Ilon hevonen

Marraskuun alussa tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun Nessu tuli elämääni. Paljon on ehtinyt siinä ajassa tapahtua. En ole katunut, että varoitteluista huolimatta ostin kasvattajalta nuoren espanjanpojan omakseni ja uskalsin lähteä etsimään hyvää tapaa olla sen kanssa. Nessu on opettanut minulle hevosmiestaitoja enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Jos hevosella voi sanoa olevan hyvät vuorovaikutustaidot, niin Nessulla on. Ihastuin ensi kohtaamisella sen avoimuuteen ja herkkyyteen, ja samat ominaisuudet viehättävät siinä edelleen. Toki Nessu on älykkyydessään ja reaktiivisuudessaan myös haastava hevonen, mutta juuri siksi se on opettanut niin paljon. Sen kanssa ei voi tehdä mitään vähän sinne päin.

Välillä harmittaa, että elämä on niin täyttä, etten ehdi hevostelemaan. Netti on täynnä ilmoituksia myytävistä hevosista, joiden omistajilla ei ole riittävästi aikaa omalle ihanuudelleen. En ole vakavasti edes harkinnut Nessun tai muidenkaan hevosten myyntiä, vaikka en riittävästi ehdikään niiden kanssa puuhailemaan. Niillä on hyvä olla keskenäänkin, ja kaikki mitä niiden kanssa ehditään värkätä, on vain plussaa. Nessulla riittäisi kapasiteettia vaikka mihin, ja tavallaan se menee täällä varmasti monen mielestä hukkaan. Minulle kuitenkin riittää, että hevoseni tuottaa iloa minulle, sillä tarvitsen sitä. Ajanpuutteeni on sitä paitsi ohimenevää; vauva on pieni vain hetken.

Mistä ilo sitten syntyy? Olin tänään jotenkin ihan tukossa ja väsynyt tähän loputtoman työn täyttämään elämään. Mies käski mennä ratsastamaan. Arvoin hetken, kenen satulan otan mukaani, ja päädyin Nessun penkkiin. Tuntui, että tarvitsen nyt hevosen, joka keskustelee kanssani. Ei haittaa, vaikka menisi väittelyksikin. Nessu ei ollut huono valinta: ei se mihinkään ralliin ruvennut, mutta sain hieman juoksuttaa sitä, ennen kuin poika oli valmis yhteistyöhön. Vein sen laitumelta kopin luokse, harjasin, mutta en sitten satuloinutkaan. Ruuna kuikuili sen verran jännittyneesti ympärilleen, että päätin ottaa vielä kierroksen maasta käsin toisella laitumella, missä lampaat ja hevoskaverit eivät olleet häiritsemässä.

Päästin Nessun vapaaksi, ohjasin sen sopivaan laitumen nurkkaan ja painoin kaasua. Yllätyksekseni Nessu ei ruvennut riekkumaan eikä rynnännyt edes portille, vaan kääntyi heti ympärilleni ympyrälle - mitä toki pyysinkin. Juoksutus sujui ihan kuin liinassa, vaikka hevonen olikin vapaana. Laukkakin nousi, mutta en uskaltanut juuri laukkuuttaa, kun nurmi tuntui vähän liukkaalta. Nessu näytti ihan aikuiselta hevoselta kaula kaarella ravatessaan. Se on saanut aika lailla massaa lisää muutaman viikon säilörehua syötyään. (Myöhemmin paljastui, ettei satulavyö todellakaan enää mennyt entisiin reikiin.) Nessu on tarkka poika: sen tapa skannata ympäristöä vähän hämääkin, sillä odotan tähystelyn johtavan äkkiliikkeisiin, vaikka poika vain katsoo tarkkaan (ks. kuva).

Juoksutuksen jälkeen Nessu seurasi minua vapaana portille, jossa riimutin sen. Kävimme heittämässä vehkeet päälle ja palasimme laitumelle. Jännitin vieläkin Nessun selkään nousemista - siksikin, että vatsalihakset ovat raskauden jäljiltä vielä vähän hakusessa. Ruunaiseni seisoi kuitenkin hienosti paikoillaan, kääntyi vain nuuhkaisemaan jalkaani ikään kuin varmistaakseen, että olenhan minä kyydissä. Olin! Koska maastatyöskentelyyn meni niin paljon aikaa, ajattelin ratsastaa vain vähäsen. Sen verran, että saan tuntumaa touhuun. Ja tämä on se ihme: miten muutamat käynnissä ratsastetut ympyrät ja väistöt tuottavat sellaisen ilon, että murheet unohtuvat. Nessu kuunteli käsittämättömän tarkkaan apujani, ei protestoinut ollenkaan ja tuntui suorastaan tyytyväiseltä siihen, että sai toteuttaa pyyntöjäni. Aina kun pysähdyin kehumaan, se nuuhkaisi jalkaani ja laski päänsä huokaisten. On se ihana, mun hevonen.

Kohtaamisia, hyppyjä, tiloja

Olen ollut kolme kuukautta äitiyslomalla, ja se on muuttanut suhtautumistani hevosiin. En muutenkaan ole enää välittänyt suorituskeskeisestä lähestymistavasta hevoshommassa, mutta tauko ratsastamisesta on jotenkin terävöittänyt näkemään kaviokkaiden kanssa elämistä ja touhuamista toisin. Siis siten, että oleellista on se, miten hevoset pääasiassa aikansa viettävät. Vasta toiseksi tulee vuorovaikutus ihmisen kanssa. Vaikka työskentelisin joka turvan kanssa tunnin päivässä, se viettäisi joka tapauksessa loput 23 tuntia vuorokaudesta omillaan — tai tarkkaan ottaen siinä ympäristössä, joka sille tarjotaan. Siksi olen iloinen, että hevosemme ovat saaneet elää vapaata laidunelämää, sillä syöminen, liikkuminen ja leikkiminen laumassa ovat selkeästi tehneet niille hyvää. Erityisesti Windystä ja Nessusta näkee, että ne ovat kerryttäneet lihasmassaa, ja ne ovatkin aina etunenässä spurttaamassa, jos tarve vaatii. Rimpeli on vähiten innostunut riekkumisesta; se ravailee yleensä kaukana porukan hännillä sen näköisenä, että mihin te nyt taas... mulla oli ruoka kesken. "Riekkuminen" on toki saaliseläimen lajityypillistä käytöstä: pakoa on harjoiteltava säännöllisesti, jotta ei jää suden suuhun. 

Alan pikkuhiljaa ymmärtää, mitä Hempfling tarkoitti sanoessaan jotenkin sillä tavalla, että ratsastaminen on hevossuhteen kruunu. Kruunulla ei tee mitään, jos ei ole valtakuntaa, jota hallita. Vapaana tehty työ maasta käsin on hevossuhteen perusta. Suomalaisen Soul Teamin videolla näkyy hyvin, mitä vapaa työskentely on: 

https://m.youtube.com/watch?v=Mbuw5r1Hwts&feature=youtu.be

Olen viime aikoina harrastanut vapaata työskentelyä ja saanut sen myötä hyviä kohtaamisia hevostemme kanssa. Näytin vastikään siskolleni, miten homma toimii laitumella. Nessulla sattui olemaan sellainen päivä, että se todellakin osoitti ylpeyttään — liiteli niska korkeana ja yritti pariin otteeseen päättää tilaisuuden poistumalla paikalta. Seurasin tietenkin perässä. Koska ystävällinen vihje ei riittänyt, jouduin lisäämään painetta, ja lopulta ruuna laukkasi ympärilläni läpimitaltaan 30—40 metrin ympyrää. Kaija ja Windy seisoivat sen sisäpuolella ja söivät kaikessa rauhassa. Vapaasta työskentelystä tuli tilanteen sanelemana pellit auki -juoksutusta, eli Nessu vuoroin kaasutti niin että kokkareet lentelivät ja vuoroin hyppeli pystyyn tai veti kierrepukkeja sen verran hurjan näköisesti, että toivoin sen pysyvän pystyssä ja olevan rikkomatta jalkojaan. Kun se oli tarpeeksi höyrynnyt, hiljensin raviin ja pienensin ympyrää. Kun sitten pysäytin rodeoesiintyjämme, se oli rento ja tyytyväinen kuin mikä: mutusteli suutaan ja haukotteli nautinnollisesti moneen kertaan. Vieressä Kaijakin maiskutteli paljonpuhuvasti, vaikka keskustelu ei varsinaisesti sitä koskenutkaan. Rapsuttelin hikisen pojan ja annoin sen nuuhkaista vauvaa kantoliinassa.

