Hidasta olemista

Aamu ja ilta, vähän eri sinisen sävyt. Talvi on, kylmä, liikkeet hidastuvat. On aikaa kuulostelulle. 

Keksin tänään pimeäntulon jälkeen lähteä kävelemään hevosten kanssa pitkin laidunta. Windy ei suostunut tulemaan mukaan kanavan taakse, mutta Nessu, Rimpeli ja Kaija lompsivat vapaina perässäni pienelle retkelle – Nessu uteliaana etunenässä. Kuunsirppi ja lumi heijastivat heikosti valoa, ja oli mukava tallustella sorelit jalassa. Lumi ratisi, ja välillä pysähdyttiin katselemaan maisemia ja tutkimaan lumenalisia aarteita. Oli kiireetön olo. 

Takaisin tullessa nappasin talon nurkalla kuijottaneen Windyn riimuun ja johdatin porukan vielä toiseen suuntaan kävelylle. Mietin että tällaista on hyvä elämä: olemista, ei suorittamista. Tuntui tärkeältä osallistua hevostemme maailmaan jalkaisin, ikään kuin osana laumaa. Omin nokkineenhan ne kuljeskelevat sinne tänne, ja laitumenperien koluamisessa ei ollut niille mitään epätavallista. Ehkä juuri siksi tunnelma oli niin harras ja levollinen. Otin luottamuksenosoituksena sen, että kaviokkaat tulivat luokseni ja seurasivat perässäni ilman mitään houkutinta.

Päästin laitumen perällä Windyn irti, mutta se jäi Nessun kanssa viereeni rapsutettavaksi. Vanhat tammat tutkivat kanavantörmää. Siitä me lähdimme valumaan kotia kohti. Nuoriso pisti välillä vähän jalalla keveästi, ja toisessa mielentilassa koko lauma olisi rymistellyt täyttä vauhtia kotiin. Nyt Nessu kääntyi ja palasi odottamaan minua. Se ihan oikeasti odotti, että sai turpakosketuksen minuun ja lähti sitten tyytyväisenä päristellen seuraamaan perässä. Muutkin hevoset hidastivat, mutta Nessu näytti selvästi, että mamma on mamma ja sen kanssa kaikki on hyvin. Vähänkö olin otettu!

Windylle ja Nessulle väkirehuja antaessani ja samalla hopsuja harjatessani tuumin, että en ehkä koskaan saa muihin hevosiimme samanlaista suhdetta kuin Nessuun: on eri asia lähteä rakentamaan luottamusta 15-vuotiaan kuin 3-vuotiaan kanssa. Varsa on niin auki, niin luottavainen jo valmiiksi, ja Nessu on lisäksi aina ollut tosi kiinnostunut ihmisistä. Se auttaa suhteen rakentamisessa valtavasti. Toki olen myös  työskennellyt sen kanssa pidempään kuin kenenkään muun; tosin voi olla, että ajattelen toisin, kun olen kuluttanut saman tuntimäärän joka hevosen kanssa. Aivan varmaa silti on, että Nessu säilyy aina erityisenä, mun hevosena. Se tuntuu hyvältä.

Poimintoja elämästä

On ollut vähän työntäyteistä. Hevosharrastus ei ole laiskan ihmisen puuhaa: tallin laajennus, lattian valu ja kentän/tarhan perusparannus ovat aikaa ja energiaa vieviä projekteja. Kieltämättä joskus iltakymmeneltä sokkeleita säätäessä ja kalseassa syyskelissä palellessa kävi mielessä, että tällaista on hevosellisen elämä – tai maalaiselämä. Hommat oli nimittäin tarkoitus tehdä heinäkuussa, mutta säiden takia rehunteko ynnä muu puuroutui ja aikaa ei yksinkertaisesti jäänyt. Nyt meillä kuitenkin töröttää pihassa (vieläkin osittain keskeneräinen) 90 neliön talli, ja hevoset ovat ottaneet sen tyytyväisinä vastaan. Meillä oli vähän huoli lauman pahnanpohjimmaisen Windyn puolesta, päästääkö Kaija sen makuualueelle, kun se joskus ajaa sen aika ärhäkästi paalilta pois. Sisätiloissa ei ole kuitenkaan ruokaa, joten sopu on löytynyt.

Meillä meni valupäivänä myöhään. Menin viimeistelytöitten jälkeen hevosten luokse pimeälle laitumelle. Istuin paalirenkaalla, kuuntelin rauhallista rouskutusta, katsoin kevyen lumen valaisemaa maisemaa ja olin väsynyt. Hevosten seura oli voimaannuttavaa. Jokainen hevonen vuorollaan kävi nuuhkimassa ja ikään kuin tiedustelemassa, onko kaikki hyvin. Nessu tietysti nypläsi pipoani. Rimpeli lopetti syömisen ja hiipi eteeni seisomaan pää melkein sylissäni. Tuntui niin hyvältä vain olla - ja olla omien hevosten hyväksymä. Ne opettavat yhä uudestaan samaa asiaa: tärkeintä on olla läsnä toisillemme.

En ole pahemmin ehtinyt ratsastella. Kaijan kanssa olen muutaman kerran kimppalenkkeillyt laitumella ilman satulaa. Koko jengi on sellaisesta ihan liekeissä, ja välillä saa väistellä pomppivaa nuorisoa, joka haluaa varmistaa, että se pysyy tapahtumien ytimessä. Windy ja Nessu provosoivat toisiaan muutenkin intoilemaan mm. lumesta. Talven kynnyksellä on nähty jos minkälaista piruettia ja lentoa, ja sellaista iloittelua on kieltämättä hauska seurata.

Windy on tullut kaapista ulos ja paljastunut samanlaiseksi paalinhalailijaksi kuin naudat. Yhtenä iltana bongasin sen kaulailemasta päivällä viemäni paalin kanssa; sitten tyyppi konttasi paalia ympäri pylly pystyssä ja välillä kellahti kyljelleen, kun ei voinut vastustaa maahan pudonneiden heinien vetovoimaa. Hassu hevonen!

Nessun kanssa ratsastelu jäi viimeksi siihen, että harjoittelimme onnistuneesti laukannostoja ja avotaivutusta ravissa. Jatkoin eilen samoilla teemoilla mutta Kaijan kanssa. Nihkeän ja tuhruisen ajan jälkeen koitti aurinkoinen pakkaspäivä, ja oli aivan ihana käydä pitkästä aikaa metsässä ratsain. Kaijaltakin avot sujuvat, mutta vasen laukka pyörii huonommin kuin oikea. Piti treenata nostoa muutamaan otteeseen ihan käynnistä, jotta etupainoinen tamma astuisi paremmin alle. Maisemissa ei ollut valittamista; aurinkoinen männikkö on yksinkertaisesti kaunis.

Pimeäntulon jälkeen antaessani Nessulle väkirehuja alkoi tuntua, että olisi kiva viettää senkin kanssa yhdessä aikaa. Enempiä miettimättä lähdin kävelemään metsään hevonen perässäni. En tahallanikaan laittanut otsalamppua päälle, vaan annoin silmien tottua lumiseen hämärään. Kävimme parin kolmen kilometrin lenkin, ja Nessu kulki koko matkan takanani tasaisesti mihinkään kiskomatta tai säntäilemättä. Oletin että se voisi pelätä pimeässä jotakin, mutta se olikin itse rauhallisuus – lompsi pää alhaalla päryytellen menemään. Tulin ajatelleeksi, että hevosen kanssa on itse asiassa turvallista kulkea pimeässä: se huomaa kyllä, jos on jotain huomattavaa. Lumen valaisema metsä oli hieno. Nautin myös suunnattomasti tunteesta, että on vain tämä hetki, tämä kävely lumisen metsän läpi yhdessä, ja niin on hyvä.

