Pihattoelämää

Nessu tuntuu kotiutuneen. Muutaman päivän se tähysti varuillaan joka suuntaan ja käyttäytyi erittäin läheisriippuvaisesti: Ne suljettiin yöksi Rimpelin kanssa sisään, jotta Nessukin tottuisi tuuliverhotalliin. Hevosten välissä oli aita, ja aamuisin Nessulla oli hirveä hätä ehtiä Rimpelin matkaan, kun se pääsi ensimmäisenä ulos. Yhtenä aamuna Nessu yritti rauta-aidan yli ja seinästä läpi kaverinsa luokse, kun seisoin oviaukon kohdalla esteenä. Onneksi ei käynyt kuinkaan, mitä nyt verho tippui alas ja vähän repesi.

Olen antanut Nessun rauhassa tottua pihattoelämään ja sen rutiineihin - siksikin että en ole yksinkertaisesti ehtinyt sen kummemmin hääräilemään sen kanssa. Tänä aamuna tallille kävellessäni molemmat hevoset spurttasivat heti talliin ja portille odottelemaan, mitä tuon tullessani. Vesi ja väkirehut maistuvat, mutta ruoasta niillä ei kyllä ole pula, kun keskellä tarhaa jököttää kokonainen pyöröpaali. Panin merkille, että silloin kun Nessu oli hämmentynyt ja ihmeissään, se ei paljon oma-aloitteisesti hakenut kontaktia, ja rapsutellessani sitä se saattoi lähteä alta pois. Nyt se on selvästi ilmastoitunut: kulkee kaula pitkällä jokaisen tarhaan tai talliin menevän perässä ja osallistuu suunnattoman kiinnostuneena lampaiden ruokintaan. Se yrittää myös kovasti hoitaa niitä aidan yli eli työntää hoitokalustonsa päkäpäiden suuntaan.

Tänään pääsin vihdoin kauan haaveilemalleni lenkille hevosten kanssa. Avasin valtavalle laitumelle vievän portin ja johdatin heinätukko kainalossa hepot lumiseen vapauteen. Voi sitä iloa! Aluksi Nessu tähysti epäuskoisena lumista lakeutta, mutta lähti sitten Rimpelin perässä tutkimaan sitä. Kun vein ne vähän kauemmaksi, hopukat käsittivät, että ne ovat oikeasti vapaita ja voivat riehua, miten huvittaa. 19 asteen pakkanen ei estänyt ilopukkeja ja riemukasta kirmailua. Sitä oli kiva katsoa! Aurinkokin näyttäytyi metsänrajan yllä.

Nessulla kesti vähän aikaa tajuta, miten tarhaan pääsee takaisin. Se epäili, että portin kohdalla on rautalanka. Jäin seisomaan aukkoon, ja sitten se jo uskalsi kaverin perässä karauttaa tallin luo - ja sieltä takaisin laitumelle. Oli hauska huomata, että alkuhöyryilyn jälkeen hevoset lähtivät matkustamaan pää alhaalla rentoa hölkkää pitkin aidanviertä kulkevaa mönkijänjälkeä. Sillä tavalla ne menivät laitumen päähän asti, mutta kotiinpäin taas ilo sykähteli. Nauroin ääneen seuratessani, miten rakkaat karvakorvat kaasuttelivat. Nessu teki tallin luona näyttävän rodeopysähdyksen: takapää alle ja etupää ylös. Panin tyytyväisenä merkille, että se jäi pomppimisensa jälkeen rauhassa seisomaan ja odottamaan. Se nimittäin seurasi tarkkaavaisena, kun tallustin laitumen poikki niiden luokse. Sitten se tarjosi turpaa ja hengitystä haisteltavaksi. On se ihana.

Lastaus, kuljetus, purku

Teimme eilen Nessun kanssa matkan, jonka muistan loppuikäni. Muutimme pohjoiseen, maalle, noin 700 kilometrin päähän entisestä elämästä. Olen suunnattoman helpottunut, että matka on ohi ja pääsimme ehjinä perille. Se nimittäin kesti 13 tuntia. Suomen talvi yllätti, ja jäisellä nelostiellä perä ja traileri liirasivat hiljaisessakin vauhdissa niin pahasti, että pelkäsin päätyvämme ojaan tai rekan alle. Epätoivon partaalla mielessä kävi, miten ikinä selviämme uuteen kotiimme asti. Pelastuksemme oli fiksu kuski, joka päätti ajaa meidät kärryteitä pitkin perille - viittäkymppiä.

Nessu saa kyllä kunniamaininnan koppikäyttäytymisestään. Heidin kanssa siedätimme sitä traileriin huolellisesti: harjoittelimme ihan aluksi kärryyn menemistä, sitten siellä olemista takapuomi ja lastaussilta kiinni. Vähän Nessua piti alkuun suostutella koppiin, mutta pienen paineen ja heinien avulla se onnistui. Ensimmäisellä kerralla, kun lastaussilta pantiin kiinni, Nessu huolestui - eikä sitten uudestaan suostunut enää menemään takaisin koppiin. Heidi hoksasi tuoda ruokakipon rohkaisuksi, ja kaurojen perässä poika kopisteli sisään reippaasti. Kauroja hyödynsin eilenkin tositilanteessa: Nessu tuli perässäni koppiin tosi nätisti.

Oli meillä silti pientä lähtöhässäkkää. Nessulle oli tulossa matkaseuraksi pässi, ja tyypit eivät olleet tavanneet ikinä toisiaan saati ketään muutakaan kyseisen eläinlajin edustajaa. Niinpä päätimme tutustuttaa ne ennen matkaa. Pässi parka pelkäsi Nessua niin että sai rykäistyä itsensä irti ja karkasi. Kun se viimein oli kiinni, ei sen pelko yhtään hellittänyt; Nessu sen sijaan suli nopeasti uudelle tuttavuudelle. Se lähestyi päkäpäätä uteliaasti turpa ojossa ja päätyi lopulta hieromaan poloista tuttavallisesti. Sitten Nessu lastattiin ja pässi siihen naapuriin. Aluksi lammas yritti karkuun, mutta asettui sitten. Kun välillä pysähdyttiin tarkistamaan, että perävaunussa on kaikki hyvin, pässipoika nukkui ja Nessu näytti hämmentyneeltä.

