Kevätkylpyjä

Lumien kaikottua Nessu-herra kamraatteineen on ottanut kaiken irti mudasta. Se tarttuukin mahtavasti karvaan, ja kaverin kylkeä on kivempi rapsutella, kun siinä on juureva maan maku. Mutakylpyjen lisäksi poikatroikka pitää välillä melkoisia karkeloita; hippaleikit vaihtuvat hetkessä hurjan näköiseksi gladiaattoritaisteluksi hampaat irvessä - vaikka leikkiä sekin on. En ole löytänyt Nessusta muita leikin jälkiä kuin pienen nirhauman korvasta, eli aika hyvin hevoset varovat satuttamasta toisiaan oikeasti.

Tein sunnuntaina yllytyshullun tempun ja lähdin parin tallikaverin mukana Nessun kanssa maastoon. Olin ajatellut ratsastaa ensimmäistä kertaa ilman turvamiestä kentällä, mutta ajatus vaihtui pariin turvahevoseen maastossa. Laitoin satulan lisäksi pelkän naruriimun, koska riimusta ohjailu on Nessulle tuttua ja uskallan käännellä ohjia reippaastikin, kun ei tarvitse miettiä niiden suuhun tuottamaa kipua. 

Nessua selvästi jännitti, kun poistuimme pihasta: se juoksenteli, mutta rauhoittui kun vedin sen johtaja-Peten perään tai ympyrälle. Keskittyessäni hengittämään syvään ja rauhallisesti Nessu rentoutui ja kulki aika mukavasti pitkänä. Liukkaassa kohdassa annoin sille pitkät ohjat, ja se tasapainoili hienosti puoliksi sulaneen jäätikön yli. Takaisin tullessa polulla on alaspäin viettävä liukas kalliokohta, joka on ilman ratsastajaakin hankala paikka. Ja eiköhän vain Nessu ottanut siitä kipinää ja vetänyt komean pukkisarjan siihen perään. Minä lensin mutakkoon, mutta onneksi sain naruissa roikkumalla hiljennettyä putoamisvauhtia niin, että en satuttanut itseäni. Nessukin huomaavaisesti hyppäsi sivuun eikä astunut päälleni. Siinä se seisoi ja katsoi odottavasti, mitä pidin esityksestä. (Rodeokelpoista kamaa, sanoisin.) Kun sitten kiipesin uudestaan satulaan, veitikka oli sitä mieltä, että olisi ainakin namin ansainnut. 

Olen vienyt Nessun ehkä liian nopeasti turhan haastaviin paikkoihin. Totesin ainakin, että tarvitsen sen kanssa onnistumisen kokemuksia ratsain tai en kohta uskalla enää nousta sen selkään. Aikaisemmin minulla on ollut varsin hyvä itseluottamus, sillä en ollut ikinä pudonnut pukittelevan hevosen selästä, vaikka kaikenmoisia pomppuja kierteellä ja ilman minulle onkin tarjoiltu. Nyt sitten oma hevoseni on niin lahjakas rodeoponi, että lennän joka kerta, kun se saa päähänsä ilmaista itseään muutamalla pompulla: se vetää nimittäin selän pyöreäksi, ja voin kertoa, että pomppu on silloin GRANDE. Yritän muistaa jatkossa pitää satulasta kiinni...

Huonoja kokemuksia välttääkseni jätin seuraavana päivänä ratsastamatta, vaikka olin laittanut kaikki vermeet päälle. Nessu oli kuin vieteriukko kaukaa kuuluvien pamausten takia, joten ennakoin hankaluuksia ja tyydyin kiertelemään tötsiä taluttamalla, mikä oli erittäin viisasta. En halua, että hevoseni oppii yhdistämään jännittämisen ratsastajan kantamiseen.