Aamukävelyllä

Kävin kultamussukkani kanssa aamukävelyllä. Pitkästä aikaa Nessu sai vain lompsia mamman perässä ilman kummempia vaatimuksia. En muistanutkaan, miten helppoa ja mukavaa Nessun kanssa on käveleskellä: se tulee perässä kuin koira, ottaa välillä ravilla kiinni, kun ei askel veny yhtä vaudikkaaseen kävelyyn kuin minulla. Ruunainen oli hyvin rauhallinen – se on häärinyt kiimaisen Kaija-tamman rattopoikana, eli puuhaa on riittänyt ja sitä myötä energiaa kulunut. Vanhan tutun narulenkkeilyn aikana oivalsin, että poika on jotenkin aikuistunut. Muistin ne monet kerrat, jolloin pujottelin Nuuksion polkuja sillä ajatuksella, että varsa tarvitsee maastosiedätystä ja tasapainohaasteita. Nyt kävelimme kohmeisia metsäteitä Muhos-joen törmälle varsin rutinoituneesti. Ei tarvinnut husia hevosta kauemmas, että äläpä tule minun tilaani. Se tuli perässä niin kuin laumaeläin tulee johtajan perässä: rentona ja luottavaisena.

Kävin toisenkin kultamussukan kanssa aamukävelyllä. Hain Rimpelin kaveriksi vasikanajoon, kun piti saada laitumelle syntyneet vasikat emoineen suojaan. Naruriimulla ja lännensatulalla varustautuneina kiersimme ja kaarsimme lehmiä. Yksi vasikka ymmärsi vähän hitaasti, että pitää nousta ylös, kun heppa kävelee ympärillä ympyrää. Kun se viimein nousi, jäimme taakse seisomaan ja odottamaan. Rimpeli ajatti lehmiä pienellä ravilla; sahasimme edestakaisin lauman takana, jolloin saimme eläimet liikkeelle. Aikuiset lehmät reagoivat hevosen tuomaan paineeseen hyvin; osa vasikoista taas ei olisi liikkunut mihinkään ilman jalkamiestä, jonka piti tuuppia niitä pyllystä eteenpäin. Maasto oli välillä kieltämättä todella haastavaa (upottavaa), mutta niin vain joukko – Rimpeli mukaan lukien – selviytyi kuiville. Rimpeli-raukka joutui lopussa lehmän puskemaksi, kun eilen syntyneen vasikan emä ehti kehiä painetta ajosta ja hyökkäsi puolustamaan taaperoaan. Onneksi tyyppi oli nupo ja tuuppasi Rimpeä rintaan niin ettei tamma edes horjahtanut. Minä tosin ehdin säikähtää Rimpelin puolesta. Kyllä Rimpekin vähän huolestui. Vaikeaa oli se, että maa oli paikoin sekä märkää että kohmeista, joten siinä ei kovin ketteriä temppuja tehty. Kun annoin tilaa ja näytin suuntaa, vasikka meni hissun kissun itse lauman luokse.

Ratsastaessani laitumelta kotiin Rimpe päristi tyytyväisenä pää alhaalla. Minäkin olin tyytyväinen. On se vaan eri hevonen! Vetää pää kylmänä läpi vaikka mistä lääseiköstä eikä menetä malttiaan, vaikka vähän tuupitaan. Se käytti hommassa omia hoksottimiaan – kokeili muun muassa, tehoaisiko hammas paikoillaan jurnuttavaan vasikkaan (ei tehonnut). Annoin tammalle pakkioksi vähän herkkua ja vein sen sitten omalle laitumelleen. Sepä jäikin minun luokseni seisomaan! Siinä se seisoi pää sylissäni, ja kun rapsutin sitä ryntäistä, se nuoli hihaani. Niin kulta.

Mielen ja kehon tasapainosta

Ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että arvostan hevoshommissa maastatyöskentelyä. Pohdin eräänä päivänä, mihin sen teho oikeastaan perustuu. Nessun kanssa minulla on koko ajan ollut tunne, että kun työstän sen mieltä balanssiin, se kuuntelee ratsastusapuja tosi herkällä korvalla. Tein nyt Kaijan kanssa vähän vastaavaa; juoksutin vapaana ja kerroin samalla, että minä määrään, milloin se saa liikkua ja milloin seistä. Sitä voisi kutsua perusasioihin palaamiseksi eli kunnioituksen ja kuuntelun opetteluksi. Tamma on ollut aloittelijoiden käsiteltävänä ja kehinyt taipumustaan seilata, viskoa päätään ja pyöriä. Minulle se ei antanut laitumella kiinni. 

Minulla on keinoni vastaan hangoittelevan hopukan kesyttämiseen. Juoksutin asianomaista ja siinä sivussa vähän muitakin laitumella ja pyydystin hevoset tarhaan. Poistin ylimääräiset Rimpeliä lukuun ottamatta ja laitoin Kaijaan liikettä. Käytännössä kävelin lippukeppeineni sen perässä. Kaija kaarsi nopeasti ympyrälle, ja Rimpeli jäi seisoskelemaan sen ulkopuolelle, kun huomasi, etten ollut siitä kiinnostunut. Kaija oli laitumella kaahannut sen verran, että rauhallinen mutta sinnikäs ravailu riitti saamaan sen korvat kuulolle. Se siirtyi käyntiin ja kääntyi merkistäni, pysähtyi, kun minä pysähdyin. Annoin sen seistä, mutustella suutaan ja kelata tapahtunutta. Kehuin ja rapsutin pää alhaalla paikallaan seisovaa muhkua.

Jotakin sen päässä tapahtui, sillä se ei liikahtanutkaan, ennen kuin pyysin. Kun sitten ähräsin itseäni sen satulattomaan selkään, se pysyi paikoillaan. (Piti kyllä lopulta pyytää punttausapua, kun pöllinkään päältä en onnistunut keplottelemaan 170 sentin korkeudelle.) Olin ihan äimänä siitä, että Kaija seisoi selkään noustuanikin paikoillaan. Normaalisti se olisi venkoillut jo moneen kertaan eteenpäin ja viskonut päätään vihaisena. Kyllä se nytkin varovaisesti heilautti turpaansa, mutta muistutin ohjaa kohottamalla, että komento on minulla. Ja millaista ratsastusta sainkaan! Kaija kuunteli istuntaani todella hienosti. Ratsastin mutkia, ympyröitä, väistöjä ja taivutuksia, ja hevonen teki kaiken rennosti ja kuuliaisesti pää alhaalla, minimaalisella ohjastuntumalla. Eräs karjamies väitti, että hevonen sillä lailla vain pyrki korjaamaan tasapainoaan. Totta. Mutta miksi se juuri maastakäsittelyn jälkeen haluaa pyrkiä tasapainoon (eli reagoi herkästi painoapuihin) ja muulloin venkoilee, miten huvittaa? Minusta yksi selitys voisi olla se, että kun mieli on tasapainossa, kehokin pyrkii tasapainoon. Toisaalta on myös niin, että hevoslaumassa hierarkiassa alempana olevat seuraavat tarkasti johtajan signaaleja. Kun siis arvojärjestys on oikea, hevonen keskittyy ja kuuntelee. Vastaavasti laumaeläin lepattaa, jos ihmisjohtajalla ei ole "ohjat käsissä".