On tavallaan uskomatonta, miten vapaa työskentely, liberty training, toimii. Mitä enemmän hevosella on kapasiteettia, sitä hurjempaa tanssia se voi esittää. Minusta on hienoa, että hevonen voi vapaassa tilassa ilmaista persoonallisuuttaan turvallisesti ja löytää silti yhteyden kaksijalkaiseen. Tanssijalla on partneri, joka kutsuu estradille ja vie. Liike ei ole silloin pelkkää pyydettyä suoritusta, vaan tunnetta ja energiaa, joka pulppuaa autenttisena siinä hetkessä.

Kaasuttelupäivän jälkeen ratsastin Nessulla ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen. Jännitti. Olin Kaijan selässä palautellut mieleen, miltä ratsastaminen tuntuu, mutta Nessu on jotain muuta kuin tavalliset hevoset — vähän kuin istuisi Ferrarin kyytiin renujen ja foordien jälkeen. Keskustelin Nessun kanssa maasta käsin ennen selkään nousua tavalliset kuviot. Sisko oli Windyllä kaverina paikalla ratsaille noustessa, niin ei tarvinnut pojan niin jännittää. Kyllä sitäkin silti selvästi jännitti: se kuikuili huolestuneesti Windyn, Kaijan ja Rimpelin liikkeitä, mutta pystyi kuitenkin keskittymään pyyntöihini. Menimme pelkkää käyntiä. Nessu kuunteli aivan älyttömän hyvin, ja itsellä oli tottumista siihen, että reaktio tuli niin nopeasti. Kehuin ratsuani, ja se muisti hyvin, mikä on paras palkinto: seisominen ja pään riiputtaminen kehujen alla. 

Tehtyämme kotona riittävän monta ympyrää, kiemuraa ja taivutusta suuntasimme pienelle metsälenkille. Nessua kuvaa hyvin se, että vaikka se lähtiessä steppasi, se pysyi hallinnassa pelkällä istunnalla; ohjat saivat olla löysällä. Luonnollisestikaan suussa ei ollut rautaa. Hepo rentoutui metsässä niin, että kotiin tultiin päristellen ja kaula pitkänä. Onko hevosen kanssa mikään palkitsevampaa kuin se, että vuorovaikutus saa kaviokkaan mielen rauhan ja rentouden tilaan?

Käytöstavat kunniaan

Meidän naudoilla on sellainen kotikasvatus, että kun ihminen kävelee lauman halki, siihen aukeaa kunniakuja. Hevoset ovat olleet tilan antamisessa jähmeämpiä, mutta se johtuu siitä, ettei sitä ole aina systemaattisesti vaadittu. Nyttemmin asia on muutaman hedelmällisen kasvatuskeskustelun myötä jonkin verran korjaantunut. Hevosten tapaan tulla iholle oli pakko puuttua, koska varsinkin Kaijan tunkeilu tuntui epämiellyttävältä ja suorastaan törkeältä.

Sopiva oppitunti tarjoutui eräänä iltana, kun veimme loppuun kalutulle laidunlohkolle lisärehuksi paalin. Hevoset ja lehmät tulivat tietenkin pörräämään ruokintalavan ympärille, kun traktori saapui paikalle. Kaikki muut väistivät pyydettäessä ja jäivät kunnioittavasti odottamaan lupaa tulla syömään — paitsi Kaija. Se yritti vähän väliä hiipiä omin luvin paalille ja käänsi mielenosoituksellisesti takapuolensa, kun sitä koetti husia pois. Mieheni lopulta kyllästyi sen röyhkeyteen ja otti avuksi kättä pidempää: paalimuovin voimalla Kaijalle meni perille, että nyt on parempi vain antaa tilaa. Hätistelykeino oli sen verran tehokas, että  koko lehmä-hevosjengi kaikkosi paikalta täyttä laukkaa. Jännä juttu, että paalivälikohtauksesta huolimatta — tai ehkä juuri siksi — hevoset kirmasivat juoksujalkaa luoksemme, kun sitten kävelimme laitumen poikki kotia kohti. Tinkimätön tilan vaatiminen ja pois lähettäminen tuottikin halun liittyä, tulla luokse.

Sittemmin olen juoksuttanut Kaijaa, Rimpeliä ja Nessua vapaana laitumella. Nessu asettuu hyvin nopeasti ympyrälle ja ravaa pää maassa, kun taas Kaija testaa, onko ihan pakko. Kerrankin se karkasi ympyrältä perä heiluen ja sai koko lauman ryntäämään mukaansa. Kävelin perässä ja otin Kaijan uudestaan käsittelyyn. Lippukeppi toisessa ja köysi toisessa kädessä juoksutin sitä, vaikka se yritti piiloutua kavereiden selän taakse. Laidunjuoksutuksessa on vain yleensä niin, että muut hevoset seisovat paikoillaan eivätkä välitä äkseerauksesta. Ne tietävät hyvin, ketä se milloinkin koskee. Kaija siis oli ainoana lippukeppini tähtäimessä, ja lopulta se uskoi viestini. Se laski päänsä ja kulki nättiä ympyrää, jonka kokoa pystyin säätelemään kehonkielelläni. Siihen oli hyvä lopettaa, kehua tamma ja rapsuttaa vähän.

Olen kyllä aika ylpeä itsestäni, että olen oppinut juoksuttamaan hevosia vapaana. Mies osaa homman myös. Muistan, kun katsoimme Hempflingin videoita ja pidimme häntä ihan velhona. Tuntui, etteivät omat taidot millään olisi riittäneet moiseen — kommunikoimaan hevosen kanssa vapaassa tilassa ja hallitsemaan tilanne. Oman kehonkielen eli kehon lähettämien signaalien tiedostaminen on oikeastaan koko jutun avain. Lisäksi pitää tietää, mitä haluaa ja miten kommunikoida tuo toive hevoselle. Pitää myös tietää, mitä tehdä, jos hevonen ei haluakaan toteuttaa toivetta. Monissa koulutusoppaissa neuvotaan, miten kouluttaa jokin asia oikein, mutta niissä ei yleensä kerrota, mitä tehdä, kun koulutettava ei reagoikaan opaskirjan mukaisesti. Se pitää keksiä itse. Yksinkertaistettuna se on tämä: älä anna periksi. Toisaalta pitää osata palkita heti, kun hevonen tekee oikein.

Siirsin jokin aika sitten hevoset toiselle laitumelle. Ne olivat odottaneet koko päivän tarhassa ja liikehtivät hyvin levottomasti, kun menin riimun kanssa paikalle. Väistätin koko kaartin pois portilta, mutta jengi jäi siihen parin askeleen päähän kaula pitkällä odottamaan, pääsisikö johonkin. Vein ensin pois Nessun, joka spurttasi heti kunniakierroksille. Riimutin jo Kaijan, mutta se höyrysi niin kiihkeästi, että en uskaltanut lähteä taluttamaan sitä porteista läpi. Pelkäsin sen jyräävän minut. Jätinkin Kaijan viimeiseksi, vaikka Nessun ja Windyn liihottelun seuraaminen ja etenkin yksin tarhaan jääminen sai sen aivan tolaltaan. Se heitti peräänsä ja päätään ennennäkemättömällä tavalla, ja pidin ainoana oikeana ratkaisuna puhua välit selväksi ennen kuin yrittäisinkään viedä sitä mihinkään. Kaija hönki portille, ja kun käskin sen sieltä pois, tuli vastaukseksi pukkilaukkaa. Panin painetta sen verran, että tamma sai laukata ympyrällä ihan reippaasti. Kaijan kropalla rodeomuuvit ovat jokseenkin työläitä, joten hyvin pian hepo osoitti haluavansa tehdä yhteistyötä. Pyysin sen ravaamaan volttia ympärilleni, ja se kulki jo nätisti pää alhaalla. Kun pysäytin sen, se mutusti suutaan rentona. Siihen oli hyvä lopettaa, kehua tamma ja viimein riimuttaa se. Sain sen jälkeen kävellä porteista ihan rauhassa; Kaija seurasi kunnioittavasti perässä ilman minkäänlaista hökälehtimistä. Vapautettuani sen se irtautui luotani leppoisasti kävellen. Oli syytä olla tyytyväinen! 

Windyä olen juoksuttanut vauvan kanssa tarhassa. Olin erheellisesti siinä käsityksessä, että Windy kommunikoisi keholla jotenkin huonommin kuin muut hevosemme, mutta olin tosiaan väärässä. Se asettui heti sievälle ympyrälle ravaamaan rennosti. Se reagoi myös hienosti heikkoihinkin signaaleihini; siirtymiset ja ympyrän pienentäminen ja suurentaminen sujuivat pienestä vihjeestä. Toisella kerralla Windyllä oli hieman energiaa pakkautunut päähän, ja pikku tuulispäämme oikein riemastui, kun käskin sen laukkaan. Tuntuu, että se hallitsee kehonsa jo astetta paremmin kuin ennen — laitumellakin se saattaa mennä hidasta laukkaa, jos sellainen sopii tilanteeseen. Ennen se kaahasi vain motoristityyliin. Windy on kyllä suloinen otus, kun se juoksutuksen päätyttyä seisoo paikoillaan ja ottaa vastaan kehut ja rapsutukset. Se näyttää siltä, että tietää ansainneensa ne.

