Eespäin!

Meillä on oikea ravihevonen! Innostuimme kärryttelemään Windyn kanssa, ja se on kyllä uskomaton tapaus. Se ei tee ongelmaa mistään, mitä siltä pyytää. Alkuviikosta ajoimme pimeällä pellolla kymmensenttisessä lumihangessa, ja tyyppi oli aluksi, että vähänkö jännittää. Parin kierroksen jälkeen se kuitenkin jo päristeli ja rentoutui. Tänään mentiin sitten metsätielle ja lisättiin kaasua. Typykkä kuunteli ääniapuja tosi hyvin ja tarjosi oikein kevyttä ja ilmavaa ravia. Kotiin päin neiti ehdotteli jo kunnon rataravia, mutta hyväksyi heti, kun sanottiin, että ajellaan vaan tälleen sunnuntaityyliin. Kotiristeyksestä poispäin päästin tosin ajokkini liitelemään niin lujaa kuin uskalsin, ja Windy oli ihan nimensä veroinen. Suojalasit olisi vain saanut olla, kun lumi pölisi niin, ettei eteensä tahtonut nähdä. Sen verran lujaa mentiin, että mukana ollut Kaija tuli ratsastajineen laukalla perässä. Ei harmita, että tuli aikoinaan hommattua koppakärryt! Hackamoret päävehkeinä toimivat ajossakin erinomaisesti.

Tykkään Windyssä sen eteenpäipyrkivyydestä, keveydestä, herkkyydestä ja mutkattomuudesta. Se kieltäytyy etenemästä vain, jos sitä pelottaa, ja silloinkin se aina lopulta uskaltaa. Eteenpäinpyrkivyydestä huolimatta Windy ei ryöstä, ei ole ikinä edes yrittänyt, ratsastettaessakaan. En tiedä, onko Windyllä kisattu, mutta ainakin se on ollut valmennuksessa ja aktiivitreenissä. Sillä onkin selvästi rutiinia kärryjen vetoon, tosin se osaa ravihevosten tapaan myös mukeltaa kielellä. Koska vetohommat ovat Windylle selvää pässinlihaa, pitää joskus kokeilla sen kanssa hiihtoratsastusta. Luulen että sekään ei ole tammalle mikään ongelma.

Meillä on ollut varsinainen vauhtiviikonloppu, kun eilenkin rymisteltiin eteenpäin. Kaijalla ja Rimpelillä tuuli päästä läpi, joten katsoimme parhaaksi antaa niille kunnon kyytiä. Kaija oli jo lähtiessä ihan hermona ja jouduin juoksuttamaan sitä hetken, että se malttoi seistä selkäännousun ajan paikoillaan. Reissussa tammoille oli ylivoimaisen vaikeaa seistä rotkon reunalla paikoillaan. Kaija yritti luikerrella tilanteesta peruuttamalla kotiin päin, kun ei muuten päässyt haluamaansa suuntaan. Pyörityskään ei auttanut. Vasta kun hevoset saivat laukata enemmän kuin olisivat jaksaneetkaan, ne alkoivat rauhoittua. Idea oli, että hepat eivät päässeetkään kotiin, kuten ne luulivat, vaan matka jatkui kodin ohi, mikä oli tietysti pöyristyttävää. Sitten kaasua ja menoksi. Sen verran oli hopukoissa virtaa, että Kaija paineli yhdessä vaiheessa jopa Rimpelistä ohi. Kiva tietysti nähdä, ettei kengättömyys haittaa talvellakaan sen menoa. Välillä nimittäin tulkitsen sen kiemurtelun ratsastettaessa arkomiseksi, mutta koska turvan käännyttyä kotiin päin tapahtuu ihmeparaneminen, ongelma ei liene kavioissa vaan korvien välissä. Hikisiä olivat molemmat tammat vauhtilenkkimme jälkeen. Ne piehtaroivat heti vapauduttuaan nautinnollisen ähinän säestyksellä. Nessukin tuli siihen rullaamaan itseään ja päristelemään - olihan se huolissaan hirnunut ja juoksennellut laitumella varmaan lähes yhtä paljon kuin kaverinsa lenkillä.