Nessu on ollut aivan ihana ratsastaa, kun olen irtojuoksuttanut sitä lämmittelyksi. Murkku kun on, niin se välillä antaa räiskyä. Mutta ei se haittaa, jos maasta käsin laukka nousee peränheiton kera; kyllä ikä tasoittaa temput. Maastossa tuli hyvä oppitunti, että pomppimista kannattavampaa on mennä eteenpäin: Ratsastimme joukon hännillä, ja laukatessa Nessu jäi vähän intona pukittelemaan ja kadotti kaverit kauas mutkan taa. Tuli pojalle kiire; se vaihtoi suoraan ykköseltä vitoselle, spurttasi kaverit kiinni, ja kun menohaluja oli, annoin mennä vielä kaikkien ohikin. Voi että oli tyytyväinen hevonen, kun pysähdyimme puhaltamaan höyryjä! Toisen kerran vähän vastaava kisa muodostui Windyn seurassa. Silloin tosin ei jääty jälkeen pukittelun vuoksi, vaan siksi, että Windy nyt vain laukkaa keskimäärin lujempaa kuin Nessu. Sain pitää kaksin käsin kahvasta kiinni, kun espanjooli kiri lämpöistä menijää kiinni ja ampui rinnalle pinkomaan. Kotiristeyksessä tehtiin muutama laukanvaihto, kun Nessu yritti täydestä vauhdista kääntyä kotiin ja estin aikeet. Molemmat hevoset tärisyttivät turpaansa hengästyneinä ja huojentuneina, kun kiersimme metsässä tasoittelulenkin. En totta vie tavoittele tuollaista ratsastusta, mutta ei siitä hevosille näemmä haittaakaan ollut. Päinvastoin tuntuu, että nuoret kuumakallemme toimivat keskittymistä vaativissa tehtävissä paremmin, kun välillä saa vähän höyrytä. 

Olen nimittäin saanut sekä Windyltä että Nessulta oikein kaunista avotaivutusta uralla. Nessulta taivutus sujuu jo ravissakin. Minulta on kysytty perusteluja, miksi hevosella pitäisi ratsastaa "koulua", jonka liikkeisiin avotaivutuskin lukeutuu. Se on minusta yksinkertaisesti hevosen hyvinvoinnista huolehtimista: jos käy vain lenkillä jumppaamatta ja venyttelemättä lainkaan, tulevat paikat kipeiksi. Kouluratsastus siis jumppaa hevosta ja kehittää sitä monella tasolla. Nessusta esimerkiksi näkee, miten se on aivo- ja kehojumpan jälkeen raukea, tasapainossa mieleltään ja keholtaan.

Tähän väliin syksyinen taidekuva: hevoset aamu-usvassa. Laumamme laiduntaa edelleen, joskin se saa lisärehua laitumelle. 

Pieni kuvasarja laitumelta. Naurattaa tuo yksi lammas, joka vieressä pällistelee, kun toinen piehtaroi.

Laukanvaihto ja muuta edistystä

Nessun potentiaali alkaa paljastua. Tyypillä on kroppa hallinnassa jo niin, että se tekee lennossa laukanvaihtoja – siis ratsastaja selässä. Ensimmäisen kerran se vaihtoi laukkaa, kun laukkasimme metsässä pöllipinon ohi ja kyseistä puuläjää piti vähän tuijottaa. Samalla laukka lyheni – ja plups! – vaihtui toiseksi. Sittemmin Nessu on vaihtanut laukkaa pari kertaa muulloinkin. Esimerkiksi eräällä pitkällä laukkaosuudella se tulkitsi eteenpäin kannustavat apuni kehotukseksi vaihtaa jalkaa, olihan toinen puoli jo rasittunut riittävästi. Fiksua! En ole ollut aikeissa opettaa laukanvaihtoa sille vielä vähään aikaan, kun suorassa laukassakin on vielä hiottavaa. Sitä paitsi epäilen, että yritteliäänä nuorena herrana Nessu tarjoaisi vaihtoja milloin sattuu, mikäli arvelisi vaihdosta irtoavan kehuja.

On sinänsä tosi söpöä ja liikuttavaa, että hepo haluaa miellyttää. Olen ottanut tavaksi irtojuoksuttaa Nessu ennen harjausta ja ratsastusta, ja se toimii maasta käsin mielettömän hyvin. Se kulkee kootussa muodossa ja jopa avotaivutusta ympyrällä ilman rihmankiertämää. Kokoaminen on sille helppoa, samoin sivuttaisliikkeet. Nautin avojen ja väistöjen ratsastamisesta sillä, koska se menee ne niin pehmeästi ja helposti. Ei pidä luulla, että hinkkaisin liikkeitä valtavasti. Päinvastoin olen ratsastanut esimerkiksi avoa näihin päiviin asti aina vain muutaman askeleen ja kehunut siitä. Nyt voin joskus jo ratsastaa koko sivun tai diagonaalin.

Olen oikeastaan ihmeissäni, miten Nessu on edistynyt, vaikka olen ratsastanut sitä kokonaisuudessaan hyvin vähän. Hippoksessa (5/2015) neuvottiin ratsastamaan 5-vuotiasta viisi kertaa viikossa. Minä ratsastan keskimäärin 2–3 kertaa viikossa. Minusta harvatahtinen ratsastelu on irtojuoksutuksen ohella tehnyt Nessun päälle hyvää. Se tulee mielellään töihin ja kommunikoi hienosti. Irtojuoksutuksen ja vapaan maastatyöskentelyn jälkeen Nessu tuntuu kuuntelevan apuja aivan erityisen herkästi; ympyrän ratsastamiseen riittää pelkkä ajatus. Eli avain hevosen hallintaan on jalkatyö. Kun homma toimii maasta käsin, se toimii myös selästä.

On niitä pukkejakin vielä nähty, mutta niihinkin pätee lääke: harjoittelu. Teinipolle yrittää edelleen välillä päästä liiasta ponnistelusta, vaan sehän se vasta ponnisteluihin johtaa. Jos pukittaa, joutuu treenaamaan laukannostoja, kunnes ne sujuvat ilman ylimääräistä koreografiaa. Osa ilmaloikista selittyy ilman muuta Nessun temperamentilla. Se irroittelee ja ilmaisee itseään ylöspäin, kun taas esimerkiksi Windy suuntautuu eteenpäin. Eron huomaa selvästi, kun hevoset vetävät pierupukkilaukkaa laidunta vaihdettuaan; Nessu pomppii kuin rodeoponi ja Windy kaahaa tuhatta ja sataa.

Kotiinpaluu. Kaverit norkkuvat aidalla ja huutelevat. Äskettäin on taas testattu mamman rodeo-osaamista. Nessu ällistyttää: rajunkin tykityksen jälkeen se pysähtyy nätisti ja pojottaa paikallaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tarkistaa vielä, että ai, siellähän sinä, kyydissä.

Kaksi erilaista join-upia

Irtojuoksutin Nessun. Halusin työstää perusasioita: kuuntelemista, reagointia. Vapaana olevan hevosen kanssa kommunikointi on hivenen erilaista kuin narun päässä. Huomasin että itse keskityin hevosen lukemiseen tarkasti, kun piti arvioida, miten Nessu käyttäytyy missäkin kohdassa. Tarha on liian iso alue kyseiseen puuhaan, mutta se on toistaiseksi ainut käytettävissä oleva paikka, joten yritin vain elää sen kanssa, että hevonen pääsee nurkkiin ja että joudun vähän juoksemaan saadakseni sen liikkumaan haluamallani tavalla.

Itse asiassa Nessu rupesi hyvin nopeasti juoksemaan soikiota ja sitten ympyrää, kun panin lippukepillä painetta aina kun se oli menossa nurkkaa kohti. Ja miten se liikkuikaan ympyrällä! Pää hakeutui maata kohti, selkä pyöreäksi. Laukka rullasi hienosti pyöreässä muodossa. Jokunen pukki tuli, kun ajoin pojan epämukavuusalueelle eli kehotin sitä jatkamaan, vaikka sille olisi jo riittänyt. Laukkahaasteen myötä Nessu ryhtyi esiintymään; se pörhelsi turpa ryntäissä sen näköisenä, että katopa ko meikäpoika juoksee. Rakastan vapaan hevosen kanssa työskennellessä juuri tätä: sen persoona jotenkin puhkeaa kukkaan, kun sillä on vapaus mutta silti eräänlainen henkinen peräseinä. Nessu on toki niin tottunut maasta käsin työskentelyyn, että se toimii aivan eri tasolla kuin vaikkapa Rimpeli, jolle moinen on aina vähän ahdistavaa.

