Olen ollut kolme kuukautta äitiyslomalla, ja se on muuttanut suhtautumistani hevosiin. En muutenkaan ole enää välittänyt suorituskeskeisestä lähestymistavasta hevoshommassa, mutta tauko ratsastamisesta on jotenkin terävöittänyt näkemään kaviokkaiden kanssa elämistä ja touhuamista toisin. Siis siten, että oleellista on se, miten hevoset pääasiassa aikansa viettävät. Vasta toiseksi tulee vuorovaikutus ihmisen kanssa. Vaikka työskentelisin joka turvan kanssa tunnin päivässä, se viettäisi joka tapauksessa loput 23 tuntia vuorokaudesta omillaan — tai tarkkaan ottaen siinä ympäristössä, joka sille tarjotaan. Siksi olen iloinen, että hevosemme ovat saaneet elää vapaata laidunelämää, sillä syöminen, liikkuminen ja leikkiminen laumassa ovat selkeästi tehneet niille hyvää. Erityisesti Windystä ja Nessusta näkee, että ne ovat kerryttäneet lihasmassaa, ja ne ovatkin aina etunenässä spurttaamassa, jos tarve vaatii. Rimpeli on vähiten innostunut riekkumisesta; se ravailee yleensä kaukana porukan hännillä sen näköisenä, että mihin te nyt taas... mulla oli ruoka kesken. "Riekkuminen" on toki saaliseläimen lajityypillistä käytöstä: pakoa on harjoiteltava säännöllisesti, jotta ei jää suden suuhun.
Alan pikkuhiljaa ymmärtää, mitä Hempfling tarkoitti sanoessaan jotenkin sillä tavalla, että ratsastaminen on hevossuhteen kruunu. Kruunulla ei tee mitään, jos ei ole valtakuntaa, jota hallita. Vapaana tehty työ maasta käsin on hevossuhteen perusta. Suomalaisen Soul Teamin videolla näkyy hyvin, mitä vapaa työskentely on:
Olen viime aikoina harrastanut vapaata työskentelyä ja saanut sen myötä hyviä kohtaamisia hevostemme kanssa. Näytin vastikään siskolleni, miten homma toimii laitumella. Nessulla sattui olemaan sellainen päivä, että se todellakin osoitti ylpeyttään — liiteli niska korkeana ja yritti pariin otteeseen päättää tilaisuuden poistumalla paikalta. Seurasin tietenkin perässä. Koska ystävällinen vihje ei riittänyt, jouduin lisäämään painetta, ja lopulta ruuna laukkasi ympärilläni läpimitaltaan 30—40 metrin ympyrää. Kaija ja Windy seisoivat sen sisäpuolella ja söivät kaikessa rauhassa. Vapaasta työskentelystä tuli tilanteen sanelemana pellit auki -juoksutusta, eli Nessu vuoroin kaasutti niin että kokkareet lentelivät ja vuoroin hyppeli pystyyn tai veti kierrepukkeja sen verran hurjan näköisesti, että toivoin sen pysyvän pystyssä ja olevan rikkomatta jalkojaan. Kun se oli tarpeeksi höyrynnyt, hiljensin raviin ja pienensin ympyrää. Kun sitten pysäytin rodeoesiintyjämme, se oli rento ja tyytyväinen kuin mikä: mutusteli suutaan ja haukotteli nautinnollisesti moneen kertaan. Vieressä Kaijakin maiskutteli paljonpuhuvasti, vaikka keskustelu ei varsinaisesti sitä koskenutkaan. Rapsuttelin hikisen pojan ja annoin sen nuuhkaista vauvaa kantoliinassa.
On tavallaan uskomatonta, miten vapaa työskentely, liberty training, toimii. Mitä enemmän hevosella on kapasiteettia, sitä hurjempaa tanssia se voi esittää. Minusta on hienoa, että hevonen voi vapaassa tilassa ilmaista persoonallisuuttaan turvallisesti ja löytää silti yhteyden kaksijalkaiseen. Tanssijalla on partneri, joka kutsuu estradille ja vie. Liike ei ole silloin pelkkää pyydettyä suoritusta, vaan tunnetta ja energiaa, joka pulppuaa autenttisena siinä hetkessä.
Kaasuttelupäivän jälkeen ratsastin Nessulla ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen. Jännitti. Olin Kaijan selässä palautellut mieleen, miltä ratsastaminen tuntuu, mutta Nessu on jotain muuta kuin tavalliset hevoset — vähän kuin istuisi Ferrarin kyytiin renujen ja foordien jälkeen. Keskustelin Nessun kanssa maasta käsin ennen selkään nousua tavalliset kuviot. Sisko oli Windyllä kaverina paikalla ratsaille noustessa, niin ei tarvinnut pojan niin jännittää. Kyllä sitäkin silti selvästi jännitti: se kuikuili huolestuneesti Windyn, Kaijan ja Rimpelin liikkeitä, mutta pystyi kuitenkin keskittymään pyyntöihini. Menimme pelkkää käyntiä. Nessu kuunteli aivan älyttömän hyvin, ja itsellä oli tottumista siihen, että reaktio tuli niin nopeasti. Kehuin ratsuani, ja se muisti hyvin, mikä on paras palkinto: seisominen ja pään riiputtaminen kehujen alla.
Tehtyämme kotona riittävän monta ympyrää, kiemuraa ja taivutusta suuntasimme pienelle metsälenkille. Nessua kuvaa hyvin se, että vaikka se lähtiessä steppasi, se pysyi hallinnassa pelkällä istunnalla; ohjat saivat olla löysällä. Luonnollisestikaan suussa ei ollut rautaa. Hepo rentoutui metsässä niin, että kotiin tultiin päristellen ja kaula pitkänä. Onko hevosen kanssa mikään palkitsevampaa kuin se, että vuorovaikutus saa kaviokkaan mielen rauhan ja rentouden tilaan?