Kännykkä kiinnosti...

Saimme yleisöä. Lehmät tulivat aidan taakse riviin katsomaan touhujamme.

Vuoluongelma ja sen ratkaisu

Hevostemme pedikyyri on hoitunut omin voimin, ja tähän saakka kaikki paitsi Nessu ovat käyttäytyneet asiallisesti. Nessukin on aina lopulta saatu vuoltua, mutta vuolija on joutunut koville, kun poitsu on tahtonut tempoa kinttujaan pois. Viimeisimpänä temppunaan ruuna keksi heittäytyä dramaattiseksi eli pyristellä täydellä painollaan riimun ja kiinnitysköyden varassa. Se ei näyttänyt kivalta. Se näytti rumalta. Jätettiin Nessu seisomaan ja rauhoittumaan ja haettiin viereen Windy, jonka vuolu sujui helposti — mitä tamma nyt välillä vähän nojaili vuolijaan.

Olin Nessun takia suruissani ja epätoivoinenkin, vaikka tiesin käytöksen johtuvan käsittelyn niukkuudesta: hevoset ovat viettäneet satunnaisia työskentelysessioita lukuun ottamatta laidunlomaa. En osannut kuitenkaan odottaa Nessulta moista vastarintaa, sillä kun olen "ratsastanut" sitä maasta käsin eli tehnyt kapsonin kanssa kuvioita, taivutuksia ja väistöjä, hepo on kuunnellut tosi hyvin ja tehnyt aina kaiken pyytämäni vastustelematta. Sen verran hevostani tunnen, että arvasin sen nyt tarvitsevan rankempaa menoa eli epämukavuusalueelle pakottamista. Toisena päivänä otinkin sen sitten liinaan ja juoksutin kunnolla. Olin tyytyväinen, kun loppuvaiheessa laukka nousi pukin kera — eli Nessu alkoi väsähtää mutta joutui siitä huolimatta ponnistelemaan. Mallikkaan pyöreästi turpa maassa se laukkasikin ja päristeli rentoutuneesti. 

Sattui olemaan lämmin paarmainen päivä, joten hikisen hevosen letkutus oli välttämätöntä. Siitäpä muodostuikin koetinkivi, joka lopulta kääntyi voitoksi: Nessu peruutti letkua karkuun vauhdilla, lähes takajaloilleen nousten, ja tilanne näytti sivusta katsoen aika epätoivoiselta. Olen kuitenkin sen verran nähnyt Nessun reaktioita, että tiesin olevan parasta olla välittämättä niistä. Otin paremman asennon, selvitin letkun ja jatkoin lähestymistä sivulta käsin. Annoin tahallani Nessulle mahdollisuuden paeta eteenpäin eli pyöriä minua ympäri ja tyrkkäsin letkun toisesta suunnasta sen eteen. Näin venkoilija ei päässytkään letkua pakoon, ja kohta jo viilentelin sujuvasti sen ryntäitä ja kaulaa. Se tuntui tietysti hikisestä Nessusta mukavalta, ja jonkin ajan kuluttua oli koko hevonen letkutettu. Jes! Tämän jälkeen kävelytin sitä nurmikolla ja pidin paikoillaan, kun vuolija nosteli kaikki sen jalat ja veteli kaviot siedätysmielessä raspilla. Poika pysyi paikoillaan ja oli temppuilematta, joten päätimme harjoituksen siihen.

Vuolija ehdotti, että kokeilisimme vuolua vapaana laitumella, sillä siellä Nessu antaa katsoa kavionsa ihan niin kuin muutkin. Teimme niin, että vuolija hääräsi milloin kenenkin kavioitten kimpussa ja minä rapsutin ja öljysin muita, jotta ne pysyisivät vuoltavan turvana siinä lähellä. Marssijärjestys oli sellainen, että vuoltava sai rapsutuksia sitten kun yksi kavio oli käsitelty. Ennen pitkää oli yhdeltä jos toiseltakin hopukalta kavio lyhentynyt, ja Nessultakin oli peräti pihdeillä leikattu monoa ilman ongelmia. Vuolija iloitsi, ettei selkään sattunut yhtään, vaikka tuli tehtyä sarjatyönä monta kaviota. Vaikutti vahvasti siltä, että vapaana hevoset pystyivät paremmin tasapainottamaan itseään ja voimia kuluttava nojailu jäi pois. Huono juttu ei ollut sekään, että käsittelyyn syntyi pientä jonoa, kun hevoset tajusivat saavansa siten kutinaan helpotusta. Kaija oli ihan yliveto:

Rapsuttelu- ja vuolusessiomme siis onnistui, mutta se teki hevoset myös turhan tuttavallisiksi. Ne tunkivat kihnutuspalvelun toivossa epäkunnioittavan lähelle, ja varpaat alkoivat jo olla vaarassa. Totesimme, että kaviokkailta on syytä vaatia yhä oman tilan kunnioittamista, ja homma päättyikin siihen, että lähetimme ne matkoihinsa. Toki ne kääntyivät ja palasivat heti takaisin, mutta tulipahan annettua signaali, että ihminen päättää, milloin riittää.

Paimennuksesta ja Rahmiksesta

Meillä on hevosia monesta syystä, mutta niiden yksi käyttötarkoitus on paimennus ja karjanajo. Sanotaan, että karjahommiin käytettävillä hevosilla pitää olla luontainen paimennusvietti - vähän kuin paimenkoirilla. Hevosistamme yksikään ei ole rodultaan varsinainen karjahevonen, mutta se ei estä käyttämästä niitä paimennustehtäviin. Käytäntö on osoittanut, että laumaeläimenä hevosella on luontainen paimennusvietti; sille pitää vain antaa mahdollisuus tulla esiin. Meillä ainoastaan Rimpelillä on pitkä kokemus naudoista, mutta muut ovat aloittaneet ihan nollasta. Silti ne ovat ensinnäkin oppineet olemaan pelkäämättä paimennettaviaan ja toiseksi paimentamaan suvereenisti. Ei hevoselle tarvitse kädestä pitäen opettaa, miten käyttää painetta suhteessa paimennettaviin; se osaa homman paremmin kuin moni kaksijalkainen, koska se on sen omaa kieltä.

Sonnien häivyttyä rannoille kaviokkaamme saivat seurakseen ensimmäistä kertaa lauman lehmiä ja vasikoita - ihan vastasyntyneitä kun ei uskaltanut laittaa rantalaitumille rämpimään. Laumassa on mukana myös muutamia hiehoja, jotka suhtautuivat hevosiin hyvin uteliaasti. Siinä missä lehmät ottivat vasikoineen varovaista etäisyyttä hevosiin, hiehot lähestyivät niitä kimpassa halukkaina ottamaan selvää, keitä nuo tyypit ovat. Rimpeli antoi suoraviivaisesti monoa, kun hieho haisteli perää liian tuttavallisesti. Nessu ei välittänyt tuon taivaallista: sitä kiinnosti enemmän syöminen. Kaija ja Windykin priorisoivat ruokaa ja tyytyivät sanomaan tutustumishaluisille neideille, me kuulkaas syödään nyt, jutellaan joskus toiste.

Varovaisen alun jälkeen kävi ilmi, että vasikat kiehtoivat hevosia siinä määrin, että ne ajoivat niitä oman näkemyksensä mukaan milloin minnekin. Monesti taustalla vaikutti olevan ihan järkevä ajatus: kun aidan ulkopuolelle joutunut vasikka pantiin takaisin laitumelle, Rimpe ja Windy ottivat asiakseen ajaa sen lauman luokse. Eräänä aamuna kohtasin erittäin mielenkiintoisen näyn: Naudat makasivat jokseenkin tiiviisti yhdessä ja hevoset Kaijaa lukuun ottamatta vähän matkan päässä niistä. Ehdin ihmetellä tovin, missä Kaija oikein oli, kun se yleensä pysyy kavereidensa luona. Nyt se olikin ainoana pystyssä, nautalauman sivulla. Se oli siis vahdissa! Tunnollisena tammana se oli ottanut huomaansa koko ruohonsyöjien jengin. Kiinnostavaa oli, että Rimpeli, jonka kanssa Kaija muuten jakaa johtajuutta, veteli muiden lailla sikeitä ja luotti täysin Kaijaan ja siihen, että ympäristö on turvallinen.