Lopetin juoksutuksen, kun Nessu aivan Monty Robertsin oppien mukaisesti pienensi ympyrää ja hölkkäsi pää alhaalla odottaen lupaa pysähtyä luokseni. Siihen olkapään taakse se tuli, kun annoin merkin, ja kyllä poikaa pärisytti! Räkä lensi, kun se voimallisesti huokaili ja pyrryytti. Ilmeisen tyytyväinen oli hopukka sessioomme. Se ihan haukotteli – niin rentoutunut se oli. Tein muutaman kahdeksikon testatakseni Nessun join-upin pitävyyden, ja lopuksi pyysin vielä väistämään ympyrällä molempiin suuntiin. Toimi kuin unelma. Ei se huono hevonen ole.

Päädyin jatkoksi juoksuttamaan Rimpelinkin, koska se ei laitumella antanut kiinni yrittäessäni siirtää sitä muiden mukana takapihaa putsaamaan. Tamma kääntyi pois, ja sitten annoinkin sille vauhtia. Jonkin ajan kuluttua se oli kaasutellut riittävästi, että se päästi kävelemään luokse. Vein Rimpelin tarhaan ja päästin irti. Ajoin tamman liikkeelle, mutta sen kanssa sain tehdä hartiavoimin töitä, ettei se olisi jumittanut nurkkiin. Lopulta sekin juoksi nätisti ympyrällä, mutta sitä ennen piti pelata paineella aika lailla. Juoksin lippukeppi heiluen Rimpeä kohti aina kun se oli menossa nurkkaan. Painoin kaasua siksikin, että hevosen liike ei olisi pysähtynyt. Täytyy sanoa, että Rimpeli oli minulle kova luu. Välillä se pehmeni ja myötäsi niskasta, sitten se pääsi vaihtamaan suuntaa ja jurrutti eteenpäin päättäväisen taipumattomana. Tamma oli jo aivan hikimärkä ja väsynyt, mutta jatkoi menoaan. Sain sen hiljentämään käyntiin siirtämällä katseen takajalkoihin ja hidastamalla omaa liikkumistani. Sitten se yritti taas kulmaan, eikä auttanut muu kuin laittaa tamma taas juoksemaan.

Rimpelin kanssa juoksutus oli ikään kuin villihevosen kesytystä. Tunnustelin ja kysyin, oletko valmis olemaan kanssani. Oli välillä vaikea uskoa, että Rimpeli olisi ikinä valmis, mutta tajusin että en voi muuta kuin odottaa. Kukin hevonen tarvitsee oman aikansa, ja se on sille vain annettava. Rimpelin alahuulen lerpattamisesta ja suun mutustelusta päättelin, että käyntiin siirtämäni hevonen voisi haluta sitä mitä minäkin. Pysähdyin sivuttain – jolloin Rimpeli pysähtyi ja kääntyi kohti minua. Mitä seuraavaksi? Odotin. Käännyin pois. Ei reaktiota. Hivuttauduin tamman pääpuoleen ja hengitin. Rapsutin kaulasta ja kehuin. Hengitin turpaan ja höpötin jotain. Rimpe oli ihan raukea. Se haistoi minua ja huohotti. Seisoin pitkän tovin ja odotin sen hengityksen tasaantumista. Sitten kävelin hitaasti portille - ja hevonen seurasi pää alhaalla perässä. Niin tarkkaa ja herkkää homma oli, että lippu piti ottaa käteen ja pitää kroppaa vasten, että Rimpeli pystyi rentoutumaan ja seuraamaan minua rauhassa.

Niin tein lopulta join-upin Rimpelinkin kanssa. Jos juoksutusvaiheessa olikin epäilyksiä, tuottaako homma tulosta, niin tamman olemus join-upin jälkeen karisti ne. Vielä pesullakin Rimpeli oli tyyni ja rauhallinen, vaikka kaverit huutelivat nurkan takana. Pitäisi enemmän työskennellä sen kanssa maasta käsin, että se tottuisi vuorovaikutukseen ihmisen kanssa. Tuntuu että Rimpeli helposti vähän hätääntyy, että mitä siltä nyt halutaan. Sille ei ole aina selvää, miksi kannattaisi antautua vuorovaikutukseen ihmisen kanssa. Siinä suhteessa se on aivan erilainen kuin muut hevosemme. Toisaalta se on sellainen, että heti kun se on kiinni, kaikki on tosi mutkatonta. Saa hoitaa, putsata ja rassata mielin määrin, ja Rimpe sen kun napottaa paikoillaan. Jos menen laitumelle öljyämään hevosia, Rimpelikin tulee silloin ihan itse tarjoutumaan asiakkaaksi. Mutta pidättyväinen se on, ja minkä se luonteelleen mahtaa.

Tässä muutama välähdys laumasta:

Rimpeli jäi kolmanneksi pyöräksi Kaijan ja Nessun kimpassa. Voiko enää selvemmin sanoa, että mä oisin halunnut kans?

Kaija valvoo, kun lauma nukkuu.

Kaijan aamutervehdys. Hevoset leikkasivat nurmikkoa takapihalla, ja Kaija ja Windy tutkivat kaikkea huolellisesti. Ne stalkkasivat ikkunan takana ja tulivat hengailemaan kuistille heti jos joku oli siellä. Jos Kaija ei olisi laumanjohtaja, meillä olisi aika erilainen hevoslauma. Kaija tulee aina luokse, sillä se on niin rapsutusten perään. Kun siltä vuoltiin kaviot, rapsutin sitä tissien välistä jalan ollessa ylhäällä. Lopulta se tarjosi jalkaa oma-aloitteisesti huulet tötteröllä. :)

Wau-ratsastusta

Olin aivan onnesta soikeana, kun Nessu viikon ratsastustauosta huolimatta – tai siitä johtuen – tarjosi wau-ratsastusta. Se kuuntelee silloin käsittämättömän herkästi apuja ja tuntuu toimivan kuin ajatus. Kun mietin, miksi Nessu ei välillä taas ole aina toiminut kuin ajatus, tulin siihen tulokseen, että toimiakseen se vaatii turvalliset rutiinit ja paljon kannustusta. Tuppaa unohtumaan, että se on oikeasti vielä tosi nuori. Käsitin sen, kun katsoin vuoden takaisia kuvia, joissa näkyy lihaton aasia muistuttava eläin. Nyt se alkaa vasta näyttää hevoselta; vapaa heinä ja liikkuminen ovat tehneet tehtävänsä.

Yleensä juoksutan Nessua hieman lämmittelyksi, seisotan, pyöritän ja kiipeän selkään. Ihana on ollut huomata, miten alkupuuhat rauhoittavat Nessun seisomaan rentona ratsaille nousun aikana. Aiemmin se saattoi pyrkiä liikkeelle ennen kuin olin kunnolla selässä. Olen jo oppinut läksyni, että Nessun kanssa rauhoittumisrituaaleissa ei kannata oikaista. Ja ei-toivottu käytös ei poistu siltä pakottamalla, vaan vahvistamalla positiivisesti toivottua käytöstä. On ihan yleisesti tunnettua, että pre-hevoset sietävät äärimmäisen vähän pakottamista; sellainen saa ne vain protestoimaan entistä enemmän. Toki joskus on paikallaan sanoa napakasti, että nyt tehdään NÄIN, mutta silloinkin pitää heti kehua, kun hevonen tekee oikein.

"Wau" pääsee suustani, kun Nessu taipuu hienosti kahdeksikolla tai menee avoa höyhenenkevyestä vihjeestä. "Wau" kuuluu myös, kun Nessu ravaa turpa ryntäissä, vaikka ohja on tuskin tuntumalla. Se saattaa silloin heilauttaa päätään samalla tavalla kuin se tekee vapaana ryhtyessään esiintymään. Koko hevonen tuntuu osteopaattisten käsittelyiden jäljiltä elastisemmalta.