Hämmennys ei yhtään loiventunut, kun peillä vastassa oli innokkaasti hörisevä suokkitamma ja 27 mäkisijää. Vähän aikaa piti ihmetellä, mihin paikkaan tultiin ja ovatko lampaat vaarallisia. Sitten Nessu uskalsi tulla pihattoon omalle osastolleen, ja vaikka aidan taakse sijoitettu Rimpeli-tamma näytti mahtiaan tulokkaalle, otti Nessu sen tapansa mukaan tyynesti. Mietin vähän, miten kauan Rimpe jaksaa kiljua ja heilutella etustaan, mutta nyt aamulla siellä oli jo hyvin rauhallista.

Perusasioiden kertaus

Kävimme eilen pitkästä aikaa Nessun kanssa oikeasti metsässä. Rannassa olemme kyllä piipahtaneet, mutta kunnon mäkimaastoilusta kinttupolulla on aikaa. Nessu puhkui parin vapaan jäljiltä energiaa, mutta ajattelin siitä huolimatta työskennellä hitaasti – jalkapatikassahan ei kovin lujaa pääse – sillä sellaiselle oli mielestäni tarvetta. Putoamiseni jälkeen tulin juoksuttaneeksi Nessua aika usein, ja yksipuolinen liikunta ei ole hyväksi hevosen kropalle eikä päälle. Tuntuu, että Nessu reagoi siihen: ratsastaessani se tuppasi vähän jännittymään tai vastustamaan pyyntöjä.

Kirkkaana pakkaspäivänä oli mukava kulkea kaverin kanssa metsässä, tosin heti rantaan mennessä tuli selväksi, että Nessun mieli oli kaikkea muuta kuin tyyni ja rauhallinen. Se pyrki juoksentelemaan ja viskeli päätään. Heti metsäpolun ensimmäisessä mäessä se yritti karauttaa  ohitseni; siihen oli muka hyvä syy, kun polku vähän upotti. Pari kertaa se onnistui kaasuttelemaan luvattomasti ylämäessä, mutta sitten onneksi tajusin järjestää kunnon opetustuokioita, jos höyryä oli näkyvissä: pysäytin hevosen, pyysin peruuttamaan ja laskemaan pään. Vaadin Nessua pitämään pään alhaalla ja olemaan silti syömättä varpuja. Kun sen mieli näytti tasoittuneen, pyysin kontrolloituja askelia eteenpäin ja pysäytin tarvittaessa uudelleen. Paras tulos mäkien kulkemisessa syntyi, kun huolehdin siitä, että Nessu piti pään koko ajan alhaalla. Silloin sen mielikin oli keskittynyt ja rauhallinen. Laskeuduin alamäet tahallani oikein töppöaskelin, niin että Nessu joutui taatusti keskittymään liikkeitteni seuraamiseen.

Tänään kävin saman lenkin uudelleen ja totesin, että perusasioiden kertaus kantoi hedelmää: Nessu muisti, että mammaa ei rullata mäessä eikä muutenkaan. Saatoin kumartua järjestelemään säärystimiäni tarvitsematta pelätä, että hevonen käyttäisi tilaisuuden hyväkseen. Parasta oli, että Nessu tuli tarhasta mukaani tosi mielellään ja harjatessanikin tyytyväisen oloisena haisteli minua. Sain konkreettisen muistutuksen siitä, miten tärkeää on luoda tilanteita, joissa voi vahvistaa keskinäistä suhdetta. Meille yksinkertainen metsässä lenkkeily on ollut aivan oleellinen elementti toistemme löytämisessä ja käsittämisessä. Se on ollut myös perustyökalu, jonka avulla on opeteltu kunnioittamista ja kuuntelemista.

Kunnioituksen ja kuuntelemisen vaatiminen oli hyvää pohjatyötä pressutreenille. Teetin nimittäin Nessulla tulevien lastausharjoitusten pohjustukseksi pressujenylityksiä, olipa ylitettävien mukana hirsipalkki ja vanerilevykin. Nessuhan tuli perässäni niiden yli silmää räpäyttämättä! Välillä pysähdyttiin ja peruutettiin alustalla tai alustalta pois. Lopullisen luottamuksen muhkurapressuun Nessu sai tänään, kun poimuista löytyi vettä. Miten sattuikin, että olin unohtanut juottaa hevosen ennen treeniä! Pressun nuoleskelun makuun päässyttä hopukkaa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä tulemaan rapisevalle alustalle. Eipä silti, luistavaan vaneriin tai pressun alla olleeseen harkkoonkaan Nessu ei kiinnittänyt mitään huomiota - kunhan keskittyi taiteilemaan perässäni. On perusteita olettaa, että varsinainen trailerisiedätys sujuu aika kivuttomasti.

Matkalla vaunuhevoseksi

Olen nyt pariin otteeseen pukenut Nessulle kuolaimet ja silat ja vienyt sen ohjasajotreeneihin. Pari viikkoa sitten virtaa oli niin, että piti vähän juoksuttaa pois. Nessu nimittäin testasi, voiko minun edestäni karata. Muuten se meni ihan nätisti, kun tajusin pitää huolta ohjastuntumasta. Ratsain käytän niin vähän ohjaa, että ohjasajaessa pitää tosissaan keskittyä siihen, että tuntee hevosen suun. Nessuhan kulki hyvinkin pollevasti tuntumalla. Siitä tulisi näyttävä vaunuhevonen: se kun terhentelee kaula kaarella, niin on aika komea ilmestys.

Tänään oli napikat sellaisessa asennossa, että voitiin vähän harjoitella sivuttaisliikkeitäkin. Minun erityisesti pitää harjoitella säätämään paine sopivaksi – Nessu nimittäin ottaa kipinää heti kun ohja koskee pyllyyn. Ajan myötä se tietysti tottuu ohjalla pyytämiseen, ja aluksi tulee aina toivottua isompi reaktio. Mutta hyvin poju siis väisti, mentiin muutamia askelia väistöä kumpaankin suuntaan suorana ja pikkuisen ympyrälläkin. Peruutukset ja pysähdykset menivät oikein mallikkaasti.

Oli muuten hauska tunne lähteä hommiin, kun ajoin Nessun tallista ulos ja takaisin tullessa myös sisään. Nessu vähän ihmetteli, että miten tämä nyt näin menee, että hän menee edellä, mutta meni silti. Siinä oli samalla hyvä miettiä käännöksiä ja jalkojen paikkoja. Pähkinöiden pureskelu tekee pikku espanjalaiselle oikein hyvää.

Jee, juostaan!

