Murrosikää vai kipua?

Kun Nessu viikko sitten rupesi protestoimaan nousemalla pystyyn, ajattelin, että se on nyt sitten tullut murrosikään. Murkuthan kieltäytyvät tekemästä, mitä auktoriteetit pyytävät. Luin jouluna taas Hempflingiä ja otin pyhien jälkeen Nessun käytöskouluun sillä ajatuksella, että protestihenki on kitkettävä tai hevonen alkaa olla vaarallinen. Harjoittelimme ihan perusasiaa: tilan ottamista ja antamista. Eivät harjoitukset varmaakaan hukkaan menneet, vaikka myöhemmän tiedon valossa onkin mahdollista, käyttäytymismuutoksen taustalla oli kipu. Siitä tuonnempana.

Ystävälläni on tapana siteerata isotätiään: "Huumorin edellytys on distanssi." Lausetta voisi modifioida hevosmaailmaan sopivaksi siten, että kunnioituksen edellytys on distanssi. Hierarkiassa ylempänä oleva vaatii tilaa ja alempana oleva väistää. Kun erinäisten sattumusten myötä oivalsin, miten olennainen periaate on hevosellisessa kommunikaatiossa, olen pilkuntarkasti pitänyt siitä kiinni. Kun haen hevosen tarhasta, väistätän kaikki liepeillä pyöriskelevät turvat muualle. Sama juttu portilla tai missä tahansa: hevonen on se joka väistää. Turvallisuusnäkökannaltakin on ehdottoman tärkeää, että hevonen kunnioittaa ihmisen tilaa.

Nessua ei sinänsä voi moittia kunnioituksen puutteesta. Se ei ryysi, vaan suhtautuu ihmiseen herrasmiesmäisesti ja uteliaasti. Viimeisten työskentelysessioidemme aikana Nessu oli alkuun ihan myöntyväinen ja keskittynyt, mutta aina kierroksen käveltyään se pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Oli siinä selittämistä, että ympyrällä olisi tarkoitus mennä eteenpäin, vaikka kuljinkin taaempana kuin aiemmin eli lautasten paikkeilla. Nessun oli jotenkin vaikea hyväksyä, että en ollut ihan vieressä. Minuun päin käätymisessä oli taas kysymys siitä, että hevonen "tuli luokse", vaikka en pyytänyt. Ei auttanut muu kuin heilutella narua merkiksi, että menehän pois ja jatka kävelyä. Toisena käytöskoulupäivänä heiluttelu meni jo paremmin perille, eli Nessu väisti, kun pyysin. Se kyllä kokeili myös, pääsisikö hommasta hyppimällä pystyyn ja peruuttamalla. Aluksi se saikin minut pysähtymään ja vetämään henkeä, mutta kun oivalsin sen juonen, minua ei pysäyttänyt enää mikään - muu kuin se, että Nessu liikkui haluamallani tavalla. Narun heilutus loppui heti kun heppa korjasi käytöstään.

Tähän väliin on pakko kertoa, mitä minulle valkeni hengityksestä maastakäsittelyssä. Kun tietää, että tulossa on haasteellisia ja tärkeitä hetkiä hevosen kanssa, alkaa helposti jännittää. Kokeilin ennen kentälle lähtöä tehdä pari joogasta tuttua hengitysharjoitusta ja päätin, että kiinnitän työskentelyn aikana erityistä huomiota hengitykseen ja ryhtiin. Hevonen aistii kehostani huokuvan energian, joten on aika paljon väliä, miten kehoani kannan. Lisäksi antamissani signaaleissa ei saisi olla mitään tunnelatausta mukana; päättäväisyyttä vain. No, on helppoa olla tyyni ja positiivinen, kun kaikki menee hyvin, mutta miten välttää turhautumisen tuoma negatiivinen energia? Hempflingin lukeminen oli tässä suhteessa valaisevaa: hän nimittäin kehottaa pitämään tauon aina, kun jokin asia sakkaa. Tauko ei ole hevoselle vahingollista, mutta se on, jos ihminen hampaat irvessä yrittää runnoa viestiään läpi. Totesin, että tauko on erittäin hyvä työväline kaksijalkaiselle. Sen aikana ehtii koota itseään, tasata hengitystä ja analysoida tilanteen. On hyvä jatkaa, kun tietää, mitä tekee.