Mutta on Nessulla mentaaliongelmaakin. Sitä voisi kutsua ehkä murrosiäksi. Eilen vedin aikamoista rodeota hopukkani kanssa, kun herra oli sitä mieltä, että laukka menee kyllä yli mukavuusalueen. Sitä ennen se oli ravannut ainakin kilometrin tyytyväisenä ja tahdikkaasti. Osasin odottaa protestia, joten pidin tiukasti kauhukahvasta kiinni. Espanjalaiselta tulikin sellaista tykitystä, että ei mitään rajaa: se hyppi pystyyn ja pukitti sarjana moneen otteeseen. Keskityin pysymään kyydissä ja potkimaan pomppijaa eteenpäin, koska silloin se ei saa pomppuihinsa niin paljon voimaa ja korkeutta. Kun kerran laukkaaminen takkusi, niin sitä sitten harjoiteltiin ja kunnolla. Ensin kilometri, sitten uudella yrityksellä melkein saman verran. Kun siinäkin vielä pomputti, niin otettiin vielä kolmas yritys. Se meni vihdoin ilman pukkeja. Kehuin kovasti Nessua, kun se veivasi asiallisesti eteenpäin eikä yrittänyt lingota minua pöpelikköön.

No, sanoin itselleni "wau". Pysyin kyydissä, vaikka yhtä rajua rodeota en ole ratsastanut koskaan. En pelännyt, paitsi yhdessä kohtaa vähän, kun ote oli livetä ja hevonen hyppiä päin puuta. Tiesin, että jatkon kannalta oleellista oli vain, että pysyn selässä ja saan hevoselta ilman haistattelua sen, mitä siltä pyysinkin. Oli muuten ratsu kaikkensa antaneen oloinen, kun tultiin kotiin. Kyllä kai tuollainen pomppiminen vähän ottaa voimille.

Koska kaikki blogini lukijat eivät ole Facebookissa, laitan tännekin pari kuvaa nykyisestä Nessusta.

Vertailun vuoksi: vuosi sitten poika näytti tältä (alempi kuva on satulan sovitusta varten otettu, siitä punamerkinnät):

Oire ja osteopaatti

Ehdin epäillä pitkään, että Nessulla on jokin ongelma selässä. Järkeilin, että sen täytyi olla vieläkin jumissa talvisten hankikaahailujen jäljiltä, vaikka ajoittain hieroskelinkin sitä ja venytin sen koipia. Nessu on aina liikkunut luontaisesti tosi verkkaisesti (paitsi silloin kun sen päässä naksahtaa), mutta nyt se alkoi ratsastaja selässään kieltäytyä kokonaan eteenpäin liikkumisesta. Ensin se oirehti tarjoamalla pukkeja silloin, kun olisi pitänyt laukata. Vaikka kaverin perä katosi horisonttiin, Nessu keskittyi vain pomppimaan. Toki se lopulta liikkui eteenpäin, mutta protesti tuli selväksi. Erään kerran maastoon lähdettyäni hevonen teki totaalipysähdyksen sadan metrin päässä. Sain sen huijattua kulkemaan, kun käänsin metsään, mutta tietä pitkin hepo ei suostunut ottamaan askeltakaan. Mietin kuumeisesti, onko vika korvien välissä. Onko hevoseni vain murkku, joka testaa, onko pakko totella? Tuntui että mukana saattoi olla mentaaliongelmaakin. Halusin kuitenkin sulkea pois mahdollisuuden, että protestit johtuivat jumista. Olin itse asiassa melko varma, että talven aikana valtavasti massaa saanut lihaksisto oli oireiden takana – tuntuihan se omaan käteenkin tiukalta. 

Pyysin osteopaatin paikalle. En ole ennen hoidattanut hevosta osteopaatilla, mutta sain idean omasta kremppahistoriastani. Oma kokemukseni on, että hieroja helpottaa oloa mutta osteopaatti poistaa vaivan syyn. Lihasjumi voi johtua asentovirheestä, ja silloin on turha hoitaa vain lihasta. Siispä eräänä aamuna osteopaatti sitten tuli, katsoi hevosen liikettä käynnissä, ravissa ja väistätysympyrällä, vatkasi Nessun jalkoja ja kopeloi rankaa. Kovin oli kierteellä poika, kuulemma niin lantiosta kuin niskastakin. Ylin niskanikama on luultavasti synnytyksessä mennyt vinoon, ja lantiokierre kuulosti myös vanhalta vaivalta, joka oli hankilaukkojen myötä äitynyt sietokynnyksen yli. Kierteisen rangan takia Nessu on siis kävellyt niin hitaasti! Kun muut hevosemme marssivat reippaasti eteenpäin, Nessu haahuilee kuin unissakävelijä. Varmaan kävelytyylissä on tottumuksen lisäksi temperamenttiakin.

Hoidon jälkeen meni kauan, ennen kuin ehdin kunnolla ratsastamaan Nessua. Sen käynti kyllä suoristui ja lantio avautui välittömästi käsittelyn jälkeen. Eilen sitten otin asiakseni katsoa, mitä pojasta irtoaa. Edellispäivänä olin juoksuttanut ja vähän lämmitellyt kuvioita käynnissä. Nytkin juoksutin Nessua alkuverryttelyksi ja siirtääkseni sen työskentelymoodiin. Kun kaverit riekkuvat aidan takana, on työläisellä keskittymisen kanssa vähän tekemistä, joten tuen asiassa parhaani mukaan... Tällä kertaa suurimmaksi ongelmaksi muodostui se, että Nessu käsitti sanan "hyvä" luvaksi lopettaa toiminta. Olen liian usein pysäyttänyt tai antanut sen pysähtyä tehtävän jälkeen; se saattaa jopa maastossa ravipätkän jälkeen pysähtyä ja kääntyä katsomaan sen näköisenä, että "enkö ollutkin hyvä?". Tajusin, että minun on opetettava, että "hyvä" ei tarkoita "seis". Jonkin verran piti potkiskella siis Nessua eteenpäin, mutta se luullakseni tajusi asian. Sitten hyvät uutiset: Nessu ravasi lähes alusta asti selkä ja kaula pyöreänä hyvin itsensä kantaen. Asetus ja taivutus oikeaan ei mennyt heti läpi, mutta sinnikkään pyytämisen ja myötäämisen jälkeen niska taipui pehmeästi siihenkin suuntaan. Vinoudesta kertoo paljon se, että avotaivutus vasempaan asetettuna meni kevyesti ja helposti; oikeaan taivutettuna ei millään. Tyydyin siis siihen, että nätti asetus ja taivutus oikeaan saivat riittää. Pitää vain jatkaa jumppaa, niin ranka ennen pitkää kääntyy toiseenkin suuntaan. Niin, ja hackamorella mentiin. Se sopii hyvin akateemiseenkin ratsastukseen.

Totesin taas, että Nessu ei tosiaankaan ole mikään yksinkertainen tapaus. Se vaatii työstämistä ja työskentelyrutiinia ihan eri tavalla kuin muut hevosemme. Windyn, Rimpelin tai Kaijan selkään voi vain hypätä, ja homma toimii. Windy on mutkattomuudessaan ihan omaa luokkaansa. Sille ei tarvitse kuin avata lammaslaitumen portti, niin se ymmärtää, että ahaa, tuosta mennään. Jos taas Nessua ei ole vähään aikaan ratsastettu, sillä ei kannata lähteä heti yksin maastoon: temppuilu on taattu.

Luottotyökaveri. Olen kuvitellut, että kaikki lämpöiset ovat höntyilijöitä, mutta Windy on selväpäinen kuin mikä. Lätäköt se edelleen kiertää, sallittakoon se sille. Eilen se hölkkäsi laitumilta kotiin päin niin kauniin pyöreänä, että iloitsen siitä vieläkin. Vino on Windykin: sille vasen suunta on vaikea, mutta suoraan se kulkee lennokkaammin kuin kukaan.