Juhannusiltana heräsi lehmien huutelusta epäilys, että syötävä oli lopussa, joten päästimme eläimet toiselle laitumelle. Naudat siirtyivät uudelle laitumelle nätisti kutsumalla ja vähän kivennäisastiaa koputtamalla. Yksi vasikka tosin ei hahmottanut porttia ja jäi vanhalle lohkolle möökimään. Siinä vaiheessa hevoset ilmaantuivat paikalle katsomaan, mitä oikein hääräsin (yritin ajaa vasikkaa portista). Vasu lähti ensin innoissaan seuraamaan hevosia, kunnes lähellä huomasi, että ne olivatkin vieraita aikuisia,  ja ponkaisi hätääntyneenä takaisin. Hevoset menivät menojaan uudelle tai oikeastaan vanhalle tutulle laitumelleen ja ryhtyivät muutoksesta huumaantuneina vetämään rallia. Siinä saivat lehmätkin kyytiä, jos sattuivat hevosten tielle. En tiedä, järjestikö konikonkkaronkka vahingossa vai tahallaan niin, että se ajoi vasikkaansa odottelemaan jääneen lehmän takaisin vanhalle lohkolle siellä möökivän vasikan luokse. Harmittaa, etten saanut kohtausta taltioitua, nimittäin se oli harvinaisen näyttävä paimennusnäytös: Hevoset laukkasivat Nessu kärjessä ja ajoivat lehmää edellään. Kun lehmä aikoi paeta sivulle, Rimpeli oli siellä sanomassa, että väärä suunta. Hevoset ajoivat lehmän todella määrätietoisesti kohti porttia ja laitumet yhdistävää kujaa. Kun lehmä oli mennyt kujasta läpi, ajo loppui kuin seinään - mitä  nyt Nessu heitti irroittelupukin perään. Sitten se palasi korskeana kujalle ja katsoi minua sen näköisenä, että näitkös mami, minkä tein. Näin toki. Sen teki hevonen, joka vielä puolitoista vuotta sitten puhkui pelosta nautojen äänet kuullessaan.

On sykähdyttävää katsoa laiduntavia eläimiä. Näky on tavallisesti sellainen, että naudat käyskentelevät hiljokseen eteenpäin ja hevoset seurailevat niitä. Naudat pysyvät selvästi tiiviimmässä muodostelmassa, kun paimentajat ovat lähellä. Tuntuu hyvältä, että molemmat osapuolet saavat rauhassa tottua toisiinsa, niin työskentely ratsastajan kanssa ei sitten enää ole sen kummempi juttu, kun itse paimennus on tuttua.

Meillä on hevosia myös siksi, että ne ovat upeita eläimiä. On hienoa voida pitää omaa hevoslaumaa ja seurata sen elämää. Sateisen juhannuspäivän iltana auringon laskiessa sateen jälkeen tuntui siltä, että nyt teen sen, mitä olen kauan aikonut.  Otin sellon ja retkijakkaran ja menin soittamaan laitumelle. Naudat olivat kaukana kanavan takana eivätkä nähneet minua; hevoset taas köllöttelivät jo yöunilla omassa nurkassaan. Sellon ääni kaikui kymmenen hehtaarin konserttisalissa voimakkaana illan hiljaisuudessa. En ole paljon selloon koskenut, mutta kaksi kappaletta on syöpynyt sieluuni ja lihasmuistiini niin, että ne tulevat, kun vain panee silmät kiinni ja antaa mennä: Rahmaninovin Vocalise ja Järnefeltin kehtolaulu. Muista muistan alkuja ja pätkiä. Soitin ihan vain omaksi ilokseni, ja vaikka sääsket söivät, se tuntui älyttömän hyvältä. Jossain vaiheessa hevoset lähtivät valumaan laitumennurkasta soittoa kohti. Ne olivat uteliaita mutta epäluuloisia. Päästyään lähelle ne säntäsivät karkuun ja tulivat taas uudestaan kaula pitkällä ja korvat tötteröllä ihmettelemään, mikä on tuo outo ääni. Ne kiersivät sitä kuin kuuluisa kissa kuumaa puuroa; kun lakkasin soittamasta, ne tulivat lähemmäs - ja kaikkosivat taas, kun kuulivat sellon äänen uudestaan. Tai muut kaikkosivat, paitsi Nessu. Se nauliutui paikoilleen kuuntelemaan kehtolaulua ilme keskittyneenä ja pehmeänä. Kun soitto taukosi, hevoset uskalsivat lopulta tulla haistelemaan - kertoihan mukana ollut tuttu kaksilahkeinen niille, ettei minussa ja sellossa ollut mitään pelättävää. Tapaus herätti ajatuksen, että hevoset on hyvä välillä yllättää ja haastaa kaikella mahdollisella, mitä maailmassa on. Rahmis on lopulta pehmeä keino käsitellä pelkoa ja voittaa se, kun eteen voi tulla paljon oudompiakin ääniä.

Tässä pari laidunnuskuvaa vanhalta laitumelta:

Kesäelämää

Lampahat on laitumella, karitsat kesälomalla. Toki suurin osa naudoistakin on toimitettu vihreälle, ja hepojen laidunkavereiden määrä on kutistunut seitsemästä kahteen. Sonnit nimittäin lähtivät kesätöihin. Kaviokkaiden ja sorkkaeläinten yhteiselo sujui varsin jouhevasti: aluksi ne majailivat eri puolilla laidunta ja varsinkin Windy ja Nessu juoksuttivat isoja poikia. Porukka kuitenkin lopulta laumautui siinä määrin, että se jopa makoili kimpassa. Se näytti rennolta. Välillä hevoset olivat tienhoitohommissa, eli laitoin ne yöksi pihatielle syömään pientareet matalaksi. Siinä samalla ne saivat tottua kaikenlaisiin liikennevälineisiin moottoripyörästä rämisevään peräkärryyn. Jälkeenpäin mietin, onko viisasta opettaa hevosille, että autot ovat virikelaatikoita, joissa on kaikkia kivoja nyplättäviä ulokkeita. Kyllä hopsut liikkuvaa autoa väistivät, joskin varsin hitaasti ja laiskasti.

Laidunkausi tuo mukavasti puuhaa hevosten elämään. Ne saavat käydä tarkistuskierroksilla lammaslaitumella ja myöhemmin kesällä ehkä myös rantalaitumilla. En itse toistaiseksi ratsasta mahoineni kotipihan ulkopuolella, mutta onneksi on muitakin kuskeja. Taluttamalla olen käynyt Nessun kanssa Liimannissa lampaita laskemassa, ja sekin on kivaa - varsinkin kun meillä on talutuslenkkeilyssä pitkät perinteet. Välillä pysähdytään syömään tai piehtaroimaan, ja sitten taas mennään kiltisti mamman perässä päristellen.

Rimpeli ja Kaija ovat jääneet varsinaisiksi mammakuljettimiksi. Valtamerilaiva Kaija ei paljon keiku eikä hötky, joten olen voinut turvallisesti keinahdella sen kyydissä ja harjoittaa fysioterapeutin suosittelemaa lantiojumppaa. Kaijan selkäännousuhäsellys on jossain määrin talttunut, ja seisottaminen lienee auttanut asiaa. Vaikka ratsastelen vain käyntiä, Kaijan kanssa on mukava tehdä ohjat löysällä ja pienellä paineella väistöjä, taivutuksia ja ympyröitä. Se ei tykkää kiristämisestä eikä puristamisesta, mutta rento jumppa on sen mieleen - varsinkin kun saa palkinnoksi vähän haukata ruohoa.

Kaija tuntuu nauttivan myös hoitotoimista. Laitumella se ja moni muukin heppa parkkeeraa viereen ja levittää jalkansa merkiksi, että tuolta voisi rapsuttaa. Eilen pesin ja rapsuttelin Kaijalta rivirupia pois jaloista, ja se antoi touhuta, vaikka ei varmasti ollut kaikkein mukavin operaatio. Hauskaa oli, että listerioosin kynsistä tervehtynyt siitospässimme Alibi tuli uteliaana tervehtimään Kaijaa ja seuraamaan toimitusta. Pässi on sairastumisestaan saakka majaillut pihapiirissä, kun sitä piti tehohoitaa eli nesteyttää pari kolme kertaa päivässä, avustaa syömisessä ja piikittää penisilliiniruiskeella. Se ei mitenkään kanna kaunaa pakkojuottoletkun tunkemisesta kurkkuunsa; päinvastoin se kirmaa luokse heti kun näkee ja tulee jopa sisälle aukinaisesta ovesta, jos sen päästää. Kaija suhtautui pässiin hyvin myötämielisesti ja kiinnostuneesti. Muistelen että viime kesänä se antoi pässin seuralaisineen tulla samalle suolakivelle - jolle se ei muita hevosia päästänyt. Meidän suuri muhku todellakin pitää pienistä otuksista, mikä on jotenkin tosi söpöä.