Tuntuu että Nessulla alkaa olla aika hyvä kunto: menohaluja piisaa. En muista että se olisi aiemmin JOKA KERTA juoksuttaessa lähtenyt luvan saatuaan pinkomaan täysiä. Toki kurainen tarhakin lisää halua liikkua. Heidi ja Riikka juoksuttivat hopukkani maanantaina, ja Nessu oli kirmannut riemuissaan siitä, että sai juosta. Tänään laitoin sille kolmekymmentäsenttisen kavaletin ja juoksutin sen yli. Laukkahyppelyä varten nostin neljäänkymmeneen. Ravissa Nessu meni esteen maltillisesti, mutta laukassa se kaahasi tyyliin: "Jihaa, täältä tullaan!" Sitten se hoksasi, että hups, edessä on este, ja loikkasi kunnon kaniinipompulla yli. Onneksi se oppi kerrasta, että estettä pitää lähestyä tasaisesti ja hallitusti, niin ei tule yllätyksiä.

Hyppyyttämisestä oli paljon hyötyä. Nessu sai takaosaansa alleen hienosti ja meni lopuksi aivan tosi mallikasta ja pyöreää ravia. Energiaakin kului. Kävin kävelemässä loppukäynnit maastossa, ja Nessukka oli ihan täysin palvelleen oloinen: askelsi tuumivasti eikä ehdottanutkaan juoksentelua, kuten eilisellä metsälenkillä.

En tiedä, johtuiko ylimääräisestä energiasta vai mistä, mutta lauantaina laskeuduin ilmalennolla hevoseni selästä. Olin juuri noussut ratsaille ja kävelin kenttää ympäri ilman jalustimia ja pitkin ohjin, kun Nessu sinkosi. Olin hyvästi muissa maailmoissa, joten reaktioni tuli auttamattomasti myöhässä. Viimeinen muistikuvani on ajatus, että nyt lennän. Sain sen verran tälliä päähäni, että seuraavasta reilusta puolesta tunnista en muista mitään. Olin kuitenkin ottanut hevosen kiinni, taluttanut talliin ja riisunut varusteet. Palauduin todellisuuteen vasta, kun maastosta palannut Laura kysyi, olinko tippunut, kun kypärässäni oli hiekkaa. No, selvisin aivotärähdyksellä ja lonkkakivulla. Sainpa taas muistutuksen, että hevoseni on Ferrari.

Maastojermu

Olen viime aikoina ratsastanut Nessun kanssa paljon maastossa. Yksin kulkiessa mukana on aina pieni jännitysmomentti, mutta hienosti ovat reissut menneet. Viime viikolla oli yhtenä päivänä niin tuulista, että aprikoin Heidille tallin pihalla, olisiko ihan itsemurhayritys käydä rantalenkki moisella kelillä. Heidi totesi rohkaisevasti, että jos jollakin niin Nessulla voi sinne mennä. Niinpä me käpsyttelimme nätisti sinne ja takaisin, eikä Nessu säpsynyt kertaakaan. Vähän se välillä jännittyi ja jäi tähystämään jotakin, mutta eihän katsominen mitään haittaa. Pidän siitä, että se vain katsoo epäilyttävää kohdetta, ottaa oman aikansa arvioidakseen, onko aihetta huoleen, ja jatkaa sitten matkaa.

Seuraavana päivänä päätin tehdä kunnon lenkin Vääräjärvelle. Ajatus oli tulla metsän ja Pitkäjärven kautta takaisin, mutta ehti tulla pimeä. Meillä oli hyvät heijastimet mutta ei lamppua, joten tyydyin palaamaan tietä pitkin takaisin. Ohi meni yksi auto. Nessu ei jännittänyt varsinaisesti sitä, vaan jotain muuta, koska tuijotteli pellonreunaan. Ei se silti syöksynyt mihinkään, mutta istunnan ja tuntuman sai kyllä pitää hyvin tiiviinä. Viimeinen metsäpätkä oli hieman jänskä: pimeistä puskista lehahti lintuja, ja mielessä kävi, että saapa nähdä, miten käy, kun ei polkua tai pikemminkin vanhaa tienpohjaa pahemmin erota ja hevosella on kaikki mahdollisuudet säikähtää. Rupesin laulamaan. Kohta itkin – laulua, itseäni, elämää. Kumma kyllä Nessu rentoutui. Se tuntui herkistyvän kuuntelemaan minua, ja vaikka se välillä vähän juoksenteli, minulla oli koko ajan olo, että se pysyy luonani ja vie kotiin. Ja niin tapahtui. Ei haitannut että minulla oli silmät täynnä vettä ja ympärillä pimeä metsä.

Tänään kävimme kaverin kera samalla suunnalla. Nessulla oli takana usea vapaapäivä, mutta se malttoi kulkea pahemmin höyryämättä. Takaisin tullessa se otti parissa kohdassa kipinää ja aikoi spurtata, mutta otin sen nopeasti kiinni. Pyöritin Nessua hetken aikaa ja sen toisen spurttiyrityksen jälkeen totesin, että on parempi laittaa 16-vuotias konkari höyrypään eteen, niin päästään jatkamaan matkaa turvallisesti. Tavallisesti Nessu ei noin höyryä, mutta vapaat luultavasti vaikuttivat niin että energia purskahteli. Olisinkin muuten juoksuttanut ruunaiseni, mutta kun kaveri oli lähdössä maastoon, niin lähdin mukaan. Nessulla oli puolitoistatuntisen lenkin jälkeen vielä energiaa vetää laukalla heinien luo! Sellainen nuori ja virkeä pakkaus se on – ja kävelee muuten maastossa varsin reippaaseen tahtiin.

Jokainen päivä niin kuin se on

Päivät lipuvat siihen malliin, että unohtuu kirjoittaa niistä. Oli yksi sumuinen ja viipyilevä maanantaiaamu, jolloin kävimme lenkillä Pitkäjärvellä. Oli lintuja ja huutoa ja hopukalla rivakka askel. Kerran oli kirkas puolukankirpeä pakkasaamu, jolloin Nessu ravasi allani kokonaisen ympyrän hienosti itsensä kantaen kuin paras kouluratsu. Ja minä olin niin iloinen että.

