtia, vaikka oli varmasti väsynyt. Taisi kaverien magneettisella vetovoimalla olla osuutta asiaan. Menohalukkuuteen liittyen on pakko mainita, että ratsastin kapsonilla ja että lievästä kotiinpaluun riehakkuudesta huolimatta Nessu ei lakannut kuuntelemasta istuntaani. On se kuuliainen poika!

Seuraavana aamuna Nessu tuli tarhasta tympääntyneen ja äkäisen oloisena. Oli sovittu kärrytreenit, ja olin ajatellut hienosti menneen ohjasajon ja ensimmäisen kärryttelyn perusteella, että kevyt kärryihin totuttelu on sopivan pientä puuhastelua maastopäivän jälkeen. Valjaita asentaessani mielessäni kävi, onkohan sittenkään hyvä idea laittaa kärryjä noin negatiivisella virityksellä käyvälle hevoselle. Tehtiin silti, niin kuin oli aiottu, mutta ennakkoaavistukseni kävi toteen: Nessu oli lopulta niin ärsyyntynyt kärryistä, aisoista ja kaikesta pyytämisestä, että oli vähällä nousta pystyyn. Edellisellä kerralla se sen sijaan suhtautui varsin tyynesti siihen, että aisat estävät kylkiä taipumasta ja pakottavat kääntymään kroppa suorana. Draamasta huolimatta ja harjoitusta johtaneen Heidin tilannetajun ansiosta pääsimme viimein toivottuun malliin takaisin puomille. Kärryt piti vain jättää pois, ettei viimeisestä kaarrosta olisi tullut katastrofia.

Vaikka moisen kokemuksen jälkeen olisi ollut ehkä hyvä jatkaa ohjasajoa mahdollisimman pian, päätin, että jos Nessu vielä parin vapaapäivän jälkeen on kireä, panen työskentelyn kokonaan jäihin joksikin aikaa. Kun sitten juoksutin sitä ja pyysin avotaivutusta maasta käsin, se teki kaiken kiltisti mutta jotenkin tyytymättömän oloisena. Voi olla, että mielentilaan oli syyllinen myös sää: Nessu inhoaa tuulta ja sadetta, ja se tulikin tuolloin tarhasta luokseni sen näköisenä, että "vie minut äkkiä pois täältä", ja otti oikein juoksuaskelia tallille mennessämme. Joka tapauksessa tuntui vahvasti, että nyt on tauko paikallaan. Nessu saa rauhassa totutella syksyn tuloon ja kypsytellä tähän asti opittua. Palataan parin viikon päästä asiaan uudelleen.

Tänään menin siivoamaan poikien tarhaa. Kikkareitten keräily on huomattavan kiinnostavaa puuhaa, joten sain heti seurakseni pari turpaa. Nessulle ei sopinut, että kaveri yritti tulla kilpailemaan hänen ihmisensä huomiosta, ja otti Kalen sylipainiin. Nessu seurasi ihan jokaista askeltani. Kale haahuili siinä liepeillä ja meni välillä pitelemään tuulta, mutta Nessu tosiaan ei luovuttanut, ennen kuin sen oli pakko jäädä aidan taakse. Myönnän että vahvistin läheisriippuvaista käytöstä välillä rapsuttelemalla ja juttelemalla. Tässä me läheisriippuvaiset:

Tuntuu itse asiassa helpottavalta, ettei vähään aikaan tarvitse muuta kuin harjailla ja rapsutella hevostani. On rauhoittavaa palata vain olemiseen. Tajusin että olen kaivannut sitä: kun iltatallin päätteeksi harjasin Nessua karsinassa, se kääntyi koko ajan haistamaan minua. Ihmettelin vain, miksi emme enemmän seisoskele poski poskea vasten, vaikka se tuntuu niin hyvältä. Mihin tässä maailmassa on niin kiire, ettei ehtisi hevosta hengitellä?

Täydellisyydentavoittelun kirous

Vaikka ratsastellessa liikutan Nessua aika lailla mukavuusalueella, on maasta käsin toinen tahti – ainakin kerran viikossa. Silloin nimittäin juoksutan hopukkani hikeen, käristän höyryt pois ja koettelen rajoja. Se tarkoittaa sitä, että olen välillä jäätävä natsi. Vien tarkoituksella Nessun toisinaan pois mukavuusalueelta, sillä se tekee hyvää sen päälle ja kunnolle. Pikku ratsasteluni ovat Nessun kannalta varsin miellyttävää puuhastelua sen rinnalla, että joutuu paahtamaan paahtamistaan ympyrällä. Ympyrällä paahtamiseen on päädytty, koska ei ole oikein muita turvallisia paikkoja päästellä pellit auki.