Luontaishoitoja

1. Metsäkävely

Hevonen pannaan liekaan ja sitten mennään peräkanaa mättäiden ja runkojen yli marssimaan. Tempo voi vaihdella tuntemusten mukaan. Kulje polkuja, joita et ennen ole huomannut. Ihaile maisemia: rotkon pohjalla kiemurteleva joki on ajaton. Kun hevonen päristelee tyytyväisenä ja hamuaa varpuja, tiedät että metsään pitää päästä uudestaan.

2. Karitsaterapia

Tästä kerroin edellisessä postauksessa tarkemmin. Suositeltavaa on mennä lammastarhassa käyntiä ilman satulaa ja harjoitella kuuntelua ja kuulostelua. Hevonen saattaa herkistyä istunnalle, rentoutua ja jopa nukahtaa, jos saa seistä riittävän pitkään. Märehtijöiden seura auttaa ilmeisesti prosessoimaan mielensisäisiä virtoja, sillä hyvin usein virtaus hidastuu. On lohdullista olla olemassa, kun kymmenet uteliaat tai raukeat silmäparit todistavat, että näin on.

3. Terva-rypsiöljyhoito

Hoito kohdistuu intiimialueille ja on erityisen nautinnollista polttiaisaikaan, kun tissit ovat ruvella. Ensin harjataan tai rypsiöljyn kera hierotaan ruvet pois. Jos hevonen levittelee takajalkojaan, siitä tietää, että siellä on vielä jotain mömmöä, jonka voisi raapia pois. Huolellisesti öljytylle alueelle suihkitaan lopuksi tervaa, joka pitää ötökät loitolla.

Rypsiöljyä voi käyttää myös häntien selvittämiseen. Jos on sellainen pehko kuin Kaijalla, tarvitaan öljyä monta desiä. Vaatimattomampikin häntä selviää öljyn kera kohtuullisella vaivalla. Ja kun hännät on harjattu ja leikattu siisteiksi, tuntuu hetken siltä, että elämä on hyvin järjestyksessä ja hallinnassa.

4. Laitsa eli vapaa liikkuvuus

Kaksijalkaiset elävät usein siinä uskossa, että hevosen kunnon ja kehityksen kannalta oleellisinta ovat ohjatut liikuntatuokiot. Kuitenkin jos hevosilla on riittävästi tilaa ja inspiroiva ympäristö, ne liikkuvat ihan itsekseen enemmän ja monipuolisemmin kuin ohjatusti. Tähän vuodenaikaan vihreät korret inspiroivat vaeltelua, ja siihen sisältyy monta kertaa päivässä hillitön kisa, kuka ehtii ekkuna laitsan takanurkasta tarhan portille tai heinäpaalille. Lihashuolto hoituu piehtaroimalla ja vuorovaikutteista jynssäyspalvelua käyttämällä.

Vapaan liikkuvuuden terapeuttiset vaikutukset ovat moninaiset. Hevonen ei mene paljosta patikoinnista ja juoksentelusta jumiin, vaan päinvastoin säilyy varsin vetreänä. Esimerkiksi Nessu esitti tänään juoksutusympyrällä niin upeaa ravia, että olin ihan äimänä. Tavallisesti pyydän siltä rentoa turpa maassa -jolkottelua ja sitten ryhdikkäämpää menoa. Kun röyhistin rintani ja pyöristin niskani, Nessu teki perässä ja taipui tosi hienosti alleen polkien. Sen ilme oli mainio: sisäkorva kuulosteli tarkkaan ohjaustani, ja turpa oli ihan itsestään asettunut sisäänpäin. Hoin "wau", vaikka olisi tehnyt mieli pidättää henkeä.

Karitsaterapiaa

Kävi niin, että mukavasti sujunut laavureissu uhkasi päättyä huonosti, kun Nessu rupesi kotimatkalla hyppimään pystyyn. Hevosten mieliala oli nuorison ymmärtämättömästä käytöksestä johtuen kiihtynyt, ja kotiinpaluu lisäsi kiihtymystä. Nessu polki kuin ompelukone eikä suostunut kävelemään, vaikka siten olisi paremmin pysynyt kavereiden matkassa. Sitten se hermostui, kun en päästänyt sitä hökälehtimään. Keula nousi kuin sotaorhilla. Se nousi vielä sittenkin, kun olimme vaihtaneet kulkujärjestystä ja laittaneet muut hevoset Nessun taakse. Sattuneesta syystä en ryhtynyt taistelemaan ratsuni kanssa, vaan vedin sen rullalle, rauhoitin, jalkauduin ja talutin loppumatkan. Kotona juoksutin ja ratsastin loppukeventelyt hevosella, joka oli yhtäkkiä täysin kuulolla ja yhteistyöhaluinen. Itse asiassa en ollut yllättynyt: sellainen Nessu normaalisti on, joskin olosuhteet saattavat nostaa sen kierroksia odottamattomasti.

Eilen otin uusinnan. Halusin positiivisen kokemuksen Nessulla ratsastamisesta, jotta en rupeaisi pelkäämään. Halusin myös vahvistaa hopukkani rentoa työskentelymoodia, joten juoksutin ja ratsastin sitä pitkästä aikaa champon-apuohjan kera, jolloin se laski päänsä kunnolla. 

Työskentelin lampaiden valloittamassa tarhassa, sillä se on tällä hetkellä ainut tarkoitukseen sopiva aidattu alue. Valinta ei olisi voinut olla parempi. Ympärillään kotoisasti syövät ja märehtivät lampaat ja leikkivät karitsat Nessu toimi kuuliaisesti kuin koira. Se oli mielettömän rento, jopa unelias. Selkäännousua odotellessa sen silmät luppasivat; vähän se sentään käänsi päätään, kun joku uskalikko karitsa lähestyi ja tuli ihmettelemään meitä.

Mietin etukäteen, miten Nessu reagoisi karitsoihin, jotka pomppivat ja juoksevat kilpaa, välillä sähkölankojenkin ali niin että langat soivat. No, pukittelusta tai keulimisesta ei ollut pelkoa. Nessu piti pitkämielisen laumanvartijan ilmeensä, eikä sille tarvinnut kahta kertaa vihjata, miten päin kuljetaan: pujottelua lampaiden välistä, väliin avotaivutusta, ympyröitä, suoria ja kulmia. Ravin nostaminen sai karitsat villiintymään. Ne juoksivat täyttä vauhtia ympäri tarhaa, ja Nessun höntsäravilla ei todellakaan pysytty niiden perässä. Jos meinasi tulla yhteentörmäys, sekä karitsa että Nessu jarruttivat - ja karitsa teki täyskäännöksen. Saattaa kuulostaa uskaliaalta juoksuttaa ja ratsastaa tuollaisten pikku vipeltäjien keskellä. Olin kuitenkin varma, että karitsat osaavat pysyä pois hevosen jaloista, tai ainakin niiden on hyvä oppia pysymään, jos niitä aikoo joskus hevosella paimentaa. Ja nopeaoppisiahan nuo olivat.

En muista, milloin olisi ollut yhtä hauskaa ratsastaa. Koomisia tilanteita sattui yhtenään, ja karitsoiden loikkia ei kerta kaikkiaan voinut nauramatta katsoa. Olin iloinen myös siitä, että Nessu oli niin tyytyväinen ja onnellinen. Se tosissaan tykkäsi hommasta, mikä näkyi seesteisyytenä ja kuuliaisuutena. Ihastelin, miten se rentona rupesi käyttämään kroppaansa elastisesti; pää laski, selkä pyöristyi ja raviin tuli ponnua lisää. Mielentilalla on aikamoinen vaikutus liikkeeseen. Muistanpa vanhan valmentajani Lemisen sanoneen: "Ratsasta päätä, älä kroppaa." Erinomainen ohje.

Laitetaanpa pari kuvaa retkeltämmekin. Ei se ihan huono ollut. ;)

Vihreä on täällä

Viime postauksen jälkeen meille on syntynyt yli kolmekymmentä karitsaa, ja hevosilla on varsinainen lastentarha valvottavana. Välissä on aita, jonka alalangoissa ei alkuun ollut sähköä. Hevosten puolella oleva maakasa houkutteli suunnattomasti voimiaan koettelevia pikku määkijöitä, mutta ne ottivat jalat alleen, kun kaviokkaat lähestyivät. Paremman puutteessa karitsoille riitti iloa pienestä aitapenkastakin. Nessu ja Windy kovin mielellään osallistuivat pomppimiseen. Oli hupaisa näky, kun karitsat ottivat omalla puolellaan ponnua matalalta penkalta ja iso kaveri säesti langan toisella puolella. Tässä pieni näyte vipellyksestä:

On tunnettua, että kevätväsymys voi iskeä keneen vain. Luultavasti väsy alkaa painaa varsinkin, jos on vetänyt kevätsateen ropistessa raparallia ja tutkinut maan paljastuttua niitä paikkoja, joihin talvella ei tullut mentyä. Sitten eräänä aamuna paistaa aurinko, maha on täynnä, ja iholle hiipii ihana lämpö. Onko makoisampaa kohtaa kellahtaa heiniin ja nukkua väsymys pois?

