Hidasta olemista

Aamu ja ilta, vähän eri sinisen sävyt. Talvi on, kylmä, liikkeet hidastuvat. On aikaa kuulostelulle. 

Keksin tänään pimeäntulon jälkeen lähteä kävelemään hevosten kanssa pitkin laidunta. Windy ei suostunut tulemaan mukaan kanavan taakse, mutta Nessu, Rimpeli ja Kaija lompsivat vapaina perässäni pienelle retkelle – Nessu uteliaana etunenässä. Kuunsirppi ja lumi heijastivat heikosti valoa, ja oli mukava tallustella sorelit jalassa. Lumi ratisi, ja välillä pysähdyttiin katselemaan maisemia ja tutkimaan lumenalisia aarteita. Oli kiireetön olo. 

Takaisin tullessa nappasin talon nurkalla kuijottaneen Windyn riimuun ja johdatin porukan vielä toiseen suuntaan kävelylle. Mietin että tällaista on hyvä elämä: olemista, ei suorittamista. Tuntui tärkeältä osallistua hevostemme maailmaan jalkaisin, ikään kuin osana laumaa. Omin nokkineenhan ne kuljeskelevat sinne tänne, ja laitumenperien koluamisessa ei ollut niille mitään epätavallista. Ehkä juuri siksi tunnelma oli niin harras ja levollinen. Otin luottamuksenosoituksena sen, että kaviokkaat tulivat luokseni ja seurasivat perässäni ilman mitään houkutinta.

Päästin laitumen perällä Windyn irti, mutta se jäi Nessun kanssa viereeni rapsutettavaksi. Vanhat tammat tutkivat kanavantörmää. Siitä me lähdimme valumaan kotia kohti. Nuoriso pisti välillä vähän jalalla keveästi, ja toisessa mielentilassa koko lauma olisi rymistellyt täyttä vauhtia kotiin. Nyt Nessu kääntyi ja palasi odottamaan minua. Se ihan oikeasti odotti, että sai turpakosketuksen minuun ja lähti sitten tyytyväisenä päristellen seuraamaan perässä. Muutkin hevoset hidastivat, mutta Nessu näytti selvästi, että mamma on mamma ja sen kanssa kaikki on hyvin. Vähänkö olin otettu!

Windylle ja Nessulle väkirehuja antaessani ja samalla hopsuja harjatessani tuumin, että en ehkä koskaan saa muihin hevosiimme samanlaista suhdetta kuin Nessuun: on eri asia lähteä rakentamaan luottamusta 15-vuotiaan kuin 3-vuotiaan kanssa. Varsa on niin auki, niin luottavainen jo valmiiksi, ja Nessu on lisäksi aina ollut tosi kiinnostunut ihmisistä. Se auttaa suhteen rakentamisessa valtavasti. Toki olen myös  työskennellyt sen kanssa pidempään kuin kenenkään muun; tosin voi olla, että ajattelen toisin, kun olen kuluttanut saman tuntimäärän joka hevosen kanssa. Aivan varmaa silti on, että Nessu säilyy aina erityisenä, mun hevosena. Se tuntuu hyvältä.

Poimintoja elämästä

On ollut vähän työntäyteistä. Hevosharrastus ei ole laiskan ihmisen puuhaa: tallin laajennus, lattian valu ja kentän/tarhan perusparannus ovat aikaa ja energiaa vieviä projekteja. Kieltämättä joskus iltakymmeneltä sokkeleita säätäessä ja kalseassa syyskelissä palellessa kävi mielessä, että tällaista on hevosellisen elämä – tai maalaiselämä. Hommat oli nimittäin tarkoitus tehdä heinäkuussa, mutta säiden takia rehunteko ynnä muu puuroutui ja aikaa ei yksinkertaisesti jäänyt. Nyt meillä kuitenkin töröttää pihassa (vieläkin osittain keskeneräinen) 90 neliön talli, ja hevoset ovat ottaneet sen tyytyväisinä vastaan. Meillä oli vähän huoli lauman pahnanpohjimmaisen Windyn puolesta, päästääkö Kaija sen makuualueelle, kun se joskus ajaa sen aika ärhäkästi paalilta pois. Sisätiloissa ei ole kuitenkaan ruokaa, joten sopu on löytynyt.