Harjoittelin Nessun kanssa distanssia toisellakin tavalla. Jätin hevosen seisomaan, vedin narun pitkäksi eteenpäin maata myöten ja asetuin itse toiseen päähän noin viiden metrin etäisyyteen. Homman nimi oli se, että hevonen sai liikauttaa jalkaansa ainoastaan minun pyynnöstäni. Teinipolle pysyi kyllä hyvin paikoillaan, mutta kiusaus leikkiä narulla oli ylitsepääsemätön. Tuli heilutusta. Sitten pyysin Nessua luokseni metri pari kerrallaan ja pysäytin sen. Toimi. Päätin session siihen, että hevonen seurasi minua pyydettynä.

Illalla sitten paljastui, että Nessulla oli kuumetta ja se oli maannut tarhassa. Hevonen oli ollut kuulemma muutenkin vaisu. Heinät silti olivat maittaneet  karsinassa makuultaan nautittuna, mitä Heidi - tallin hyvä haltija - piti merkkinä siitä, ettei kyse ollut ähkystä. Poika on joka tapauksessa saanut jonkin pöpön ja kipeä, vaikka tänä aamuna kuume oli jo laskenut. Hieroin tänään tapani mukaan Nessun korvat, ja niissä kyllä lämpöä tuntui. Jäin vain miettimään, onko Nessu ollut kipeänä pitkäänkin ja sen vuoksi haluton työskentelemään. Oliko pysähtely Nessun yritystä viestittää, että "no niin, tein niin kuin pyysit, eiköhän tämä riitä"?

Höyryä päässä

Pitkän jääkauden ja hissuttelun jäljiltä Nessulla tuntui kertyneen höyryä päähän - sen verran helposti sillä keittivät ihan tavalliset asiat. Porkkanapoika sätkyi siitä, kun vieressä kentällä juoksutettiin vähän kovakalloisempaa tallikamua ja käskytys oli niin tiukkaa, että Nessu oli hätää kärsimässä. Se ahdistui, kun luuli, että nyt se tekee jotain väärin. No, seurasi pomppua ja pystyyn hyppimistä. Kun se ymmärsi, että haluan ihan tavallista ravia ympyrällä, alkoi liikkuminen näyttää siltä miltä pitikin.

Eilen riesana oli tuuli, josta Nessu sai hyvän syyn sätkyä ja karauttaa pystyyn. Heppa tuntui kentällä kireältä ja hermostuneelta, joten ajattelin kokeilla maastolenkkiä. Se monesti rentouttaa Nessun. Ei tosin nyt. Poitsu veti parista tuulen heiluttamasta merkistä naapurin pihalla sellaiset kilarit, että ei tehnyt mieli jatkaa maastoilua yhtään pidemmälle. Hyvä että sain pystyyn hyppivän hevosen rauhoittumaan ja seuraamaan hallitusti pelottavan kohdan ohi takaisin tallille.

Tänään oli sitten vuorossa höyrykattilan purku. Eli poika liinaan, ympyrälle ja eteenpäin vaikka minkälaista sutia. Ennalta arvattavasti Nessu nousi pystyyn ja pukitti muutaman raviaskeleen jälkeen, mutta pyysin vain eteenpäin. Sitten mentiinkin sellaista kyytiä, että tuli lapsukaisella jo äitiä ikävä. Taisi vauhti ja tilanne ruveta pelottamaan juoksijaa itseäänkin: hirnui kavereita pelastamaan pinteestä. Ihan kiitettävästi Nessu esitti akrobaatin taitojaan. Sivulle taakse pukkien kera sinkoavassa liikkeessä tapahtui kyllä kömmähdys: jätkä pyllähti persiilleen, kun ei koordinaatio ihan pysynyt hallinnassa. Maasta kömpivälle hölmistyneelle hevoselle tuli ihan vaistomaisesti pulautettua kuolematon kasvatusviisaus: "Noin voi käydä, kun rupeaa riehumaan." 