Ovat hepat töitäkin tehneet aina välillä, kukin osaamisensa mukaan. Windy kärryjen edessä, muut satulan alla tai maasta käsin. Nessun kanssa sain jokin aika sitten wau-kokemuksen, kun juoksutin sitä laitumella irtona. Aluksi se venkoili, pomppi ja yritti itse päättää kulkusuuntansa, mutta sitkeästi vain kuljin perässä ja kerroin lippukepillä, minne pitää mennä. Lopulta se luovutti jäi ympyrälle. Sain sen tekemään jopa täsmällisiä ja hallittuja laukannostoja sekä laukkaamaan pyöreänä ja rentona pää alhaalla. Jos kaverit olisivat häippässeet näköpiiristä, Nessukin olisi varmaan yrittänyt ottaa hatkat, mutta onneksi ne jäivät seisoskelemaan lähelle. Se on itse asiassa aika tyypillistä: kun työskentelen yhden kanssa, muut jäävät odottamaan. Windy tulee melkein tielle pojottamaan, kun sitäkin kiinnostaisi. Jos taas Nessu on hommissa, Kaija ja Rimpeli päivystävät mahdollisimman lähellä. Windy eräänä sadepäivänä lenkin jälkeen:

Innostuin eilen puolentoista vuoden tauon jälkeen kokeilemaan Nessulla ohjasajoa. En edes haaveile siitä kärryhevosta, mutta ajattelin, että ohjasajamalla voin "ratsastaa" sitä maasta käsin ja harjoituttaa taivutuksia ja väistöjä. Tein asiasta saman tien kunnon haasteen: Nessun piti lähteä pihasta pois, ylittää rapakko, ohittaa moottoripyörä ja jättää perään huutelevat kaverit taakseen. Kun kukaan ei mennyt turvana edellä, pojulla meni pupu pöksyyn. Se tuijotti jäykkänä eteensä ja yritti moneen kertaan kääntyä takaisin. En päästänyt, vaan ohjasin uudestaan kohti kauheuksia, ja niin vain ruuna keräsi rohkeutensa ja selvitti haasteet. Ohjastamisessa sinänsä ei ollut kummemmin haastetta; Nessulle teki hyvää joutua menemään edellä ja kestämään pelottavat asiat, kuten ajoittaiset pehmeät kohdat ja lätäköt. Ohjastin hackamorella, ja tuntui uudelta nähdä Nessu kootussa muodossa takavasemmalta päin. Se on aika makea ilmestys – aasista alkaa kuoriutua kunnon espanjooli. Kotiin päin oli hyvä pyytää pientä avotaivutusta, kun ohjattava tuppasi hölkkäilemään. Kyllä mentiin niska niin pyöreänä että! En ihmettele, että kylätien lähellä autot hidastivat.

Varma kesän merkki on ensimmäinen laitumen tarkistus ratsain. Kävimme Kaijan ja Rimpen voimin tsekkaamassa kesän lammaslaitumen aidat, ja kumpainenkin tamma sai ratkaista porttitehtävän. Toinen avasi, toinen sulki laitumen portin. Working Equitation -videoita katsottuani olen tajunnut, että meidän hevosemme ovat oikeasti aika päteviä. Helppohan jostakin väljästä aukosta on kulkea ja se löysällä langalla sulkea, mutta aukaisepa kävelyportin kokoinen jousitettu veräjä, sukella siitä jalkoja kolhimatta, sulje portti ja kiristä jousi paikoilleen. Kyllä se Rimpeltä ja Kaijaltakin pitkästä aikaa suoritettuna keskittymistä vaati, mutta onnistui kuitenkin.

Lammaslaitumella oli kiva käydä. Jotenkin ymmärrän hevosten kiihkoa vihreän perään: se on juovuttavaa. Jokaisesta esiin tunkevasta korresta tietää, että kohta on kesä, kohta eläimet taas laiduntavat – ja se on ihanaa.

Rakkauspakkaus

Siirsimme ennen pääsiäistä lampaat pihaan, ja pääsiäisaamuna oli tarhassa yllätys: tuhkanharmaa pässikaritsa. Sen emä ei tullut tiineeksi viime vuonna, joten se on ollut koko ajan pässin kaverina ja näköjään kehittänyt suhdetta. Paalihäkin viereltä kuulunut hento ääni kuului tällaiselle pupujussille:

Tuolla se söpöläinen nyt viuhtoo. Hevosia, varsinkin Windyä ja Nessua, kiinnostavat lampaat suunnattomasti. Heti alkuun ne päivystivät portilla kaula pitkällä ja seurasivat päkäpäitten liikehdintää. Liikutukseen viedessäni olen antanut hepojen haistella lampaita tai toisin päin: lampaat nimittäin tekevät itseään varsin kursailemattomasti tykö heti, jos näkevät siihen tilaisuuden. 

Nessu suhtautuu pieniin tovereihinsa hyvin huolekkaasti ja pitkämielisesti. Kenties lampaat muistavat vanhan laumanvartijansa, sillä eivät ne muita hevosia niin nyplää. Tänä aamuna ihmettelin, mitä Nessu yhtäkkiä vingahti, ja olin jo sanomassa soo soo ja nätisti. Sitten tajusin, että tyypit purivat sitä sieraimesta! Miksi eivät - kyllähän ne minuakin nyhtävät milloin mistäkin. Nessu reagoi kuitenkin tosi kiltisti: sanoi vain "auts" ja nosti päätään. Onneksi niin, koska pikku pupujussi luurasi sen takajalkojen takana. Nessulla ei kylläkään ole ollut tapanana potkia lampaita, joten uskalsin päästää sen niiden keskelle. Ruunan ilme lampaiden seurassa on jokseenkin autuas. Sillä ei ole mihinkään kiire, päinvastoin. Se jarruttaa aina lampaiden kohdalla eikä suostu liikahtamaan, ennen kuin kamut on moikattu. Tulisesta espanjalaisesta ei näy silloin jälkeäkään; tilalla on lehmänhermoinen nuuskija, joka ei anna lipua ohi sitä, että täällä nyt on näitä villlavia tyyppejä. Se on läsnä. Tulee hyvä mieli itsellekin, kun hengittelee aamutuimaan hevosen kanssa samaa maailmaa.

Käsihevonen

Jäätikkökelit ja houkuttelevasti paisteleva kevätaurinko saavat kekseliääksi: kun muualla on liukasta, voi mennä metsään. Kaverin kanssa on vielä kivempaa. Totutin Nessun käsihevoseksi hinaamalla sitä pari kertaa lännensatulan ja Rimpelin avustuksella. Metsässä rämpiminen sujui mainiosti kahden hevosen kanssa; teki melkein mieli päristellä hevosten mukana, kun oli niin mukavaa. Kerran nähtiin ilveksen jäljet. Rimpeli oli hyvä vetohevonen: se kiskoi hidastelevan Nessun mukaansa, ja sen ansiosta poitsulle meni jakeluun, että seurata pitää heti eikä hetken päästä. Tänään kävin metsäretkeilemässä Kaija etuhevosena, ja Nessu pysyi mukana jo ihan käsivaralla.

Kahden hevosen hallinta on haastavaa lähinnä silloin, jos käsihevonen tai ratsu rupeaa juoksentelemaan. Kerran Nessu pääsi metsätiellä Rimpelin edelle, ja olin vähän hätää kärsimässä narujen kanssa, kun köysiohjaa ja vetoköyttä ei tahtonut erottaa toisistaan. Kaijan nahkaohjien kanssa oli selvästi helpompaa, ja aloin muutenkin paremmin hallita tekniikan: ohjat yhdessä kädessä ja käsihevosen köysi toisessa. Jos perässähiihtäjä meinaa tulla ohi, naru heilumaan vain ajoissa, niin pysyy järjestys. Kaija tottelee lännenratsastusapuja, eli se kääntyy painoavuilla ja ohjaa kaulalle koskettamalla, jotenka yhdellä kädellä ohjaaminen onnistuu hyvin.

Metsässä ja hangessa tarpominen on hyvää kunnonkohotusta hevosille. Niillä on kunto vähän rapistunut talven aikana, ja nyt on hyvä aika kohottaa sitä. Lumet ovat kovasti jo menoillaan, joten kohta punnerretaan paljailla mättäillä. Ennen pääsiäistä näytti tältä:

Nyt on lähes koko laidun sulana ja maa muuallakin monin paikoin paljas. Kaija ja Nessu rentoutuivat hevoskopilla lenkin jälkeen, ja minullakin oli päässä huomattavasti valoisampaa hevosten kanssa metsässä oleiltuani.

