Perustin tämän blogin tallentaakseni vaiheitani ensimmäisen oman hevoseni kanssa. Kirjoitan myös, koska haluan hevosenpidon arjen ja väsyneenä bussipysäkillä vietettyjen hetkien uuvuttamanakin muistaa, miksi halusin hevosen elämääni.
Amanecer on espanjan kielen verbi, joka tarkoittaa 'sarastaa', 'koittaa', eli se merkitsee auringonnousua. Sen niminen pieni hevonen minua odotti lokakuisena maanantaina, kun ajelin ystäväni kanssa lehtien kultasateessa Päijänteen rantamaille 3-vuotiasta barokkihevosta katsomaan. Amanecer alias Nessu käyttäytyi rauhallisesti ja tyynesti. Tein maasta käsin pieniä harjoituksia, ja ruunainen seurasi valppaana kunnioittavan välimatkan päässä. Se reagoi välittömästi pieniinkin signaaleihin; sentään raviksi sitä ei heti huvittanut pistää. Pidin heti Nessun tavasta olla hereillä: se oli levollisen tarkkaavainen ja kuunteleva. Kun riimunnaru pääsi lipsahtamaan etujalkojen väliin ja Nessu vähän säikähti, se antoi minun rauhoittaa itsensä ja tuli suorastaan syliin. Luottamus oli syntynyt.
Nessua oli ratsutettu vasta pari kuukautta, mutta kokeilin silti, miten kommunikointi onnistuisi selästä käsin. Ratsastin pelkällä istunnalla pitkin ohjin, ja Nessu kuunteli hienosti painoapuja ja istunnan pidätettä. Askellajit tuntuivat vielä raaoilta, mutta hevonen pysyi jopa laukassa täysin hallinnassa ilman ohjastuntumaa. Se ei siis ollut aikeissakaan "lähteä käsistä", vaikka valmentajani oli varoittanut, että PRE olisi minulle liian säpäkkä rotu. Niin vain kuitenkin kävi, että jalkauduttuani olin PREn omistaja – teknisesti ottaen. Tuntuu nimittäin, että tämä hevonen valitsi minut ihmisekseen. Haluan muistaa, miten uuden ihmisen ohjauksesta aluksi hämmentynyt pieni hevonen seisoi ratsastuksen päätyttyä hievahtamatta vierelläni, kuunteli juttujani ja haisteli minua osoittaen, että haluaa tutustua paremmin.
En varsinaisesti etsinyt hevosta rotu edellä, vaan hain hyvärakenteista ja tervettä nuorta hevosta, sellaista, jonka kanssa voin itse luoda haluamani kommunikointitavan. Suuresti arvostamani oppi-isä tässä asiassa on Klaus Ferdinand Hempfling, jonka filosofia ja hevoskoulutusmetodi ovat aivan ainutlaatuisia: hevonen kasvaa luottamaan ihmiseen niin, että haluaa toteuttaa vapauttaan ja voimaansa ihmisen kanssa. Hempfling korostaa tietoista läsnäoloa ja kehonkieltä hevosen kanssa toimimisessa. Sana "ohjastuntuma" ei hänen varastoonsa kuulu. Hempflingin työskentelytapaan voi tutustua hänen kirjojensa ja kotisivujensa kautta. Minulle käänteentekeviä olivat kirjat Dancing with Horses ja It's not I who seek the horse, the horse seeks me, ja tässä blogissa kerron, mitä oivalluksia niistä olen saanut oman hevoseni kanssa.
Blogini nimi on lainattu Ron Howardin elokuvasta Kaunis mieli, joka kertoo lahjakkaasta skitsofreniaa sairastavasta matemaatikosta. Harhojensa takia miehen todellisuudentaju heittelee rajusti, mutta vierelle löytynyt vaimo jaksaa rakastaa, ymmärtää ja tukea outoa miestään, joka ei aina tiedä, miten tässä maailmassa eletään. Vuorovaikutus hevosen kanssa on vähän samansuuntaista. Kun käsissä on herkkä, älykäs ja hevosmaisessa merkitysmaailmassa elelevä olento, voi kommunikointi olla haasteellista. Eniten se on haasteellista siksi, että ihminen itse on niin monimutkainen ja takertuu helposti asioihin, jotka ovat hevosen näkökulmasta yhdentekeviä. Hevonen tulee vastaan heti, kun mieli on kaunis, tasapainossa ja läsnä. Elokuvan matemaatikollakin on muuten sellaisia hetkiä, ja ne ovat kyllä kauniita.