Toisella kerralla latvuksissa tuuli ja pakasti niin, että maastolenkistä ratsain olisi ilman turvamiestä tullut luultavasti katastrofi. Nessu tuppasi juoksentelemaan kapealla polulla, mutta kuunteli kyllä istuntaa ja hillitsi itsensä alamäissä. Ylämäet se on oppinut pääsemään helpolla eli syöksymään vauhdilla, ellen pidä varaani. Sen ei tarvinnut muuten kuin kerran mennä mäkinen ja mutkainen peruslenkkimme ratsastaja selässä, kun se oivalsi, miten mäet kannattaa hurauttaa. Ja jos hurautuksen keskeyttää, nousee keula.

Pientä höyryilyä oli ilmassa eilenkin, kun ratsastin kentällä. Lopetin kuitenkin juoksentelut lyhyeen ja panin pokkana Nessun menemään avotaivutusta. Sieltähän tuli uskomattoman sievää askelta! Ilmeisesti maasta käsin treenailusta on ollut hyötyä, vaikka välillä olenkin epäillyt, onko mitään mennyt perille. Täytyy pitää mielessä, että avotaivutus on riittävän vaikea ja keskittymistä vaativa harjoitus taltuttamaan turhan lepatuksen. Samalla se on erittäin hyvää jumppaa. Olen vähän kahden vaiheilla, pitäisikö keskittyä askellajien edistämiseen vai kehittää tasapainoa ja kehonhallintaa käynnissä. Ehkä lopulta etenemme niin kuin tähänkin asti: fiiliksen mukaan ja päivä kerrallaan.

Hommissa taas

Vein vähän askartelutarvikkeita pojille.

Hopukan loma loppui. Kun menin pitkästä aikaa hakemaan ruunaistani tarhasta, se tuijotti kuin olisi nähnyt avaruusolion. Päätin kyykistellä portilla niin kauan, että se itse tulisi luokse, ja sieltähän se tuli: uteliaana mutta empien – kuin olisi joka askeleella arvioinut, kannattaako irtautua laumasta. Tuuli sattui olemaan "vaarallisen voimakasta", ja silloin lauma on tärkeä turva. Katkeamattomana jatkunut laumaelämä näkyi Nessussa niin, että se turvautui kavereihinsa. Ehken minäkään silti ihan turha tyyppi ole, kun piti kuitenkin tulla haistelemaan ja tukkaani sekoittamaan. Seuraavana päivänä Nessua ei enää tarvinnut odotella.

Vaikka tällä viikolla oli joka päivä oikea hevosenlennätyskeli, työskentely sujui rauhallisesti, suorastaan uneliaasti. Juoksutin kahtena päivänä kevyesti ja siinä välissä ratsastin. Laitan jossain vaiheessa klipin eilisaamun jumppasessiostamme. 

Törmäsin taas omalaatuiseen ongelmaan nimeltä ennakoiva hevonen. Nessu on kovin miellyttämishaluinen, ja fiksuna heppana se oppii nopeasti, mitkä signaalit tarkoittavat mitäkin. Olen yleensä ratsastaessani valmistellut ympyrällä raviin siirtymistä pyytämällä pään alas ja pienen asetuksen sisäänpäin. No, Nessuhan ei enää jää odottamaan pohjeapua, vaan nostaa ravin pelkän asetuksen perusteella, koska tulkitsee, että sitähän minä haluan. Ja tavallaan se on ihan oikeassa. Käyttäytyminen on vielä vahvistunut, kun olen saattanut vahingossa kehua siitä. Jouduin aiemmin tekemään paljon töitä, jotta Nessu ymmärtäisi avut oikein, ja näköjään täytyy palata millintarkkaan ratsastukseen. Tykkään Nessun herkkyydestä, mutta on se kyllä vaativa ratsastettava. On vaikea olla sille reilu kuski. Olen myös hyvin hellämielinen: liikutun siitä, että se yrittää niin kovasti, enkä korjaa ajoissa tai riittävästi. Ja siitä tulee sitten ongelmia.

Tässäpä tämä:

Piti hidastettuna katsoa ja tarkistaa, astuuko Nessu ristiin, ja näyttäisi astuvan. Niin kuin näkyy, taivutusharjoitus on vielä hyvin alkuvaiheessa ja Nessulle yksi vaikeimmista asioista. Kuulostan idioottimaiselta kehuineni, mutta jos hevosta auttaa se, että vingahtelen, niin vingahtelen sitten. Ravi ei ole tässä mitenkään edustavaa; onpahan kuitenkin rentoa. Lopussa näkyy hyvin, miten tarkasti Nessu lukee minua: kun nostan vähän kättä käyntiin siirtymisen merkiksi, se arvelee, että pyydän pysähtymään. Virhe on minun. Oikeasti pelkkä käskysana "käynti" riittää Nessulle merkiksi siirtymiseen.

Loman tarpeessa

Nessu varmaan kuuli, kun puhuimme Heidin kanssa lomasta. Se alkoi nimittäin piakkoin näyttää siltä, että todellakin olisi huilaustauon paikka. Aika säännöllisesti olemmekin hääräilleet kohta vuoden verran; taukoa on ollut enimmillään muutama päivä.

Ensimmäinen tunne siitä, ettei Nessu lähtenyt täysin tyytyväisenä töihin, tuli viime lauantaina, kun olimme lähdössä maastoon. Osansa oli tosin sillä seikalla, että perinteinen aamurutiini eli poikien kanssa tarhaan meno jäi välistä, ja siksi Nessu vähän kaihoisasti katseli kavereittensa perään. Kaihoa lievitti kuitenkin samanikäinen viehättävä suokkitamma, joka lähti seuraksemme reissuun. Itse reissu sujui molempien nuorten osalta hienosti, vaikka rankka olikin: kaksituntinen ei ollut pelkkää kylänraitilla ratsastelua, vaan välissä oli todella haastavia osuuksia. Silloin ei sentään tarvinnut kantaa ratsastajaa. Välillä mentiin mahallaan soista maata pitkin, välillä kiivettiin ja laskeuduttiin jyrkästi. Mutta hienot olivat maisemat, aurinko paistoi ja hanhet töräyttelivät Pitkäjärven yllä. Panin mielissäni merkille, että kun selkäännousun aika taas koitti, Nessu ensin vähän vääntehti mutta sitten yhtäkkiä jotenkin päätti, että "nyt olen ratsu ja otan tuon mamman selkääni". Se seisoi hievahtamatta, kun kapusin selkään! Koko kotimatkan se käveli reippaasti ja suorastaan kiristi tahtia, vaikka oli varmasti väsynyt. Taisi kaverien magneettisella vetovoimalla olla osuutta asiaan. Menohalukkuuteen liittyen on pakko mainita, että ratsastin kapsonilla ja että lievästä kotiinpaluun riehakkuudesta huolimatta Nessu ei lakannut kuuntelemasta istuntaani. On se kuuliainen poika!