Siinä tuli spurtattua molempiin suuntiin vähän vahingossa. Pienensin pikkuhiljaa ympyrää ja pysäytin Nessun, mutta se oli niin pakomoodissa, että syöksyi liikkeelle pelkästä henkäyksestäni. Kyllä se lopulta rauhoittui ja pysähtyi. Oli tosin vaikeaa saada se kulkemaan kokonainen ympyrä ihan vain käynnissä; aina tahtoi lopussa mennä raviksi. Muutenkin Nessun mielestä oli jo hyöritty tarpeeksi - se otti käyttöön stopin: "Mä en jaksa enää kävellä!" 500-kiloinen kakara on kuitenkin vähän turhan painava kannettavaksi, joten käveltävähän se oli. Kun poika kulki vierellä rennosti ja rauhallisesti, tarjoilin porkkanan ja vein kundin loimitettavaksi.

Olen iloinen, ettei minun tarvinnut purkaa Nessun höyryjä yksin, vaan sain tallikavereitani henkiseksi tueksi. Pellit auki juoksuttaminen on sen verran hurjaa hommaa, että on kiva, jos on joku katsomassa perään, miten siinä käy. Parasta tietysti olisi, että voisi haastaa hevosta sopivasti koko ajan, niin ei kertyisi patoutumia. Nessu kylläkin vaikuttaa hevoselta, jonka täytyy joka tapauksessa aina välillä juosta karstat pois. Nyt on ainakin jouluksi putsattu karstat eli tehty sisäinen siivous. Olkoon rauha maassa!

Päivä jonka saimme elää

Hups vain

Lensin Nessun selästä lauantaina. Elämäni neljäs putoaminen oli ihan omaa syytäni: Nousin aamutallin tehtyäni yksin ratsaille ilman satulaa, ja kaikki meni tosi hienosti. Nessu pysyi hyvin paikoillaan selkäännousun ajan, kun tyrkkäsin sille porkkanan suuhun. Käpsimme kentällä pari kierrosta, ja Nessu pysähteli ja haisteli taas huolella, kuka siellä selässä töröttääkään.

Läksimme sitten rentoutumistarkoituksessa metsään päin. Nessu ei olisi halunnut ilman vetoapua liikkua ja yritti tallin nurkalla kääntyä takaisin. Estin sen aikeet riimunnarulla, minkä jälkeen ratsunalkuni hyväksyi, että eteenpäin on mentävä. Nätisti se sitten menikin! Käveli koko matkan rantaan ja takaisin rauhallisesti ja tasaisesti. Välillä piti vähän pysähtyä haistelemaan ja hipelöimään Annan kenkiä. Nauratti, miten Nessu viihtyi turpahipan parissa. Se fasinoitui tosissaan siitä, että "juoksutin" varpaani karkuun ja "hyökkäsin" sen turpaan toisesta kohdasta. Turha sanoakaan, että lumisessa metsässä oli tavattoman kaunista. Nessu olisi lähtenyt aiemmin kulkemillemme Nuuksion pikkupoluille, mutta sanoin, että ei ihan vielä mennä sinne. Ensin opetellaan tämä ratsastusjuttu.