Talvieloa

Moni on kysellyt, miten hevosemme pärjäävät pakkasella. Oikein hyvin - kun on vapaasti heinää tarjolla, lämmintä vettä juotavaksi ja suojainen kuiva makuualusta. Joka aamu tallia siivotessani ilahdun, kun näen, että oljissa on makoiltu. Hännistä ja mahoista roikkuvat oljet todistavat myös, että on käyty kellimässä. Ei sentään ihan turhaan pykätty pystyyn pihattoa; sen sijaan päiväsaikaan hevoset ovat ulkona, vaikka tuulisi ja tuiskuaisi miten. Jotenkin olettaisi, että vaikkapa lumisateella olisi kiva mennä katon alle - mutta ei. Kesällä kyllä kelpasi suoja - aurinkoa vastaan.

Iso eläin lämmittää itseään massallaan ja syömällä. Niinhän hirvetkin elelevät talven ihan sujuvasti. Eipä silti, tulee isollekin eläimelle vilu, kun on tarpeeksi pakkasta. Kun elohopea laski lähelle kolmeakymmentä, ajattelin että pitää tuo lämminverinen kuikkana ainakin loimittaa. Sovitellessani Windylle palttoota Rimpeli tuli taakseni sen näköisenä, että voisi hänkin ottaa takin. Laitoin saman tien kaikille toppaukset, vaikka Kaija ei olisi tarvinnut: sillä on niin paljon massaa, ettei karvakaan värähtänyt kylmästä. Pakkanen oli kuitenkin vielä kiristymässä, joten oli rauhallisempi mieli, kun porukalla oli toppatakit suojana.

Tänä talvena on saanut odotella sopivia ratsastuskelejä. Ensin oli pitkään liukasta ja koppuraista, ja vasta nyt alkaa olla riittävästi lunta, että kengättömien on mukava kulkea. Lumen alla tosin voi olla petollisesti jäätä; eilen Nessu oli lentää turvalleen, kun se liukastui juoksuttaessa. Suoraan eteenpäin porhaltaminen sen sijaan ei ollut ongelmallista. Sen Kaija ja Rimpeli todistivat metsäteillä, kun kävimme varpaiden ja nenän jäätymistä uhmaten ratsastamassa lenkin. Kaijalla oli kotiinpäin niin paljon vetoa, että piti hillitä sen ravia pitkillä pätkillä avotaivutusta. Sitä se tekikin hienosti - ja päryytti äänitehosteet perään. Tykkään niin ratsastaa Kaijalla: vaikka se on semmoinen möhkäle, se on herkkä ratsastaa ja tosi osaava. On sillä rasittavatkin puolensa, selkäännousussa pyöriminen ja pään nykiminen, mutta niitä harjoitellaan. Pakotan Kaijan aina seisomaan liikkumatta, kunnes se rentoutuu ja mutustaa suutaan, ennen kuin pyydän sitä lähtemään yhtään mihinkään.

Kovilla pakkasilla ei oikein voi ratsastaa kunnolla, kun sorelit eivät mahdu jalustimeen ja hevosta ei haluaisi hengästyttää saati hiostuttaa moisella kelillä. Meidän talvitreenimme onkin ollut yksinkertaista kommunikointia: tyypit tajuavat seurata perässä, kun niille menee viestimään omalla keholla, että tulkaa hei tänne. Vesi ei ehdi jäähtyä ja jäätyä, kun kaikki tulevat heti juomaan. Sitten on tehty irtona kaikkea: harjattu, vuoltu, putsattu kavioita, juoksutettu, peruutettu, väistätetty, rapsutettu ja hengitetty turpa vasten turpaa.