Seuraavana aamuna Nessu tuli tarhasta tympääntyneen ja äkäisen oloisena. Oli sovittu kärrytreenit, ja olin ajatellut hienosti menneen ohjasajon ja ensimmäisen kärryttelyn perusteella, että kevyt kärryihin totuttelu on sopivan pientä puuhastelua maastopäivän jälkeen. Valjaita asentaessani mielessäni kävi, onkohan sittenkään hyvä idea laittaa kärryjä noin negatiivisella virityksellä käyvälle hevoselle. Tehtiin silti, niin kuin oli aiottu, mutta ennakkoaavistukseni kävi toteen: Nessu oli lopulta niin ärsyyntynyt kärryistä, aisoista ja kaikesta pyytämisestä, että oli vähällä nousta pystyyn. Edellisellä kerralla se sen sijaan suhtautui varsin tyynesti siihen, että aisat estävät kylkiä taipumasta ja pakottavat kääntymään kroppa suorana. Draamasta huolimatta ja harjoitusta johtaneen Heidin tilannetajun ansiosta pääsimme viimein toivottuun malliin takaisin puomille. Kärryt piti vain jättää pois, ettei viimeisestä kaarrosta olisi tullut katastrofia.

Vaikka moisen kokemuksen jälkeen olisi ollut ehkä hyvä jatkaa ohjasajoa mahdollisimman pian, päätin, että jos Nessu vielä parin vapaapäivän jälkeen on kireä, panen työskentelyn kokonaan jäihin joksikin aikaa. Kun sitten juoksutin sitä ja pyysin avotaivutusta maasta käsin, se teki kaiken kiltisti mutta jotenkin tyytymättömän oloisena. Voi olla, että mielentilaan oli syyllinen myös sää: Nessu inhoaa tuulta ja sadetta, ja se tulikin tuolloin tarhasta luokseni sen näköisenä, että "vie minut äkkiä pois täältä", ja otti oikein juoksuaskelia tallille mennessämme. Joka tapauksessa tuntui vahvasti, että nyt on tauko paikallaan. Nessu saa rauhassa totutella syksyn tuloon ja kypsytellä tähän asti opittua. Palataan parin viikon päästä asiaan uudelleen.

Tänään menin siivoamaan poikien tarhaa. Kikkareitten keräily on huomattavan kiinnostavaa puuhaa, joten sain heti seurakseni pari turpaa. Nessulle ei sopinut, että kaveri yritti tulla kilpailemaan hänen ihmisensä huomiosta, ja otti Kalen sylipainiin. Nessu seurasi ihan jokaista askeltani. Kale haahuili siinä liepeillä ja meni välillä pitelemään tuulta, mutta Nessu tosiaan ei luovuttanut, ennen kuin sen oli pakko jäädä aidan taakse. Myönnän että vahvistin läheisriippuvaista käytöstä välillä rapsuttelemalla ja juttelemalla. Tässä me läheisriippuvaiset:

Tuntuu itse asiassa helpottavalta, ettei vähään aikaan tarvitse muuta kuin harjailla ja rapsutella hevostani. On rauhoittavaa palata vain olemiseen. Tajusin että olen kaivannut sitä: kun iltatallin päätteeksi harjasin Nessua karsinassa, se kääntyi koko ajan haistamaan minua. Ihmettelin vain, miksi emme enemmän seisoskele poski poskea vasten, vaikka se tuntuu niin hyvältä. Mihin tässä maailmassa on niin kiire, ettei ehtisi hevosta hengitellä?

Täydellisyydentavoittelun kirous

Vaikka ratsastellessa liikutan Nessua aika lailla mukavuusalueella, on maasta käsin toinen tahti – ainakin kerran viikossa. Silloin nimittäin juoksutan hopukkani hikeen, käristän höyryt pois ja koettelen rajoja. Se tarkoittaa sitä, että olen välillä jäätävä natsi. Vien tarkoituksella Nessun toisinaan pois mukavuusalueelta, sillä se tekee hyvää sen päälle ja kunnolle. Pikku ratsasteluni ovat Nessun kannalta varsin miellyttävää puuhastelua sen rinnalla, että joutuu paahtamaan paahtamistaan ympyrällä. Ympyrällä paahtamiseen on päädytty, koska ei ole oikein muita turvallisia paikkoja päästellä pellit auki.

Ympyrällä sitten tapahtuu. Laukkaosuuteen siirryttäessä Nessu tarjoaa aluksi aina sievää ja hallittua laukkaa, jota tietysti kehun kovasti. Laukka kuitenkin hetken kuluttua alkaa muuttua epäpuhtaaksi ja katkeilla, kun poju ei enää oikein jaksaisi: ympyrällä laukkaaminen on raskasta ja vaatii hyvää kehonhallintaa. Silloin provosoin sitä esimerkiksi heilauttamalla narua. Tavallinen vastaus provokaatiooni on ilmapotku ja sen perään kiihkeästi rullaava laukka, mikä on tarkoituskin. Tavoitteena on saada hiki pintaan ja lihakset kevyesti maitohapoille. Ja se vaatii vähän ponnistelua. Eilen vaadin tosin hieman liikaa ja sain loppuvaiheessa Nessun ryöstämään pois ympyrältä. Tiesin, että saisin nähdä mielenosoituksen, jos pyytäisin vielä  pitämään tahdin ja laukan ehyenä, mutta pyysin silti. No, Nessuhan veti pystyyn ja peruutti ulos kehästä. Takaisin se silti joutui, mutta en pannut sitä enää laukkaamaan, vaan houkuttelin ravaamalla rentoutumaan. Kohta se päristelikin pää maassa helpottuneen oloisena.