Lopuksi laiduntiedote. Illalla näytti tältä:

Puoliltaöin havahduin siihen, että maa jytisi. Hevoset juoksivat heikkopäisinä, ja kun menimme katsomaan, mitä ne riehuivat, siellä olikin kaksi vierasta hevosta. Aita oli säpäleinä ja meillä tietysti heti huoli, että omatkin hevoset karkaavat. Yritimme sulkea omiamme talliin, mutta ne säntäsivät sieltä heti pois, kun porttia meni laittamaan kiinni. Laitumen aidalla uusia tolppia ja autonvaloja odotellessani Nessu, Kaija, Rimpe ja Windykin tulivat ympärilleni puuskuttamaan ja Nessu tuli hönkimään ihan naamalleni kertoakseen, että on mamma muuten jännät paikat. Selvisi, että karkulaiset olivat vuotiaita tammoja naapurista. Aika huolella meidän hevoset niitä höykkyyttivät. Vielä aamullakin ne kävelivät tulokkaiden perässä ja väliin juoksuttivatkin. Tyhjään navettaan keräsimme aamutuimaan seitsemän karkulaista lisää. Arvoitukseksi jäi, mikä varsat oli säikäyttänyt, mutta onneksi ne saatiin kiinni. Tuolla pari varsaa nyt opettelee kunnioittamaan vanhempia lajitovereita:

Yksin vai yhdessä?

Palasin taas pohtimaan laumadynamiikkaa, kun hevoset laidunsivat jälleen talon ympärillä ja saatoin ikkunoista pitkin päivää seurata niiden käyttäytymistä. Olen iloinen, että meillä on monta hevosta: lauma tuntuu olevan sitä aktiivisempi mitä enemmän siinä on jäseniä. Aktiivisuuteen vaikuttaa myös laitumen koko ja virikkeellisyys. Kymmenen hehtaarin laidunaluettamme halkoo puiden reunustama kanava, josta hevoset juovat. Kanavassa on vettä läpi kesän. Kanavan yli pääsee rumpukohdasta, kahluupaikalta ja hyppäämällä. Rimpeli ja Kaija käyttivät kahluupaikkaa suvereenisti, mutta säpinää laumaan toi se, että nuoriso-osasto ei uskaltanut mennä perässä, vaan jäi eri puolelle keekoilemaan. Kosteikossa Nessu ja Windy sentään rämpivät ja näkyivät toisinaan keplottelevan töyräällä hyvää juoma-asentoa, jossa ei kastu kaviot. Mahdollisuutta sännätä laitumen perukoilta talliin hevoset käyttivät päivittäin. Muutenkin porukka matkaili alueella ristiin rastiin. Pässi seuralaisineen laidunsi samalla laitumella, ja varsinkin aluksi hevoset paimensivat niitä välillä vähän liiankin innokkaasti. Päkäpäät keksivät pakoilla kaviokkaita puikkaamalla kanavanrantaan makoilemaan ja syömään. Onneksi tilanne rauhoittui pian ja lampaat uskalsivat tallissa makoilla aivan hevosten jalkojen juuressa, vaikka niillä olisi ollut omakin soppi.

Kun hevoset ovat tottuneet tukeutumaan laumaan, ne haluavat pitää välit kunnossa. Panin ikkunaseurailuissani merkille, että hevoslaumassamme kaikki rapsuttelivat kaikkia. Lisäksi jos joku jäi laumasta etäälle, ennen pitkää muu lauma rymisteli erkaantuneen laumanjäsenen luokse tarkistamaan, että kaikki on ok. Mielenkiintoista oli juuri tuo huolenpito; muu lauma meni yksin unohtuneen luokse. Monesti Windy seurusteli lampaitten kanssa tarhassa tai tallissa ja sai muut huolestumaan.

Kyllä laumassa on silti myös kuri ja järjestys. Kun Rimpeli ja Windy kiimailivat, Kaija paimensi Nessua, ettei se olisi päässyt astumaan niitä. Eihän ruunanrupsukalla oikeasti seiso, että se pystyisi mitään tekemään – kunhan viihdyttää tammoja vähän liehakoimalla ja hyppimällä. Kaija pani Windyn kuriin ajamalla sen pois lauman luota. Samaa menetelmää olen käyttänyt, jos joku hevonen – eli Rimpeli tai Nessu – ei ole antanut kiinni. Eilen Nessu oli niin rakastavaista Windyn kanssa, että huiteli armaansa kanssa vain karkuun, kun epäili joutuvansa siitä eroon. Koska lauma piti joka tapauksessa siirtää toiselle laitumelle, otin kaikki tammat kiinni. Yksin jäätyään Nessukin olisi antanut kiinni. Karkotin sen kuitenkin pois, koska se oli käyttäytynyt sen verran härskisti. Juoksutin sitä hetken aikaa tarhassa kunnon Monty Roberts -tyyliin, ja se meni nätisti ympyrällä, vaikka olisi voinut karata laitumelle. Tein lopulta sen kanssa täydellisen join-upin, eli Nessu tuli luokseni ja seurasi perässäni vapaana. Se antaa aika nopeasti periksi, kun huomaa, ettei neuvotteluvaraa ole.

Siirsimme hevoset tosiaan eilen toiselle laitumelle eli yhteen nautojen kanssa pois paskanlevityksen tieltä. Ratsastimme ensin Rimpelin ja Nessun ilman satulaa lehmien luo. En ole pitkään aikaan ratsastanut Nessulla ilman satulaa, joten vähän jännitti mennä selkään – senkin takia, että Nessu on toisinaan ratsastettaessa temppuillut. Se nytkin käännähti aluksi sen oloisesti, että istuinluitteni painoa voisi protestoida, mutta jätti kuitenkin protestoimatta luultavasti siksi, että Rimpeli oli turvallisesti siinä vieressä. Odotellessamme Rimpelin kuskin ratsaille nousua panin merkille, että Nessu oli hyvin tyytyväinen ja rauhallinen, kun kaikki tammat seisoivat siistissä rivissä sen nenän edessä hevoskopilla. Eli lauma oli kasassa, kaikki hyvin, ja tunnelma levollisen odottava. Nessu kävelikin Rimpelin perässä laitumelle rennosti pää alhaalla, eikä tarvinnut pelätä sen taholta mitään äkkinäistä.

Lehmät innostuivat hevosista kovin. Pari uteliainta seurasi Rimpeä ja Nessua tiiviisti ja loikkasi vain välillä karkuun, kun hevoset paimensivat niitä etäämmäs. Lehmälaitumen rinteestä on hyvä näköyhteys naapurin hevoslaitumelle, jossa on kymmenkunta nuorta hevosta, ja Nessuhan huuteli heti kuin palokuntalainen, että täällä ollaan. Pihaan jääneille Kaijalle ja Windyllekin välitettiin viestiä. Rimpeli ja Nessu vetivät aika rallia, ajattivat lehmiä ja vasikoita ja hirnuivat kärsimättömästi kavereille. Sitten kun kaverit saapuivat, jengi ravaili vielä kimpassa kunniakierroksen ja rauhoittui syömään.

Keikka lehmälaitumelle osoitti, että Nessu on oppinut menemään mutakoista. Kaikilla hevosten laiduntamilla aloilla on ollut kosteikkokohtia, ja vaikka Nessu on aiemmin välttänyt upottavia kohtia, se on Kaijan ja Rimpelin perässä oppinut kulkemaan niistäkin. Kävimme Nessun ja Rimpelin kanssa ennen irti laskemista tervehtimässä lehmiä laitumen alapäässä, joka on välillä todella upottavaa. Ratsastin siellä kerran yhdessä ojakohdassa Rimpelin mahalleen, kun tammalla oli vauhtia enemmän kuin jalat pystyivät liikkumaan. Olin nyt todella yllättynyt, että Nessu ei kertaakaan edes epäröinyt tulla perässäni. Irti päästyään hevoset laukkasivat rutakossa niin että muta lensi. Jee! Hyvää harjoitusta sille, että joskus ehkä paimennetaan karjaa merenrannalla.

