On mennyt aikaa, kun olen viimeksi ehtinyt kirjoittaa blogia. Välillä olen tosissani miettinyt tämän lopettamista, kun en aina edes tiedä, kenelle kirjoitan. Lisäksi kun aikaa on rajallisesti, tuntuu tärkeältä keskittyä siihen, että on hevosten kanssa. Raportointi on sitten ihan oma juttunsa.
Otsikoin tämän tekstin "Elämästä kiinni", koska saimme vähän aikaa sitten muistutuksen elämän rajallisuudesta. Reilu viikko sitten Rimpeli oli vähällä menehtyä ähkyyn. Eläinlääkäri ei ensiavun jälkeenkään luvannut liikoja, vaan antoi ohjeet, milloin ja miten potilas pitää päästää kärsimyksistään. Taluttelin tuskasta hikimärkää hevosta viisi tuntia, vaihdoin loimia, yritin juottaa ja toivoin parasta. Oli kamalaa katsoa silmät puoliummessa tärisevää hevosystävää ja arvailla, onkohan sillä nyt se kipushokki, joka johtaa kuolemaan. Onneksi Rimpellä ei kuitenkaan ollut suoli revennyt ja sen olo helpottui, kun kipulääke alkoi vaikuttaa. Voi että olin iloinen, kun kaverit tulivat katsomaan sitä talliin ja tamma hörisi korvat hörössä ja silmät kirkkaina: "Täällä olen!" Oli sympaattista seurata lauman huolenpitoa sairaasta toverista. Muut hevoset pistäytyivät vähän väliä talliin tai hengailivat näköetäisyydellä tarhassa. Tietysti potilaan saama makuvesitarjoilukin kiinnosti – ja muu kiinnostava ohjelma alkaen eläinlääkäristä ja tämän salkusta.
Sen verran täpärällä oli Rimpelillä hengenlähtö, että eläinlääkäri soitti vielä aamulla kysyäkseen, miten potilaalle kävi. Meille jäi mysteeriksi ähkyn syy. Eläinlääkärin mukaan tähän aikaan vuodesta hevoset tyypillisesti juovat liian vähän ja ähkyilevät sen vuoksi. Rimpeltä ei kuitenkaan löytynyt tukosta, joka olisi kielinyt liian vähästä juomisesta. Kakkakin oli pikemminkin löysää kuin kovaa. Rehun osuutta pohdimme myös, sillä säilörehun laatu vaihtelee aumoittain. Muut hevoset tai lampaat eivät kuitenkaan ole oirehtineet, vaikka Kaijan pitäisi olla ähkyherkkä. Se on ollut klinikallakin hoidossa ähkyn takia. Loppujen lopuksi taitaa olla niin kuin eläinlääkäri sanoi: meillä kaikilla mahavaivoja tulee ja menee. Toiset ovat kovempia kuin toiset, ja oli tuuria, että Rimpelin vaiva oirehti keskellä päivää, jolloin se havaittiin ja hevosta voitiin auttaa.
Olen onnellinen hevosistamme. Tuntuu etuoikeutetulta jakaa elämää niin hienojen tyyppien kanssa. Ne ovat niin elämässä ja käsillä olevassa hetkessä kiinni, että itsekin palaa sellaiseksi kuin on. Nessu esimerkiksi hyvin autenttisesti keuli, sinkoili ja pukitteli eilen ratsastaessa, ja hetken päästä se ravasi ympyrällä kuuliaisesti pää alhaalla. Hoksasin, että en itse asiassa enää pelkää sen reaktioita. Voin hyväksyä sen, että jos koko muu lauma karauttaa pakoon hiihtäjää, on parempi antaa omankin ratsun painaa kaasua. Pakeneminen helpottaa pakoeläimen tuskaa. Voin hyväksyä sen, että välillä poni revittelee, kun se nyt on sellainen, mutta se ei ole koko totuus. Vauhdista voi jopa nauttia, kun pitää kauhukahvasta kiinni. Vauhtihan tarkoittaa, että on elossa. Ja tietoisuus elämän rajallisuudesta saa tarttumaan elämästä kiinni.