Ympyrällä sitten tapahtuu. Laukkaosuuteen siirryttäessä Nessu tarjoaa aluksi aina sievää ja hallittua laukkaa, jota tietysti kehun kovasti. Laukka kuitenkin hetken kuluttua alkaa muuttua epäpuhtaaksi ja katkeilla, kun poju ei enää oikein jaksaisi: ympyrällä laukkaaminen on raskasta ja vaatii hyvää kehonhallintaa. Silloin provosoin sitä esimerkiksi heilauttamalla narua. Tavallinen vastaus provokaatiooni on ilmapotku ja sen perään kiihkeästi rullaava laukka, mikä on tarkoituskin. Tavoitteena on saada hiki pintaan ja lihakset kevyesti maitohapoille. Ja se vaatii vähän ponnistelua. Eilen vaadin tosin hieman liikaa ja sain loppuvaiheessa Nessun ryöstämään pois ympyrältä. Tiesin, että saisin nähdä mielenosoituksen, jos pyytäisin vielä  pitämään tahdin ja laukan ehyenä, mutta pyysin silti. No, Nessuhan veti pystyyn ja peruutti ulos kehästä. Takaisin se silti joutui, mutta en pannut sitä enää laukkaamaan, vaan houkuttelin ravaamalla rentoutumaan. Kohta se päristelikin pää maassa helpottuneen oloisena.

Mietin tapausta pitkään jälkeenpäin. Kannattiko nostattaa vielä kapina, kun hevonen muuten teki, mitä pyysin: laukkasi ympyrällä, ainoastaan lähimpänä tallia pudotti raville? Ehkä olisi riittänyt, että olisin itse siirtänyt Nessun raviin, ennen kuin se teki sen omin päin. Olenhan monta kertaa jättänyt jonkin asian kesken ihan vain siksi, ettei hevonen ehtisi kyllästyä tai väsähtää. Mikä perkele minun päässäni kuiskutti, että hevosen pitää laukata yksi täydellinen ympyrä, jotta se on toteuttanut toiveeni ja tehnyt harjoituksen hyvin?! Olisiko yksi ympyrä edes riittänyt? Epäilen. Ihminen on ahne; kunpa muistaisin sen. Ja kunpa muistaisin, ettei pieneltä hevoselta pidä vaatia täydellistä suoritusta. Kohtuullinen riittää.

Ajattelin tänään, että Nessu varmaan juoksee minua karkuun eilisen höykkyytyksen jälkeen. Olin väärässä. Se rapsutteli tyytyväisenä kaverinsa kanssa, ja kun menin kuvailemaan niitä, se tuli luokseni yhtä luottavaisena kuin ennenkin. Ihan kulta! Siinä me hengitimme toisiamme niin kuin ne, jotka eivät ole vähään aikaan nähneet. Kävimme metsäkävelyllä nautiskelemassa syksyisestä auringonpaisteesta, joka siivilöityi oksien lävitse ja lämmitti mieltä. Nessu löysi ruohoa, sammalta ja kutituspuita, joita oli hyvä kihnuttaa. Mäkiä ja mutkia kaarratellessa eiliset hapot toivon mukaan vähän sulivat.

Hyvä mieli

Aika ajoin päädyn pohtimaan, miksi hevosharrastus on niin koukuttavaa. Siinä on monia hienoja puolia, mutta yksi ylitse muiden on se, että vuorovaikutuksesta hevosen kanssa tulee hyvä mieli. On turvallista istua selässä, johon on kytketty kuuntelevat korvat. On käsittämätöntä, että iso herkkä eläin haluaa toteuttaa toiveeni pienimmästäkin vihjeestä. On kannattelevaa olla sellaisen luottamuksen arvoinen.

Joku saa tyydytystä siitä, että hevonen osaa paljon, ja onhan sekin kivaa. Minä saan eniten iloa luottamukseen perustuvasta vuorovaikutuksesta, koska tiedän erittäin hyvin, ettei sellainen ole itsestään selvää. Se on vaatinut rutkasti työtä ja aikaa: heräämistä aikaisin, kävelemistä bussipysäkille ja pois, yhteistä seisoskelua, kuulostelua ja kävelyretkiä. Nessu ei tule tarhasta luokseni siksi, että sillä on korkea työmoraali; se tulee, koska haluaa tulla – koska niin on hyvä. Tänään se järsi kaverinsa kanssa vihreää, mutta kun vihelsin, se nosti heti päänsä ja tuli. Yleensä luokse tuleminen korreloi sen kanssa, miten hyvä mieli Nessulle on jäänyt edellisestä työskentelysessiosta. Eli eilinen Heidin tunti oli Nessun mielestä kiva. Oli puomeja ja sen sellaista, mutta Nessuhan meni ihan oma-aloitteisesti niitä tutkimaan. Ja oli kivaa, kun kehuttiin paljon ja sai seistä palkinnoksi.  

Tänään kävimme ratsastuksen jälkeen käpsyttelemässä tutun metsälenkin. Nessun mielestä on niin väärin jättää vihreä syömättä. Yritän pysyä kohtuudessa. Vähän voi ohi mennessä maistaa, mutta ei saa jumahtaa joka mutkaan.

    "Tylsää, kun ei saa syödä..."

     "Pitää tästä vähän ottaa, kasvaa pihlajat muuten ihan tielle."

Hevosen kanssa maastossa liikkumiseen liittyen sain tänään hyviä uutisia. Laitoin nimittäin postia Espoon seurakuntayhtymälle erään tienpätkän käytöstä, kun tilanhoitaja oli lähes häätänyt minut hevosineni pois sieltä. Turvallisuuspäällikkö vastasi: "Olen pahoillani kyseisen henkilön toiminnasta ja toivotan sinulle upeita kokemuksia meidänkin mailla." Arvatkaa, tuliko hyvä mieli!