Luvattomilla teillä

Hevosia ei näkynyt eilen aamulla missään, ja kuvittelin että ne olisivat poikkeuksellisesti tallissa, vaikka mikään esimerkiksi sääolosuhteissa ei viitannut sellaiseen. Aurinko oli nousemassa ja tuuli jonkin verran. Sitten silmäni osuivat porttiin, joka oli apposen auki. Tuuli oli työntänyt lukitsemattoman portin auki, ja kaviokkaat olivat ottaneet hatkat. Arvasin, etteivät ne ole kaukana, ja skannasin niitä todennäköisimmältä suunnalta. Navetan hallin seinustaa vasten bongasinkin Kaijan profiilin. Koko jengi nuokkui siellä aamu-unilla. Nauratti. Kuvittelin mielessäni tyypit seikkailemassa navetta-alueella; toivoin vain, etteivät ne olisi loukanneet itseään rautalankoihin tai muuhun siiloista löytyvään romuun.

Jälkien perusteella hopsut olivat painuneet suoraa tietä navetalle. Kävelin perässä. Heti kun nuokkujat huomasivat minut, ne lähtivät tulemaan, Windy etunenässä. Niin, ne tulivat tosiaan kohti, mutta porhalsivat ohi sen näköisinä, että me ollaan nyt kuule vapaita eikä ihan heti anneta kiinni. Windy veti täyttä höökiä häntä pystyssä ja toiset perässä:

Hetken juoksenneltuaan porukka parkkeerasi laitumella olevaan metsikköön, josta kävin hakemassa Windyn mukaani sillä oletuksella, että muut seuraavat perässä. Eivät seuranneet. Vapauden hedelmä maistui liian hyvältä. Rimpeli kiinnostui tosin kovasti, kun syöttelin Windylle väkirehua hevoskopilla, ja se seurasi perässä lopulta tarhaan asti. Sinne se ei kuitenkaan jäänyt, joten seuraavaksi pyydystin pihalta risuja rouskuttelemaan tulleen Nessun. Kaijassa ja Rimpelissä oli vähän suostuttelemista, ennen kuin ne antoivat kiinni. Niitä kopilla harjatessani tuuli aukaisi portin uudestaan ja nuoriso hipsi jälleen omille teilleen. Annoin mennä. Navetalle vievän portin olin laittanut kiinni, eivätkä ne muutenkaan olisi kaverien luota kauas menneet.

Juuri kun olin satuloinut Kaijan, jättänyt Rimpelin tarhaan tällä kertaa lukitun portin taakse ja noussut satulaan, pihaan ilmestyi joku kunnan rakennuskartoittaja. Tai sellaiseksi hän paljastui, kun hän ehti puhe-etäisyydelle. Samanaikaisesti Nessu ja Windy valuivat laitumelta pihaan ja lähestyivät kiinnostuneina vierasta, joka oli siinä kuin tarjottimella. Käväisi mielessä, miltä kartanomme näytti: hevoset irtaallaan, emäntä kaikessa rauhassa satulavyötä kiristelemässä ja keskeneräinen rakennusprojekti pitkin maata levitettynä. Ja muutamia muita yksityiskohtia, joita en tässä käy luettelemaan. No, heppu ei hevosista hätkähtänyt; vähän anteeksipyytelevän oloisesti selitti vain asiansa. Windy ojentautui avuliaasti ottamaan hepulta kaikki turhat paperit, ja tämä vaivautuneena kiiruhti tehtävänsä pariin. 

Käänsin Kaijan laitumelle toivoen, että nuoriso seuraisi perässä – niin kuin seurasikin, kunhan oli ensin kohteliaasti saatellut vieraan autoon. Kieltämättä nauratti, kun Nessu ja Windy laukkasivat luoksemme sen näköisinä, että tehtävä suoritettu ja homma hallinnassa. Minulla oli Kaija hallinnassa, mutta Nessua ja Windyä ei enää laidunlenkkeily paljon kiinnostanut, kun nille oli paljastunut, miten jänniä ja kivoja juttuja pihassa on. Hevosturvallinen paikka se ei kuitenkaan ole, joten yritin houkutella teinipollet Kaijan perässä tarhaan. Vasta avustajan esiin tuoma rehuastia oli riittävän vetovoimainen magneetti saamaan karkurit luopumaan vapaudestaan. Kirmailuintoa niillä kuitenkin vielä riitti omallakin laitumella, kun kävin Kaijalla kierroksen. Tuumin vain, että juoskaa nyt sitten, kun aurinko hienosti paistaa ja on hyvä aamuhanki. Toisena hetkenä voi laiskotella ja ihan vain paistatella päivää.

Keväthuoltoa ja kirmailuja

Nyt alkaa olla asianmukaisia kevätkelejä, aurinkoa näkyvissä ja muuta. Hevoset nautiskelevat paisteesta aina kun sitä on tarjolla, ja muulloin ne puuhastelevat kaikenlaisen päivätoiminnan parissa milloin risukasalla, milloin ruohonkorsia kaivellen. Kuopsuttelu on lähinnä lajityypillistä hyvän mielen puuhastelua, jota voi harrastaa, kun on syöty riittävästi kortta paalista. Laitumen notkelmaan asennettu reili ja snoukkatemput ovat herättäneet kansalaisten uteliaisuuden. Kaikenlaiset esineet ylipäätään kiinnostavat; hevot hajottivat lähes palasiksi hiekkakasan viereen unohtuneen jousiammuntataustan, ennen kuin ehdin pelastaa sen, mitä siitä oli jäljellä. 

Meillä oli juuri suuret kavionhuoltopäivät, eli kaikki hopsut saivat manikyyrin (tai pedikyyrin, miten vain). Homma sujui niin, että minä istuin pöllin päällä ja pidin kaviota polvieni päällä, ja vuolija leikkasi, vuoli ja raspasi. En tajua, miten kenenkään selkä, polvet tai reidet kestävät yksin vuolemista, kun kaviota pitäisi kannatella polvien välissä ihme kyykyssä mahdollisimman epäergonomisessa asennossa ja sitten kumarassa työstää kaviota. Olen yrittänyt. Sittemmin olen vuoluni vuollut pöllin päällä istumalla ja pitämällä kaviota polven päällä. Se on ainut selälle siedettävä tapa hoitaa homma. Hevosen pitää toki silloin pysyä paikoillaan, ja meillä nuo suurimmaksi osaksi pysyvät. Nessu ainoana saattaa vehdata, mutta yhden vehtarin jaksaa käsitellä muullakin tavalla.

Kevätintoilu näkyi Nessulla juoksutuksessa siten, että se leikki yhtäkkiä pelkäävänsä lippukeppiä. Se ei siis todellakaan oikeasti pelkää sitä: voin heilua ja riehua sen kanssa suunnilleen, miten lystään, ja se vain katsoo, että mitäs heilut. No nyt se innostui laukkaamaan, ja kun pyysin sitä keppiä väräyttämällä vähän kauemmas minusta, tyyppi hyppäsi neljällä jalalla ilmaan ja teki 90 asteen kiepin. Muutakin leikkimielistä sätkintää esiintyi, mutta pukkeja ja ilmapotkuja ei lainkaan. Tulkitsin sen niin, että pahin murrosikä alkaa olla ohi – varsinkin kun poitsu ei ole pukitellut minulle koko talvena. Nessu oli muutenkin aika liikuttavan kontaktinhaluinen. Työmatkan ja muiden kiireiden takia en ollut käsitellyt hevosia viikkoon, minkä vuoksi luultavasti Nessu halusi tosi tarkkaan haistaa naamaani ja selvästi piti siitä, että hengitin sen turpaan. Windykin oli kyllä aika söpö. Kun se näki minun pitkästä aikaa kulkevan pihalla, se juoksi kaukaa laitumelta portille tervehtimään.