Tänään sitten ratsastin itsenäisesti kentällä ja kaikki meni oikein hyvin. Oli kiva, että Pete oli hommissa siinä vieressä, niin Nessu sai vähän henkistä tukea. Naruriimu toimi ihan nätisti. Suurin oppimishaaste oli se, että omin päin ei pysähdytä ja että pohkeitten signaalista lähdetään liikkeelle. Hetken aikaa käveltyään Nessu nimittäin oli sitä mieltä, että tämä oli nyt tässä, ja jumahti lastaustelineen viereen (olen opettanut, että se on hyvä paikka: voi saada namin tai ratsastaja saattaa jalkautua). Sain puristella sitä pohkeilla aika lailla, ennen kuin kundi uskoi, että oikeasti nyt pitää liikkua. Se on sinänsä semmoinen silakka, että se on helppo ottaa jalkojen pihteihin. Muutaman kerran sama toistui, mutta joka kerta tarvittiin vähän vähemmän puristelua liikkeelle lähtemiseksi. Luulen että idea meni perille. Samaan tapaan jouduin ensimmäisillä kerroilla kiristelemään pakaroita ja sisäreisiä aika krouvisti, kun tarkoitus oli pysähtyä. Nyt riitti vain pieni istunnan kiristys, niin heppa pysähtyi!

Ratsastin niin kauan, että Nessu rentoutui ja kulki päristellen pää alhaalla. Lopuksi seisotin sitä viitisen minuuttia, niin että se ehti prosessoida tapahtuneen, pudotti päänsä maahan ja tasasi jalkansa. Sellaisessa mielentilassa vapautin sen ratsastajan painosta.

Nessu täydessä tällingissä. Pleissasin itse sille naruohjat. Epäilin vähän hentoisten lukkojen kestoa, mutta ainakin ne minun painoni kestivät. :)

Hääräilyä

Kuvasin pätkän tavanomaista hääräilyämme nähdäkseni, miltä kehollinen viestintäni näyttää ja miten Nessu kulkee. Kuten kuvasta näkyy, räplään hirveästi köyden kanssa ja näytän helikopterilta. Varsinkin ohjaava käsi saisi olla paikoin alempana. Tykkään kuitenkin Nessun ilmeistä: se on tyyni ja rento ja mutustelee heti suutaan, kun pysähdymme. Tuosta klipistä saa vähän käsitystä, miten paljon taukoja pidämme, vaikka leikkasinkin seisoskelua pois. Siitä näkee myös kaunistelemattomasti, miten heposeni punkee sisälle ja sitä saa husia ulommas. Tunnelma on melkoisen unelias. Unohdan kokonaan tehdä taivutukset myös toiseen suuntaan. :) Onneksi sentään ennen filmausta pyöritin väistöymympyrällä kunnolla molempiin suuntiin.

Keli ei ollut paras mahdollinen. Lumi tarttui tilsoiksi kengättömiinkin kavioihin, ja Nessu liukastelikin myöhemmin, kun mentiin vähän kovempaa ravia. Luulen, että pohjasta siis johtuu, että Nessu tässä pätkässä menee lavat jäykkinä. Ja minä idiootti vain ravuutan...

Venymisen salaisuus

Tervetuloa, kevät! Kenttä on sulanut, nastalenkkarit on pesty ja pantu kesäteloille. Sunnuntaina käytettiin niitä viimeisen kerran jalassa, ja toivottavasti niille ei enää tule tarvetta. Mitä tulee itse sunnuntain tapahtumiin, elin kaksi päivää ihan pilvessä ja ihmettelin, mitä oikein tapahtui.

Juoksutin Nessua normaaliin tapaan, joskin ilman satulaa. Poitsu oli oma itsensä: täytti toiveita, testasi ja pörhisteli. Vasemmassa kierroksessa tuli pari pukkia laukannostojen mukana – luultavasti siksi, että oikeasta takajalasta, jonka pitäisi pystyä polkemaan, revähti sisäreisi joitakin viikkoja sitten sohjossa juostessa. Jalka on siis vielä vähän heikko, minkä johdosta vasemman laukan nostaminen ja ylläpitäminen on Nessulle vaikeaa. Oikeassa kierroksessa tuli sitten yllätys. Laukka rullasi hyvin, ja hevonen polki hetkittäin upeasti selkä pyöreänä venyttäen kaulaansa alas eteen, eikä mitenkään vähän sinnepäin, vaan turpa kirjaimellisesti maata viistäen. Ihan super!

Eilen aamupuuroa lusikoidessani katsoin Karen Rohlfin videota ja oivalsin, mitä minä sunnuntaina tein oikein. Klipissä näkyy, miten hevonen venyttää itseään, kun Karen ottaa paineen pois. Näin tapahtui meilläkin. Tajuan nyt, miksi Nessu jolkottaa pää maassa mahtavasti venyen joskus, kun en tee mitään, ja Karen Rohlf sen paljasti. Voin ruveta tästä lähtien työskentelemään ihan tietoisesti venyttelyn aikaansaamiseksi. Jee!