Mietin tapausta pitkään jälkeenpäin. Kannattiko nostattaa vielä kapina, kun hevonen muuten teki, mitä pyysin: laukkasi ympyrällä, ainoastaan lähimpänä tallia pudotti raville? Ehkä olisi riittänyt, että olisin itse siirtänyt Nessun raviin, ennen kuin se teki sen omin päin. Olenhan monta kertaa jättänyt jonkin asian kesken ihan vain siksi, ettei hevonen ehtisi kyllästyä tai väsähtää. Mikä perkele minun päässäni kuiskutti, että hevosen pitää laukata yksi täydellinen ympyrä, jotta se on toteuttanut toiveeni ja tehnyt harjoituksen hyvin?! Olisiko yksi ympyrä edes riittänyt? Epäilen. Ihminen on ahne; kunpa muistaisin sen. Ja kunpa muistaisin, ettei pieneltä hevoselta pidä vaatia täydellistä suoritusta. Kohtuullinen riittää.

Ajattelin tänään, että Nessu varmaan juoksee minua karkuun eilisen höykkyytyksen jälkeen. Olin väärässä. Se rapsutteli tyytyväisenä kaverinsa kanssa, ja kun menin kuvailemaan niitä, se tuli luokseni yhtä luottavaisena kuin ennenkin. Ihan kulta! Siinä me hengitimme toisiamme niin kuin ne, jotka eivät ole vähään aikaan nähneet. Kävimme metsäkävelyllä nautiskelemassa syksyisestä auringonpaisteesta, joka siivilöityi oksien lävitse ja lämmitti mieltä. Nessu löysi ruohoa, sammalta ja kutituspuita, joita oli hyvä kihnuttaa. Mäkiä ja mutkia kaarratellessa eiliset hapot toivon mukaan vähän sulivat.

Hyvä mieli

Aika ajoin päädyn pohtimaan, miksi hevosharrastus on niin koukuttavaa. Siinä on monia hienoja puolia, mutta yksi ylitse muiden on se, että vuorovaikutuksesta hevosen kanssa tulee hyvä mieli. On turvallista istua selässä, johon on kytketty kuuntelevat korvat. On käsittämätöntä, että iso herkkä eläin haluaa toteuttaa toiveeni pienimmästäkin vihjeestä. On kannattelevaa olla sellaisen luottamuksen arvoinen.

Joku saa tyydytystä siitä, että hevonen osaa paljon, ja onhan sekin kivaa. Minä saan eniten iloa luottamukseen perustuvasta vuorovaikutuksesta, koska tiedän erittäin hyvin, ettei sellainen ole itsestään selvää. Se on vaatinut rutkasti työtä ja aikaa: heräämistä aikaisin, kävelemistä bussipysäkille ja pois, yhteistä seisoskelua, kuulostelua ja kävelyretkiä. Nessu ei tule tarhasta luokseni siksi, että sillä on korkea työmoraali; se tulee, koska haluaa tulla – koska niin on hyvä. Tänään se järsi kaverinsa kanssa vihreää, mutta kun vihelsin, se nosti heti päänsä ja tuli. Yleensä luokse tuleminen korreloi sen kanssa, miten hyvä mieli Nessulle on jäänyt edellisestä työskentelysessiosta. Eli eilinen Heidin tunti oli Nessun mielestä kiva. Oli puomeja ja sen sellaista, mutta Nessuhan meni ihan oma-aloitteisesti niitä tutkimaan. Ja oli kivaa, kun kehuttiin paljon ja sai seistä palkinnoksi.  

Tänään kävimme ratsastuksen jälkeen käpsyttelemässä tutun metsälenkin. Nessun mielestä on niin väärin jättää vihreä syömättä. Yritän pysyä kohtuudessa. Vähän voi ohi mennessä maistaa, mutta ei saa jumahtaa joka mutkaan.

    "Tylsää, kun ei saa syödä..."

     "Pitää tästä vähän ottaa, kasvaa pihlajat muuten ihan tielle."

Hevosen kanssa maastossa liikkumiseen liittyen sain tänään hyviä uutisia. Laitoin nimittäin postia Espoon seurakuntayhtymälle erään tienpätkän käytöstä, kun tilanhoitaja oli lähes häätänyt minut hevosineni pois sieltä. Turvallisuuspäällikkö vastasi: "Olen pahoillani kyseisen henkilön toiminnasta ja toivotan sinulle upeita kokemuksia meidänkin mailla." Arvatkaa, tuliko hyvä mieli!

Itsensä kantava hevonen

Hevosen tasapainoon ja harmoniaan viitaten puhutaan usein itsensä kantamisesta. Fysiologisesti se tarkoittaa, että hevonen käyttää liikkuessaan erityisesti ylälinjaansa eli selkälihaksia ja yläkaulan lihaksia, mutta myös vatsalihaksia - eli samoja lihasryhmiä, jotka ihmiselläkin aktivoituvat hänen liikkuessaan aktiivisesti ja elastisesti. Itsensä kantavan hevosen selkä on pyöreä ja pää alhaalla, ja takajalat työntävät liikettä eteenpäin. Itsensä kantaminen on hevoselle perustaito, jota ilman aiheutuu vaikeuksia - oli hevosen käyttötarkoitus mikä hyvänsä.

Koulutuksellisesti itsensä kantamisen saavuttamiseen on monia keinoja. Ratsastuskoulussa ratsastaessani oli tyypillistä, että hevoset pantiin tunnin alussa juoksemaan hirvenä eli reipasta vauhtia kaula pystyssä. Suunnilleen koko tunti kului siihen, että ne sitten yritettiin saada rentoutumaan ja myötäämään niskastaan. Logiikka oli sellainen, että ensin painetaan kaasua aiheuttaen sivutuotteena jännittyneisyyttä ja sitten ohjista nyppimällä pikkuhiljaa pakotetaan hevonen peräänantoon eli näyttämään siltä, että se kantaa itsensä. Systeemi tuntui vastenmieliseltä ja idioottimaiselta. Miksi vasiten tuottaa jännitystä ja sitten joutua hartiavoimin työskentelemään, jotta pääsisi siitä eroon? Tuntui myös inhottavalta, että hevosta piti pohkeella ja ohjalla ratsastamalla ratsastaa peräänantoon; se harvemmin itse hakeutui muotoon, ellei sen suussa ollut kankia tai päätä vedetty gramaaneilla alas.