Rimpeli hommissa.

Tällaisten tyyppien kanssa hopsut nyt väliaikaisesti majailevat. Tulee tottumusta puolin ja toisin.

Hackamore on paras!

Hackamore on todellakin loistokeksintö! Kaikki hevosemme toimivat paremmin hackamorella kuin kuolaimella. Meillä on käytössä kaksi eri mallia: toisessa turpahihnat ovat nahkaa, toisessa synteettisiä, ja leuanalushihnassa on ketju. Kullakin hevosella käytetty malli on valikoitunut lähinnä koon mukaan; nahkainen menee Rimpelille ja Kaijalle, synteettinen Windylle ja Nessulle. Kummassakaan versiossa ei ole otsapantaa – enää.

Mikäkö hackamoressa niin viehättää? Se ettei tarvitse tunkea rautaa hevosen suuhun. Käytin Nessulla aiemmin kapsonia, mutta lennettyäni ja täräytettyäni kerran pääni kapsonin riittämättömän jarrutusvoiman takia en uskaltanut enää käyttää sitä, vaan otin kolmipalakuolaimet turvakseni. Niillä menin tähän asti. Välillä vaivasi se, että hevonen aina vähän vastusti kuolainta ja puri ajoittain kuolaimeen kiinni. Nessun hampaat raspattiin kevättalvella, joten vastustelun ei pitäisi johtua hammasongelmista. Joka tapauksessa en pitänyt siitä, että hevosen pöljäillessä jouduin aina kiskomaan suusta, vaikka muuten käytinkin varsin vähän ohjaa. Kerran sitten laitoin Nessulle hackamoret päähän ja lähdin reissuun. Ajattelin että jos jarru ei ole riittävän vahva, saan kyllä käännettyä hevosen ympyrälle. Mitä tapahtui: Kun pyöritin Nessua ennen ratsaille nousua, se seurasi liikettäni pehmeästi. Ensimmäisen liikahduksen jälkeen löysäsin heti ohjan, ja hevonen pyöri nätisti löysällä ohjalla. Koko reissulla ei ollut mitään vaikeutta löytää jarru. Lammashaan porttitehtäväkin sujui, kun panin hopsun keskittymään siihen ilman että kiskoin suusta.

Rimpelillä ja Windyllä on menty hackamorella jo kuukausia. Eilen ajoin Windyllä ensimmäisen kerran, kun saimme viimein silat kuntoon. Sillä ei ole varmaan vuoteen ollut kärryjä perässä, mutta eipä tuo vaikuttanut niitä ihmettelevän. Laitoin päähän hackikset ja kokeilin pihassa kierroksen verran, että viestintämme toimii. Sitten kopsuttelimme takatielle ja metsään. Tyyppi veti kärryjä muina hevosina, vaikka ne nitisivät ja kolisivat kuopissa. Käännökset se väänsi ilman dramatiikkaa, ja kotiin päinkin mentiin maltillisesti käyntiä. En uskaltanut vielä ravuuttaa Windyä, kun halusin nähdä ensin, miten se kärryajelun ottaa. Seuraavalla kerralla voi sitten hölkätä. Mutta hackamoret toimivat siis ajossakin!

Kaijan vikana on ollut pään kiskominen ratsastettaessa. Löysin ohjin se ei pahasti kisko, mutta aina tulee kohtia, jolloin ei voi pitää löysiä ohjia, ja silloin vemputus alkaa. Laitoin sillekin eräänä päivänä hackamoret. Vähän hirvitti, miten saan norsukokoisen hevosen pidettyä hallinnassa ilman kuolainta, mutta päätin kokeilla. Kaijakin kokeili, pääseekö kuolaimetta livistämään hommista. Kun erkaannuimme kotoa ja kaverit huutelivat perään, Kaija yritti kääntyä takaisin. Kun se huomasi, ettei kuolain pakota sitä, se yritti tosissaan kammeta päänsä sivuun ja vaihtaa suuntaa. En antanut. Nappasin ohjasta pari kertaa terävästi ja löysäsin. Vähän aikaa ihmeteltyään Kaija uskoi, että suunnanvaihdos ei tule kysymykseen. Kuten muussakin ohjan käytössä pitää muistaa, hackamoren kanssa ei saa jäädä vetämään ohjasta. Jos istunnalla pidättäminen ei mene läpi, on parempi ottaa ohjaspidäte nyppäämällä ja saman tien löysäämällä. Jää kakkoseksi, jos yrittää vetämällä pidättää 700-kiloista eläintä. Kaijakin oppi nopeasti, että sen pää saa olla rauhassa, kun se vain kuuntelee istuntaa. Eilen se olisi juossut jokivarsilehdosta vauhdilla ylös, mutta se hyväksyi ehdotukseni, että kävellään kuitenkin, kun ei tässä mitään hätää ole. Olin reilu: en pyytänyt pelkkää himmailua, vaan sopivassa kohdassa hiekkatiellä annoin hepon paahtaa hetken täyttä laukkaa löysin ohjin. Mikäs oli paahtaessa, kun Kaija antoi laukan nätisti kiinni. Ohjaa tarvitsi vain hiukan istunnan tueksi sanomaan, että juu, tarkoitan hiljentää. Sitten käveltiin löysin ohjin kotiin. 

Hackamorella ratsastettaessa Kaija ei muuten vemputa päätään! Jos taas sillä on rautaa suussa, se vaikuttaa koko ajan vähän tyytymättömältä. Sillä on menty joskus korkealta ja kovaa: leuan alla on kankiketjun jättämä arpi.

Vielä yksi asia: laiduntavia hevosia voisi tuijottaa loputtomiin, laitan tähän materiaalia:

Operaatio hiehojen kesytys

Nessun lisäksi olen käynyt myös Rimpelillä ja Windyllä joentakaisella hieholaitumella. Käsitykseni Nessun hermoilusta muuttui, kun Rimpeli-konkarikin oli laitumen tienoilla aivan hermona. Syykin selvisi: siellä liikkuu hirviä ja jälkien perusteella pienempiäkin sorkkaeläimiä. Nessun tavoin muutkin hevoset rauhoittuivat seurusteltuamne hetken hiehojen kanssa. Laidun itsessään on pitkä ja kapea, minkä vuoksi eläimet helposti juoksevat karkuun, kun niillä ei ole tilaa etäisyyden päästä tarkkailla tilannetta. Koska laitumen muoto houkuttelee vauhkoon käytökseen, olemme tietoisesti yrittäneet pitää eläimet kesyinä viemällä niille rikottua kauraa. Lännensatulaan kiinnitettyihin vanhoihin pyörälaukkuihin mahtuu kumpaankin sangollinen kauraa, eli hevoset ovat toimineet kirjaimellisesti kauramopoina. Rimpelin kanssa vein ensimmäisen satsin, ja silloin vastaanotto oli vielä varautunut:

Seuraavana päivänä hiehot tulivat jo lähemmäs.

Tänään hiehot lähtivät ensin meitä pakoon, mutta kun rupesin laulamaan, ne nauliutuivat paikoilleen, tuijottivat meitä ja lähtivät hitaasti tulemaan kohti. Satu Hamelnin pillipiiparista ei siis ole pelkkää fiktiota! Lähdin taluttamaan Windyä ruokintapaikalle, ja naudat seurasivat meitä aidan toisella puolella. Ne eivät lähteneet karkuun, kun menin kaurojen kanssa niiden keskelle.