Tuudittauduin vähitellen luottavaiseen olotilaan, että tämähän menee hyvin. Kun olimme sadan merin päässä tallista, olin mielessäni jo perillä, saanut ruokaa ja lämmintä, päässyt lepäämään, joten reaktiokykyni oli aika lailla heikentynyt, kun Nessu äkkiä ottikin kipinää naapurin parkkipaikalla seisoneesta pakusta, jota se muuten oli mulkoillut jo mennessä. Ratsu reimani laittoi päälle pakokytkimen: veti tuosta vain 180 astetta ympäri, laukkasi pellolle ja viimeisteli esityksensä hyvällä pukilla, minkä ansiosta lensin suht komeasti ketoon. Toki tasapainoni oli järkkynyt jo tiukassa käännöksessä ja haittasin roikkumisellani Nessun pakoa, joten se heivasi minut menemään.

Siinä sitten voihkin routaisessa maassa ja aprikoin, kuinka pahasti kävi. Onneksi pidin viimeiseen saakka kiinni riimunnarusta, joten tulin alas kankku edellä enkä rikkonut kättäni ottamalla vastaan sillä. Nessu seisoi muutaman metrin päässä ja katsoi hievahtamatta kiemurteluani. Aika pian tajusin, että kohta tulee kylmä, on pakko nousta ja ottaa hevonen kiinni. Vaikka sattuikin, jalat sentään kantoivat, ja niin vain linkkasin tallille, hoidin hevosen ja raahustin vielä puolitoista kilometriä bussipysäkille. Tai itkin ja raahustin.

Soimasin typeryyttäni: Oliko pakko mennä yksin? Miksi on niin vaikeaa pyytää joku avuksi? Olen melko varma, ettei Nessun olisi tarvinnut paeta, jos mukana olisi ollut joku vaikka jalan. Nuorta hevosta helpottaa kovasti, jos edessä on joku, jota seurata. Toisaalta olin itse liian luottavainen ja varomaton; en tainnut pitää edes ohjista kiinni - saati että minulla olisi ollut jonkinlainen ohjastuntuma. Sitten on vielä äitini esittämä kysymys: "Onko pakko ratsastaa ilman satulaa tuollaisella kouluttamattomalla hevosella." No on, jos haluaa totuttaa hevosen kantamaan ratsastajaa ilman satulaa. Proosallisempi selitys on, että on pakko, koska en ole ehtinyt ostaa nahkarei'itintä ja säätää satulan remeleitä sopiviksi.

Nyt tuli sitten aikaa, kun häntäluu murtui eikä entiseen malliin liikkuminen onnistu vähään aikaan. Ehtii hankkia kaikkea puutelistalla olevaa ja huilata. Kaikeksi onneksi ihania ihmisiä on ja he ovat tulleet avuksi mm. Nessun liikutukseen. Kyllä minäkin kohta nappien tuella poikaa taluttelen.

Selässä!

Nessu sai tänään ensimmäistä kertaa uudessa kodissaan ratsastajan selkäänsä. Team Pete oli lähdössä kanssamme ratsain kävelylle, ja sain idean, että hyppään hummani selkään myös – tosin ilman satulaa. Maahan oli satanut sen verran valkoista, että pitoa ja pehmeyttä olisi luultavasti riittävästi.

Pyöräytin pari ympyrää kentällä ja totesin, että pysyisimme siinä pystyssä. Selkään pääseminen olikin sitten vähän hankalampaa, kun Nessu ei suostunut tulemaan riittävän lähelle nousutelinettä. Lopulta otin tuolin, seisoin sillä ja pyöritin hevosta sen ympäri, kunnes sain sen asettumaan oikeaan kohtaan. Vähän oli poika ihmeissään, mitäs moinen nyt tarkoittaa. Nojailin ensin selkään, ja se yritti lähteä alta pois. Asettelin taas pojan paikoilleen ja ponnistin istumaan sen selkään. Nessuhan lähti saman tien liikkeelle ja yritti karistaa luisen takapuoleni selästään liukastelemalla puoli kierrosta laukkaa. En uskaltanut yrittää pysäyttää sitä ohjalla, kun ajattelin, että hevonen vain säikähtää lisää, kun tuntee paineen suussaan. Sitten Nessu fiksusti totesikin, että ei onnistu karistaminen eikä kannata turhaan jatkaa, kun voi tulla pian hiki tai vaikka lentää pyrstölleen. Spurtin jälkeen siinä sitten hengiteltiin ja Nessu haisteli uudestaan ja uudestaan, että selässä olen minä eikä leijona.