Olen todella kiitollinen, että Marjut Lemisellä (vuoden ratsastuksenopettaja 2008) oli tarjota minulle vaihtoehtoinen tapa ratsastaa. Se perustui hitaaseen valmisteluun: kaiken A ja O oli kuunteleva ja rento hevonen. Maijun opetuksessa opin "koomakävelyn" - sairaan hitaan käynnin, jossa ratsastaja kontrolloi hevosen jokaista askelta istunnallaan. Rentoutta taas haettiin äärettömän hitaalla ravilla, jossa hevonen kulki turpa maassa - eli pyöreänä ja itsensä kantaen. Olen nähnyt, miten ilmaisuvoimaiseen suoritukseen tällä tavalla valmisteltu hevonen kykenee, joten mikään maailmassa ei saa minua oikomaan omani kanssa siinä, että hevosen on aina ja varsinkin ratsastajaa kantaessaan oltava rento ja kuulolla. Oman turvallisuutenikin kannalta on ollut tärkeää, että olen pitänyt työskentelyn rennosti mukavuusalueella: espanjalaisen täysiverisen saa hyvin helposti hyppimään pilviin.

Ratsastuksessa olenkin noudattanut rentouden periaatetta tunnollisesti. Mieleen on jäänyt Heidin keväinen lausahdus: "Jos Nessu jännittyy, älä nosta ravia. Muuten se oppii liittämään jännittämisen ravaamiseen." Sillä keinolla ne ratsastuskoulun hevoset oli siis opetettu jännittämään ja juoksemaan pää pystyssä. No, me olemme edenneet todella HI-TAAS-TI. Samalla kun olemme viimeiset kolme kuukautta harjoitelleet ravinostoja, ohjelmassa on ollut myös champon-juoksutusta, mäkimaastotreeniä ja kavalettiharjoituksia, joiden tarkoitus on ollut opettaa oikeaa kehonkäyttöä ja vahvistaa itsensä kantamiseen tarvittavaa lihaksistoa. Nyt Nessu menee ratsastaja selässä juuri ja juuri puoli kierrosta hidasta ravia rentona, pää alhaalla ja selkä pyöreänä itsensä kantaen. Vielä en uskalla pyytää enempää. Ilman ratsastajaa se kantaa itsensä jo niin monta ympyrällistä kuin pyydän. Parasta jutussa on se, että kuvailemani liikkumistavan omaksuminen on vaikuttanut Nessun mieleen: se on tyyni, luottavainen ja halukas vuorovaikutukseen.

Uuden liikkumistavan omaksuminen on tietenkin laittanut töihin lihakset, jotka aiemmin olivat vähällä käytöllä. Varsinkin yläkaulassa on Nessulla ollut kovia kohtia, ja olen niitä hieroskellut. Siitäkös hopukka nauttii: se seisoo silmät puoliummessa alahuuli lerpattaen, maiskuttelee, lipoo kieltään ja jopa haukottelee, mikä on äärimmäisen rentouden merkki. Hieronnallalla on hyviä vaikutuksia. Sen jälkeen Nessu liikkuu uskomattoman rennosti ja elastisesti kauniisti itsensä kantaen. Hyvä ratsu siitä vielä tulee!

Nessu rentoutuu kotitekoisella wellness-osastolla.

Kapsonin ylistys

Olen hankkinut Nessulle portugalilaisen niin sanotun akateemisen kapsonin maastatyöskentelyä varten. Sen kuonon päälle tuleva osa on kova (kuvassa liian alhaalla), ja koko kapine puetaan suitsien tapaan päänmyötäisesti, joten se kohdistaa ja vapauttaa paineen nopeasti ja täsmällisesti. Sen jälkeen kun olin kokeillut kapsonia menestyksellisesti ohjasajossa, tuumin, että taidan vaihtaa suitset ja kuolaimet kokonaan siihen. Nessu nimittäin selvästi osoittaa kääntämällä pään pois, että se ei oikeastaan haluaisi kuolaimia. Se ottaa ne kyllä korrektisti suuhunsa, mutta vastahakoisesti – vaikka tarjoan samalla leipäpalan. Kolmipalan muklaus on sitten oma lukunsa.

On monia syitä, miksi olla käyttämättä kuolainta. Heti perään on sanottava, että ennen omaa hevosta en ikinä kyseenalaistanut kuolainten käyttöä (niin kuin en rautakenkiäkään). En olisi uskaltanut ratsastaa kuolaimettomalla hevosella. Olen kuitenkin oppinut, ettei hevonen jarruta suullaan, vaan jaloillaan. Ratsastajan pitää siis saada menemään jalkoihin viesti, minkälaista sävellystä soitetaan: onko neljäsosanuotteja (käynti), kahdeksasosanuotteja (ravi) vai tauko (seis). Kaiken tuon voi kertoa pyllyllä ja jaloilla; siihen ei tarvita ohjaa ollenkaan. Olen opettanut Nessun peruuttamaankin pelkästään istunnalla. On hevosystävällistä ja luontevaa ratsastaa istuinavuilla – onhan takapuoli suoraan kosketuksissa hevoseen ja siten välitön viestintäväylä. Sen sijaan rauta herkästi aistivassa suussa ei tunnu kivalta. Paremmin tietävät sanovat, että kuolain aiheuttaa hevosen nieluun samanlaisen reaktion kuin jos sillä olisi suu täynnä ruokaa. Hevonen ei luonnostaan syö ja juokse yhtä aikaa, joten kuolain aiheuttaa epämiellyttävän olon. Kokeilepa itse lenkkeillä palikka suussa!

Istunnan lisäksi muukin jarru kuitenkin tarvitaan. Yhden ohjan pysäytys toimii Nessulla aina, ja sen voi tehdä kapsonillakin. Lentoonlähtömoodissa Nessua on joka tapauksessa turha jäädä vetämään ohjista. Jos se ei tahdo kuunnella istuntaa, panen sen hetkeksi pyörimään, niin kuulo palautuu. 

Olen työstänyt Nessun takajalkoja eli ratsastanut niitä enemmän alle. Kapsoni osoittautui hyväksi siinä, että kun pyydän jaloilla enemmän eteen, pieni tuntuma kapsoniin sanoo, etten kuitenkaan halua ravia. Nessulla kuolain sammuttaa liikkeen helposti kokonaan, vaikka kuinka olisi hellä käsi. Ohjasajossa taas kapsonilla on helppo ohjata ja samalla harjoitella itsenäisyyttä, kuten pyytää hevonen menemään ensimmäisenä pressulle:

Loppukaneettina kapsonin ylistykseen kerrottakoon, että sillä voi myös hinata hevosta. Jos hopukka kävelee perässä liian laiskasti, niin kuin Nessu useimmiten tekee, laittamalla painetta kapsoniin sen saa kulkemaan reippaammin. Lisäksi kapsonista vetämällä saa lastaustelineen vierestä omin päin pois peruuttavan ratsun kätevästi takaisin paikoilleen. Tosin kerta riitti, niin Nessu muisti, että omavaltainen peruuttelu ei kannata. Kyllä on kätevä kapine! 