Windy on muuten varsin hieno työhevonen. Sillä on mutkaton asenne, eli se tekee kaiken minkä ymmärtää. Sitä ei tarvinnut esimerkiksi erikseen siedättää laukkujen kantamiseen; iskin laukut kiinni ja lähdin matkaan. Kyllähän ne hölskyivät Windyn ravissa, mutta tamma ei ollut millänsäkään. Windy on hevosistamme paras porttitehtävässä: se oivalsi kerrasta pyyntöni lammashaan portin aukaisemiseksi ja sulkemiseksi. Ensin sivuttain portin viereen, seis, odotus että saan jousen irti, askel eteen, lukituslenkki auki, peruutus ja samalla portti auki, seis ja portista ulos. Ja sitten sama toisin päin. Rimpelillä olen onnistunut tekemään porttitempun kerran, Nessulla en kertaakaan. Ne kumpikin hästäävät aidalla eivätkä tahdo pysyä paikoillaan. Rimpeli keskittyi lopulta tajuttuaan, ettei se pääse kotiin, ennen kuin portti on kiinni.

Nessun kanssa olen onnistunut avaamaan pihattotarhan ison ja raskaan rautaportin, mutta lammashaan luona ruunainen on niin virittyneessä tilassa, ettei se ole kyennyt keskittymään johonkin porttiin. Eilenkin se olisi ensimmäisenä singonnut tarkistamaan, mistä määkiminen kuului. Aidan tarkistaminenkin oli Nessun mielestä aivan toisarvoinen juttu, ja se rauhoittui vasta kun sai kontaktin lampaisiin. Sitä ennen se huuteli huolissaan niille. Karitsoiden päkätys sai heposeni suunniltaan huolesta; se olisi juossut jokaisen pikkuisen perään, mutta hevosiin tottumattomina karitsat pinkoivat pakoon. Muutama uuhi sentään tuli moikkaamaan vanhaa laumanvartijaansa.

On osoittautunut käteväksi, että lampaat ovat laiduntaneet hevosten kanssa. Eräänkin kerran Windyn ei tarvinnut kuin kerran halkaista ilma hirnumalla, niin lampaat juoksivat kiireen vilkkaa meidän luoksemme. Kaija taas ei ole tottunut lampaisiin, ja se reagoi karitsoiden säntäilyyn aivan päinvastoin kuin muut – eli säikkymällä. Näkymä lammasniitylle gaucho-satulan läpi:

Kauniiksi lopuksi totean, että tuntuu etuoikeudelta työskennellä näiden tyyppien kanssa. Arvostan hevosiamme, niiden luottamusta ja elämänasennetta. Kaijan hiljainen karisma on nostanut sen johtajan asemaan, ja se hoitaakin tehtävää tunnollisesti muun muassa vartioimalla lauman unta. Hevoslaitumella oli tänään harras ja raukea tunnelma, kun menin hakemaan itselleni työkaveria. Oli aika rentoa lähteä hommiin.

Kesätöitä

Olemme vihdoin saaneet lampaat kerittyä ja vietyä ne Metsähallituksen laitumelle. Eläimiä ja aitoja täytyy tietenkin käydä valvomassa, ja se hoituu kätevästi hevosella. Laidun on kumpuilevaa ja vaatii tarkkuuskävelyä ratsuilta. Välillä on menty kimpassa, välillä yksin. Kaija menee joka paikasta kuin juna; se on ihan mahtava peli. Nessu taas on niin tarkka jaloistaan, että jännittää haastavampia kohtia, ellei ole kärjessä hyvää henkistä tukea. Kaijan tuesta huolimatta Nessu kerran pukitti minut alas, kun ojan yli hyppy ja sitä seurannut jyrkkä ylämäki olivat liian jänniä. Kevyen istunnan ansiosta laskeuduin jaloilleni mutta papatin vihaisena ratsulleni, joka jatkoi pomppimista aivan kuin olisi ollut leikkipuistossa.

Tänään kävin yksin Nessun kanssa tarkastamassa lammaslaitumen ja vähän kauempana olevan lehmälaitumen. Nessua ei olisi pahemmin huvittanut irtautua kotoa kavereitten seurasta, mutta hyväksyi se kuitenkin asian, vaikka tammat kiihkeästi huutelivat perään. En ole pitkään aikaan mennyt Nessulla ilman seuraa, joten pelotti vähän, miten meille kävisi. Koska hevonen kyttäili puskia, rupesin laulamaan. Vetelin virsiä, ja kohta hepo jo päristeli. Lisäsin volyymia, kun kuulin jonkun ammuskelevan lähistöllä ja huomasin Nessun suhtautuvan epäluuloisesti pamauksiin. Se pysähtyi arvioimaan äänien vaarallisuutta, mutta jatkoi matkaa, kun viritin Suvivirren. 

Talutin Nessua, kun meidän piti mennä muutama sata metriä isompaa tietä, jolla ajaa traktoreita ja rekkoja. Tie vei myös kohisevan kosken yli, ja kummasti hepo hivuttautui sillalla keskemmäs tietä ja selkäni taakse turvaan, sen verran kosken pauhu pelotti. Viimeisellä hiekkatiellä taas oli sateen jäljiltä lätäköitä ja veden uurtamia kuoppia, ja Nessu suhtautui niihin erittäin epäluuloisesti. Se yritti välttää ne kääntymällä ja peruuttamalla, mutta pidin jääräpäisesti suunnan, joten ratsuni viimein totesi, että on toisaalta helpompi kävellä eteenpäin kuin peruuttaa. En ryhtynyt ajamaan sitä eteenpäin; kunhan istuin satulassa ja pidin hevosen suorassa. Sillä metodilla se joka kerta luovutti ja lopulta meni epäilyttävästä kohdasta yli. Kotimatkalla uskalsin tutussa metsässä jo ravata ja laukatakin.

Nessu ja Windy ovat yksin työskennellessään suunnilleen yhtä epävarmoja. Windyn reaktioita en kumminkaan pelkää, koska tiedän sen kehonhallinnan niin huonoksi, ettei se kummoisia temppuja pysty tekemään. Nessu taas kykenee varsin akrobaattisiin suorituksiin. Tänäänkin se loikkasi kesken laukan sivuun, kun tienposkessa sattui olemaan muurahaispesä. Onneksi pidin kiinni kauhukahvasta, niin pysyin kyydissä. Vertailun vuoksi: kävin eilen Kaijan kanssa yksin iltalenkin maastossa, jossa se ei ollut ennen käynyt. Musta muhku puksutteli menemään reipasta ravia eikä hätkähtänyt, vaikka kotka tai suuri haukka lensi männikössä. Kävimme korkealla Muhosjoen törmällä, josta on parinsadan metrin pudotus. Huimasi. Kotiin päin Kaija laukkasi hallitusti, ja oli mukava päästellä helposti ennakoitavalla hevosella. Se on iso kuin laiva eikä taatusti tee mitään äkkinäistä.

Laumatiedote: Rimpelin sairasloma päättyi, ja tamma pääsi laumaan laitumelle. Voi sitä huutoa, kun johtajatar ilmaisi olevansa paikalla! Ihmeen sopuisasti lauma kuitenkin asettui elelemään. Olen bongannut Rimpelin ja Kaijan jopa rapsuttelemasta toisiaan. Kivennäiskiven ääreltä Kaija tosin antaa muille lähdöt. Veikeä otus tuo Kaija – osaa parkkeerata luokse niin, että ei jää epäselväksi, mistä pitäisi rapsuttaa. Hevosissa on havaittavissa mustasukkaisuutta rapsutuksia ja huomiota jaettaessa. Rimpeli ampuu täyttä laukkaa laitumen toiselta laidalta, jos näkee vaikka Windyä rapsutettavan. Eilen se tuli ensimmäisenä luokse, kun menin hakemaan vapaaehtoista lammaskeikalle. On se ihana.