Onneksi Pete oli vieressä vanhempana valtiomiehenä näyttämässä mallia, miten ratsastajaa kannetaan. Jonkin aikaa pyörimme ja pysähtelimme kentällä: Nessu tarkisti vähän väliä henkilöllisyyteni ja kuulosteli, miltä minun painoni selässä oikein tuntui. Annoin sille aikaa ihmettelyyn. Se kuitenkin rentoutui vasta, kun lähdimme Peten perässä maastoon tutulle metsätielle. Silloin kuului pärinää ja kaula ojentautui eteen. Eihän tuo ratsastajan kantaminen niin kummallista ole! Pete toimi todella hyvänä henkisenä tukena Nessulle, vaikka vetikin välissä parit pomput. Nessu ei ollut niistä millänsäkään; katsoi vain, että mitäs toi Petsukka äkseeraa, ja jatkoi kulkemistaan rauhalliseen tapaansa. Hyvä niin: tajusin vasta tallipihassa, että en ole varma, löytyykö ratsustani hätätilanteessa jarrua. Ehkä pitää seuraavalla kerralla laittaa ohjat kiinni riimuun ja jättää kuolaimet pois, kun en kuitenkaan käytä niitä. Painetta riimussa nimittäin ainakin uskallan käyttää ja se on Nessulle tuttu signaali.

Vesien äärellä

Väsyttää. Sanat käyvät vähiin. Vesien äärellä piipahtaminen kuitenkin piristi. Nessua sai vähän suostutella sellaiseen epämukavuuteen kuin jäinen ja muhkurainen polku, mutta kiltisti poika silti kulki. Toivottavasti kohta saadaan kunnolla lunta pehmustamaan tätä elämää.

Luottamuksesta ja itseluottamuksesta

Pieni rohkea hevoseni jaksaa yllättää. Sunnuntaina vähän eksyimme metsään ja päädyimme tulemaan aika vaikeakulkuista reittiä pois. Nessu ensinnäkin otti koko retken rennosti: nyppi mustikanvarpuja mennessään, nosteli koipensa nätisti niin kivien kuin puunrunkojenkin yli. Edes 40 senttiä korkea runko ei pannut sitä epäröimään. Yli vaan Annan perässä! Jyrkimmissä kohdissa ja tiukoimmissa käänteissä Nessu asteli kieli keskellä suuta, ja kun vielä puronkin yli päästiin, niin olihan se porkkanan paikka. On ehkä syytä mainita, että ennen Nessu ei ole suostunut menemään kovinkaan lähelle kyseistä lirisevää uomaa.

Tänään teimme saman lenkin, tosin osasimme takaisin oikeaa polkua. Hienosti taas mentiin puiden yli, ja pystyssä seisovienkin välistä useimmiten samalta puolelta.

Kokemusten myötä Nessu on saanut lisää itseluottamusta, ja ehkä mukana on myös luottamus siihen, etten vie niin pahoihin paikkoihin, että emme niistä selviäisi. Oli jotenkin liikuttavaa eilen illalla kulkea sen kanssa säkkipimeässä metsässä. Nessu on tahtonut säikkyä pimeällä, mutta nyt se tuli rennosti ja rauhallisesti perässäni minun otsalamppuni valokeilaa seuraillen. Kun pysähdyimme kohtaan, jossa monesti annan sen syödä, jäin kuuntelemaan etäisiä ääniä ja havahduin siihen, että hevonen ei syönyt, vaan seisoi turpa käteni vieressä ikään kuin sanoen, että siinä on hyvä olla.