Meillä meni valupäivänä myöhään. Menin viimeistelytöitten jälkeen hevosten luokse pimeälle laitumelle. Istuin paalirenkaalla, kuuntelin rauhallista rouskutusta, katsoin kevyen lumen valaisemaa maisemaa ja olin väsynyt. Hevosten seura oli voimaannuttavaa. Jokainen hevonen vuorollaan kävi nuuhkimassa ja ikään kuin tiedustelemassa, onko kaikki hyvin. Nessu tietysti nypläsi pipoani. Rimpeli lopetti syömisen ja hiipi eteeni seisomaan pää melkein sylissäni. Tuntui niin hyvältä vain olla - ja olla omien hevosten hyväksymä. Ne opettavat yhä uudestaan samaa asiaa: tärkeintä on olla läsnä toisillemme.

En ole pahemmin ehtinyt ratsastella. Kaijan kanssa olen muutaman kerran kimppalenkkeillyt laitumella ilman satulaa. Koko jengi on sellaisesta ihan liekeissä, ja välillä saa väistellä pomppivaa nuorisoa, joka haluaa varmistaa, että se pysyy tapahtumien ytimessä. Windy ja Nessu provosoivat toisiaan muutenkin intoilemaan mm. lumesta. Talven kynnyksellä on nähty jos minkälaista piruettia ja lentoa, ja sellaista iloittelua on kieltämättä hauska seurata.

Windy on tullut kaapista ulos ja paljastunut samanlaiseksi paalinhalailijaksi kuin naudat. Yhtenä iltana bongasin sen kaulailemasta päivällä viemäni paalin kanssa; sitten tyyppi konttasi paalia ympäri pylly pystyssä ja välillä kellahti kyljelleen, kun ei voinut vastustaa maahan pudonneiden heinien vetovoimaa. Hassu hevonen!

Nessun kanssa ratsastelu jäi viimeksi siihen, että harjoittelimme onnistuneesti laukannostoja ja avotaivutusta ravissa. Jatkoin eilen samoilla teemoilla mutta Kaijan kanssa. Nihkeän ja tuhruisen ajan jälkeen koitti aurinkoinen pakkaspäivä, ja oli aivan ihana käydä pitkästä aikaa metsässä ratsain. Kaijaltakin avot sujuvat, mutta vasen laukka pyörii huonommin kuin oikea. Piti treenata nostoa muutamaan otteeseen ihan käynnistä, jotta etupainoinen tamma astuisi paremmin alle. Maisemissa ei ollut valittamista; aurinkoinen männikkö on yksinkertaisesti kaunis.

Pimeäntulon jälkeen antaessani Nessulle väkirehuja alkoi tuntua, että olisi kiva viettää senkin kanssa yhdessä aikaa. Enempiä miettimättä lähdin kävelemään metsään hevonen perässäni. En tahallanikaan laittanut otsalamppua päälle, vaan annoin silmien tottua lumiseen hämärään. Kävimme parin kolmen kilometrin lenkin, ja Nessu kulki koko matkan takanani tasaisesti mihinkään kiskomatta tai säntäilemättä. Oletin että se voisi pelätä pimeässä jotakin, mutta se olikin itse rauhallisuus – lompsi pää alhaalla päryytellen menemään. Tulin ajatelleeksi, että hevosen kanssa on itse asiassa turvallista kulkea pimeässä: se huomaa kyllä, jos on jotain huomattavaa. Lumen valaisema metsä oli hieno. Nautin myös suunnattomasti tunteesta, että on vain tämä hetki, tämä kävely lumisen metsän läpi yhdessä, ja niin on hyvä.