Kerroin viimeksi, että olemme päässeet Kaijan kanssa aivan uudelle tasolle. Oli hienoa juoksuttaa sitä, kun se oli niin rento. Seisotin sitä hyvän tovin, ja tamma oli ihan transsissa. Nessun tavoin sekin tutki naamani ja mutusteli suutaan tyytyväisenä huomioihinsa. Olen iloinen, että se on oppinut nuokkumaan kanssani – häseltävä 700-kiloinen otus ei nimittäin ole kovin kivaa seuraa. Sen sijaan suuren hevosen rauhakin on suurta, kuten kuvasta näkyy:

Kävin vuoluhommien päätteeksi Kaijan kyydissä laidunlenkin, naruriimulla tietenkin. Rimpeli ja nuorisoliittolaiset eivät heti hoksanneet tulla perässä, mutta ne ottivat meidät kiinni laukalla ja päristelivät onnessaan, kun jengi oli kasassa. Panin tyytyväisenä merkille, että lunta on vielä sen verran, että hevosten täytyy työntää itseään eteenpäin. Siinä ne saavat tosi kivasti ponnua askeleeseen ja tulevat käyttäneeksi ylälinjan lihaksia, mikä on hyvää treeniä ratsastusta ajatellen. Ennen kaikkea lumessa ravailu ja laukkailu tuntuu olevan niistä nastaa: menin Kaijan kanssa suurimmaksi osaksi käyntiä, mutta lauma spurttaili ja kekkaloi omia aikojaan. Kaija siis kuunteli hienosti istuntaani, jolla ilmaisin, missä tempossa me etenemme. Nessun piehtarointi ja ylös pomppaaminen tosin painoi jotain nappia Kaijassakin, ja se olisi halunnut karauttaa muun lauman mukana täysillä suuntaan X. Minulla oli kuitenkin ohja valmiina, ja vedin tamman heti ympyrälle, johon vauhtikin hiipui. Kotiin päin jengi veti hanat auki, ja annoin Kaijankin laukata. Pidätin tosin itselläni oikeuden määrätä vauhdista enkä antanut sen kaahata. Siinä kohtaa meillä oli vähän erimielisyyttä, mutta iso K lopulta hyväksyi, että minä päätän.

Kuvittelin hetken, että olisin voinut ravailla tarhassa loppuravit ja tehdä taivutukset, mutta kaikki tunkivat perässä sinne. Olisihan pitänyt arvata, että Kaijan ravailu olikin muille signaali sinkoilemiseen, ja nuoriso pani liikkeisiinsä kunnon tehosteet. Heh, kivaa että on kivaa, tuumin. Koska en halunnut ketään eteemme pomppimaan, käänsin takaisin laitumelle. Siellä saimme lopulta rauhassa tehdä ympyrämme ja taivutella eteen alas. Tuntui että Kaija päristeli ihan koko ajan, niin onnessaan ja rentoutunut se oli. Tuntui hyvältä, että alla oli niin tyytyväinen hevonen. 

Nessu olisi halunnut satulahommiin myös – ainakin se omi Kaijan satulan heti itselleen, kun nostin sen portin päälle odottamaan. Kyllä poika satulan alle vielä pääsee. Edellisestä kerrasta on viikko, ja tottahan työskentelyhaluiselle nuorukaiselle on järjestettävä töitä pikimmiten. Tänä talvena ei ole kovin tiiviisti ratsastettu, mutta eipähän ruuna ole päässyt ainakaan kyllästymään asiaan. Sama näkyy muuten muissakin hevosissa. Esimerkiksi Windyä juoksutin eräänä päivänä ilman mitään tarkoitusta ihan vain siksi, että se tuppasi niin tykö. Kokeilin, vieläkö se muistaa askellajikomennot. Totta vie muisti! Se nosti laukankin helpommin ja kevyemmin kuin koskaan. Lauman ulottuvilla työskentelystä on tosiaan se hyöty, että hevoset tulevat jonottamaan töihin. Luulen, että se johtuu kehuista: kun kaveria kehutaan, toinen tulee siihen norkoilemaan, että minäkin olisin tässä, olisinko hyvä.

Vähemmän on enemmän

Olen kertonut Kaijasta ja sen ongelmista: hästäyksestä ratsaille noustessa, kyvyttömyydestä seistä paikoillaan ja ajoittaisesta jyräystaipumuksesta. Kokeilin ratkaista asiaa parantamalla kommunikaatiotamme. Se tarkoitti, että jätin suitset naulaan ja ratsastin pelkällä naruriimulla. Tein niin ensimmäisen kerran reilu viikko sitten, ja seuraukset olivat mielenkiintoiset. Tänään uudistin kokeen.

Pohjustin yhteistyötä juoksuttamalla Kaijaa ensin hieman ja muistuttamalla muhkullemme, että minua pitää kuunnella. Tein myös maasta käsin talutusharjoituksia ja vaadin, että Kaijan pitää pysähtyä sillä sekunnilla kuin minäkin pysähdyn. Jos se ei niin tehnyt, laitoin sen köyttä heiluttamalla peruuttamaan. Käytännössä en antanut sen ottaa eteenpäin askeltakaan ilman minun lupaani. Hyvin nopeasti tamma oivalsi ja hyväksyi, mitä haluan, ja kun lopulta talutin sen kavereitten luo pellolle, teimme monta mallikelpoista pysähdystä. Ennen ratsaille nousua pyöritin sen vielä ja pyysin pään alas. Korokkeen viereen Kaijaa sai vähän asetella, mutta se seisoi kuitenkin aika hyvin paikoillaan selkään noustessani. Ensimmäisellä kerralla se otti muutaman askeleen eteenpäin, mutta pysähtyi heti kun käänsin sen pään sivuun. Nyt askelmäärä kutistui yhteen. Ja tamma seisoi hienosti paikoillaan odottaen pää alhaalla lupaa lähteä liikkeelle! Ei pään heilutusta eikä muutakaan veivausta. Aika uskomatonta. Aprikoimme, että Kaijalla on niin huonoja kokemuksia päästä repimisestä ja vehkeillä pakottamisesta (sillä on kankiketjusta tullut arpi leuan alla), että se siksi vemputtaa päätään hackamoreillakin. Naruriimun idea oli antaa hevoselle mahdollisimman vapaa ja paineeton olo ja säilyttää silti mahdollisuus käsikäyttöiseen jarruun eli yhden ohjan pysäytykseen.

Ratsastin tutussa paikassa eli laitumella, ja osittain siitäkin syystä Kaija oli alusta lähtien tosi rento. Tänään annoin sen itse valita reitin, ja se kahlasi tyytyväisenä päristellen syvässä lumessa. Muu jengi seurasi perässä ja päristi myös, kun sai meidät kiinni. En voinut vastustaa kiusausta päästellä hankirallia koko kvartetin säestyksellä. Lämmittelin moottoreita kotoa poispäin, ja takakaarteen jälkeen annoin palaa niin lujaa kuin tammasta lähti. Sitä ei tarvinnut kannustaa; kavereilla oli nimittäin pieni etumatka, ja Kaija yritti tosissaan kiriä porukan kärkeen. Eihän se nuorisolle pärjännyt, Windy vetää aina ihan kirkkaasti johtoon, mutta hyvä oli muhkulla yritys. Windy ja Nessu varsinkin olivat ihan innoissaan. Tarhaan karautettuamme ne pomppivat tohkeissaan ja panivat kunnon päryytykset tehosteeksi. Kun käänsin Kaijan takaisin laitumelle, muut innostuivat uudestaan ja loikkivat laukalla juomaan. Kävin Kaijan kanssa kanavan takana lenkin, ja sain takaisin tullessa todistaa hauskaa näkyä, kun kaverit laukkasivat yhtä jalkaa kanavan toista puolta Kaijaa vastaa. Sattui kaikilla olemaan oikea laukka, ja näytti makealta, kun ne rivissä samaan tahtiin kaarsivat kanavanreunaa lumi pöllyten.

Sen verran ralli rauhoitti väkeä, etteivät hopsut enää lähteneet juoksentelemaan peräämme, kun Kaijan kanssa vedimme vielä viimeisen spurtin ennen loppukevennyksiä. Taivuttelin ja pyöristelin Kaijaa lopuksi, ja tuntui kivalta mennä avoa pienin vihjein. Niin se vain on, että ei tarvitse puristaa tai pakottaa, kun kommunikaatio toimii.

Tässä pari kuvaa naruriimun neitsytmatkalta:

Pakko hehkuttaa vielä laumassa ratsastamisen hienoutta. Kävin illalla puolipimeässä hevosten kanssa vielä iltakävelyllä, tällä kertaa Nessu alla. En kykene sanoin kuvaamaan sitä rauhaa, mikä hevoslauman liikkeessä on. Vaikka Kaija välillä hätisteli Windyä ja kiilasi edelle, menostamme tuli jotenkin muinainen olo. Hevoset käpsehtivät hangessa turpa hännässä, ja oli voimakas me-olo: me tässä, tämmöisinä, sopivina, yhdessä läsnä juuri nyt. Kun sitten seisotin Nessua tarhassa ennen jalkautumista ja muu lauma nuokkui siinä ympärillä ajattelin, että on meillä vaan hienot hevoset. Ne toimivat niin synkroniassa, että itsekin virittyy laumataajuudelle. Se tarkoittaa yksinkertaisesti, että on hienoa olla olemassa yhdessä.