PS Talutusratsastukset jatkuvat. Samoin lastaustelineeseen totuttelu. Vielä Nessu ihmettelee sitä, että olenkin selässä enkä maassa. Välillä se kääntää päänsä kuin pöllö, ja ihmeteltävän mutkalle se onnistuu kaulansa vääntämään. Tänään löytyi stop-nappi ja karkea ratti, jolla vetää mutkia. :)

Talutusratsastusta ja peltolenkkejä

Kerrottakoon heti alkuun, että ratsastin Nessulla laskiaissunnuntaina ensimmäisen kerran putoamiseni jälkeen. Hyvin meni! Takana oli peltolenkki, jonka aikana kaikki muut mukana olleet hevoset riehuivat enemmän tai vähemmän, mutta espanjalaisjuniorini oli oikea herrantetttu. Lakosi se kyllä kerran lupaa kysymättä piehtaroimaan, mutta uskoi, kun sanoin, että kerta riittää. Yhtä kaikki minulla oli olo, että voin luottaa Nessuun. Satuloin sen, ja tallikaverini tuli taluttanaan meitä pari kierrosta pellolla. Tallipihassa selkään noustuani Nessu vähän aikaa ihmetteli ratsastajan painoa, mutta kun lähdettiin kävelemään, se meni kuin vanha tekijä pää rennosti alhaalla. Amerikkalaiselta satulasepältä tilaamani perinteinen eteläamerikkalainen rungoton gaucho-satula tuntui hyvältä, vaikka se pitää vielä sisäänratsastaa, jotta se istuu kunnolla eikä esimerkiksi satulavyö yllättäen löysty. Gauchossa ei länkkäpenkin tapaan ole polvitukia, eli istunnan pitää olla balanssissa. Sen kanssa jalat saa hevosen ympärille hyvin, joten odotan mielenkiinnolla, millainen penkki se on oikeasti ratsastettaessa. Nyt vain odotellaan kentän sulamista, että päästään avartamaan maailmaa selästä käsin.

Satulassa on vain kaksi yläpaneelia, joiden asentoa voi säätää keskellä olevalla nyörityksellä. Ei ole ainakaan ongelmaa, että penkki painaisi lapoja. Pitää seurata, miltä Nessun lihaksisto tuntuu satulan jäljiltä. Vielä hepo ei sitä moittinut, mutta kovempi käyttö kertoo vasta totuuden satulan sopivuudesta.

Nessullakin näköjään on päiviä ja päiviä. Jos se yhtenä päivänä tyytyy tyynesti ihmettelemään irtaallaan juoksevien tammojen temppuja, toisena päivänä se vetää ankaran capriolen siitä hyvästä, ettei saa syödä pellolla ruohoa. Pystyyn hyppimisen tarhaanmenon odotuksessa se on kuulemma jättänyt. Eilen se tosin keuli: laskeuduimme hieman upottavaa ja liukasta metsärinnettä alas, ja Nessulla oli pikkuisen liika vauhtia, kun pysäytin sen rinteen alla nostamalla käden ylös. Hevonen jarrutti takaosallaan, mutta taisi nostaa etuosaansa vähän liioitellusti siksi, että oli niin jännä paikka. Siitä kuitenkin jatkettiin ihan normaalissa marssijärjestyksessä. Normaalisti Nessu ei olisi hypännyt tuollaisessa tilanteessa pystyyn, mutta sillä alkaa olla energiaa kertynyt, kun sitä ei ole liukkauden takia voinut kunnolla juoksuttaa.

Toivoisin että Nessu voisi purkaa esiintymisintonsa turvallisesti kentällä juoksutuksessa eikä jossain odottamattomassa paikassa. Enää en tosin hätkähdä, vaikka se kaivaisi arsenaalistaan mitä hyvänsä: olen nähnyt suunnilleen kaiken. Söpöimmillään ruunaiseni on, kun se rupeaa esiintymään ravissa, kuten se tänään taas teki. Toivottavasti saan joskus videolle, kun se kaarrattelee leuhkasti kaula kaarella ja rinta rottingilla. Se on nimittäin näkemisen arvoista menoa!