Käsiteltävä hyvin

Aina välillä tuppaa hämärtymään, että ei ole itsestään selvää saada omistaa rauhalliset ja helposti käsiteltävät hevoset. Kävin uudenvuodeniltana metsän laidassa tuulensuojassa majailleiden hevostemme luona, kun halusin tietää, mitä ne tuumivat taivaalla välkkyvistä raketeista. Alun perin oli tarkoitus etukäteen siedättää hepoja paukkeeseen pienoiskivääriammunnalla, mutta sitä ei ehdotty toteuttaa. Niinpä kaviokkaat seurasivat ihmeissään taivasalla outoja valoilmiöitä. Niiden oli luultavasti turvallisempaa olla niin kuin aina eli vapaassa tilassa ja vapaita pakenemaan; talliin sulkeminen olisi ollut vain stressaavaa. 

Olin varautunut hermostuneisiin hevosiin, mutta ne pojottivatkin laitumen perällä ilman kummempia värinöitä. Tuloni pimeässä aiheutti pientä liikehdintää, ennen kuin porukka tunnisti minut ja tuli luokse. Tein Kaijan ja Nessun kanssa irtona pyörimisharjoituksen, ja ne pystyivät kaukana välkkyvistä ilotulitteista huolimatta vaivatta keskittymään ympyräkävelyä vaativaan perässähiihtäjään. Nojailin sitten hetken puuhun ja seurasin lauman liikehdintää. Hopukoita selvästi kiinnostivat välkkyvalot: ne ravailivat hissukseen lähemmäs, pysähtyivät tuijottamaan ja kääntyivät sitten takaisin. Nuoriso vähän ehdotteli, voisiko nyt panna jalalla koreasti, mutta sosiaalinen paine hillitsi ne nopeasti. Kaija ja Rimpeli olivat sitä mieltä, että nyt EI TODELLAKAAN ruveta hillumaan. Lopulta hevoset kerääntyivät ympärilleni sen oloisina, että ollaan tälleen vaan. Ja silleen ne olivat Nessua lukuun ottamatta luultavasti olleetkin: ruunainen oli ainut, jolla oli merkkejä kuivuneesta hiestä, eli se oli ottanut raketeista kipinää.

Teimme jossain vaiheessa päätöksen, että hevosille ei anneta makupaloja. Liikutuksen jälkeen voi saada väkirehua tai leipää, mutta hevosia ei esimerkiksi pyydystetä kiinni makupalojen avulla. Joka hevonen on oppinut, että tarvittaessa kävelen perässä vaikka maailman tappiin, joten kannattaa luovuttaa mieluummin aiemmin. Se, että olen ajanut vastahakoiselta tuntuneen hevosen pois luotani yrittämättäkään riimuttaa sitä ennen kuin se on ollut siihen valmis, on johtanut siihen, että meidän hevoset tulevat useimmiten itse luokse. Jännä on ollut huomata, että jos koulutan eli juoksutan jotakuta erikseen, koko muu lauma pysyy paikoillaan. Kerrankin Kaijan kanssa tekemäni ympyrä kulki aivan Rimpelin takapuolen takaa, mutta Rimpe ei änähtänytkään - se tiesi, että asia ei koskenut sitä.

Oivalsin äskettäin, miten hieno kommunikaatioharjoitus syntyy hevosten hoitamisesta vapaana. Jokainen hevonen saa vuorollaan suopua seisomaan paikoillaan, nostamaan jalkansa ja odottamaan harjauksen valmistumista. Nessu ainoana saattaa yrittää vemputtaa jalkojaan, mutta sittenpä onkin hyvä tehdä kiinnipitoharjoitus. Vemputus loppuu, kun Nessu huomaa, ettei se jalka nyt vain irtoa. Rimpeli puolestaan yrittää aina ensin kävellä harjan alta pois, mutta seisoo lopulta paikoillaan kuin tatti. Kaija taas luimii ja yrittää selittää, että "mää syön nyt". Silloin se joutuu väistämään. Kuuluu kotikasvatukseen, että ihmistä ei uhkailla. Kun uhkailija joutuu aina väistymään huitsin kuikkaan, se alkaa ymmärtää asemansa tässä maailmankaikkeudessa. Sonnimme ovat saaneet samanlaisen kotikasvatuksen, ja ne ovatkin yhtä turvallisia käsitellä.