Este!

Nessu on saanut tottua nostelemaan koipiaan. Olen alkuverryttelyksi juoksuttanut sitä kavaletin eli pienen esteen yli käynnissä ja ravissa. Joka kerta sen pitää aina uudestaan todeta, että kovin lähelle häkkyrää ei kannata astua, jos ei halua kolhia jalkojaan. Sitten se kyllä on nostanut nätillä pompulla ja hienosti tahdissa kinttunsa kavaletin yli. Pomputtamisesta on se hyöty, että takapää tulee paremmin alle, kun hepo joutuu tarkemmin huolehtimaan itsensä kantamisesta.

Eilen Nessu pääsi sitten kokeilemaan oikein hyppäämistä irtona. Ja olihan se jännää! Pientä paniikkia aiheutui kujaan ajamisesta ja sinne joutumisesta, kun joka puolella oli jotain aitoja. Siellä piti vähän pyöriä ja etsiä ulospääsyä. Nessu on herkkä paineelle ja muutenkin semmoinen mammanpoika, että tekee mitä vaan – mutta vain, jos mamma tekee edellä. Kujanjuoksun idea alkoikin löytyä, kun talutin Nessun kujan päähän ja juoksin ja hyppäsin sen kanssa. Ei itse asiassa tarvinnut hypätä kuin ensimmäinen este mukana/perässä, niin poju loikkasi toisenkin yli. Kujasta päästyään se tuuletti ilmapotkuin ja kiihdytti satasta kohti yleisölehteriä eli kavereita, jotka pällistelivät aidan takana. Juuri ennen aitaa se teki näyttävän liukujarrutuksen pylly maata viistäen. Siitä sitten vein sen aina uudestaan kujaan.

Kaikkia irtohypittämiämme hevosia vähän jännitti. Huomasin jossain vaiheessa toimivani kuin urheiluselostaja: hihkuin kehuja ja ylistin hyppääjää jokaisesta onnistuneesta loikasta ja niistäkin, jotka kopsahtivat puomiin. Nessuun kehut ainakin tehosivat. Kun menin sen luokse jarrutuspaikalle taputtelemaan ja silittelemään sitä, se laski päänsä naamallaan tuttu ilmeensä: "Tiedän, tiedän, olin tosi hyvä." 

Alkujännityksestä selvittyään Nessu ihan tykkäsi hyppäämisestä. Pienet perhoset mahassa saivat sen sitä paitsi liikkumaan sähäkämmin kuin aikoihin. Kun sitten kaveria ajettiin estekujaan, Nessu eläytyi ja kävi vetämässä omalla puolellaan kierroksen pukkeja ja ilmapotkuja. Sittemmin se seurasi silmä kovana kamun suorituksia ja otti esteiltä palaavan sankarin hörinällä vastaan. Ehkäpä seuraavalla kerralla nostamme rimaa.

Maastoratsastuksen alkeet

Ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että kuljeksin hevoseni kanssa paljon maastossa. Tähän saakka se on kulkenut mukana enimmäkseen köydessä, mutta nyt se on saanut tottua metsäretkeilyyn myös ratsain. Totesin, että Nessu tarvitsee kunnon mäkimaastokuurin, sillä se laahaa takajalkojaan ja kävelee vetelästi. Osittain se on varmasti helleputken vaikutusta, mutta hevoseni liikkuu luonnostaankin kuin mietiskelijä tai unissakävelijä. Toisaalta siinä on potentiaalia pyörremyrskyksi, joten varhaiset kesäaamut tai myöhäiset kesäillat soveltuvat maastoratsastukseen totuttelemiseen: hepo ei ole ylipirteä eikä takuulla jaksa loikkia kovin helposti sivuun.

Ratsunäkökulmasta maastoilu on vielä vähän jännittävää. Siksi harrastimmekin sitä aluksi turvallisesti seurassa: ihminen tai toinen hevonen liennyttää jännitystä huomattavasti. Alla muutama kuva pitkäksi venähtäneeltä Vääräjärven-keikalta. Sieltä tultiin kotiin vasta iltayhdeltätoista, kun peltojen yllä leijui jo kevyt usva. Nessulle pisteet homman hoitamisesta asiallisesti.

                                    

                            Kuvat: Viena Pitkälä

Sunnuntaina menin ensimmäisen kerran joulukuun putoamisen jälkeen yksin maastoon ratsain. Vähän jännitti, kuinka käy. Nessu oli varsin valppaana; vähän väliä se jäi tuijottamaan jäykkänä jotakin - mitä se tekee erittäin harvoin talutuksessa. Pyysin pään alas ennen kuin jatkoimme matkaa, ja lopulta tuijottelulle löytyi aina selitys: koirakko, patikoija, lintu. Sittemmin ratsuni rentoutui. Kun hyppäsin hetkeksi alas, Nessu oli taas mukavuusalueella - sai köpötellä turvallisesti mamman perässä ja haukkailla heinää ja lehtiä. Nätisti se tulikin kivikkoisen ja jyrkän kohdan ohi. Takaisin tullessa annoin Nessulle mäkitreeniä ja kuljetutin itseni ylös samaa mäkeä, joka oli alaspäin liian jyrkkä ratsastettavaksi (ainakin vielä). Selkäännousu sujui kätevästi: turpa ruohotupon kohdalle ja hop satulaan. Ja niin hopsukka hinasi minut mäkeä ylös ja viimein tallille.

Tänään tehtiin sama lenkki. Selkäännousu mäen alla aiheutti tällä kertaa pienen spurtin, mutta muuten Nessu kulki nätisti. Loppusuoralla raikasi taas pärinä, kun poika elossa ja terveenä kipsi kotia kohti. Aamuaurinko paistoi. Oli semmoinen olo, että kannatti nousta viideltä ihan vain siksi, että ehti elää, ennen kuin maailma heräsi.

Katoavaisuudesta

Mojovan kesäflunssan kourissa olen ehtinyt ajatella. Lukiessani Joe Campin artikkelia johtajuudesta kelasin hevoseni ja minun yhteistä historiaa: miten epävarma olin alussa ja miten suurelta tuntui vastuu niin ison ja omalaatuisen eläimen kouluttamisesta. Minua ajoi eteenpäin selviämisen pakko, joka ilmeni siten, että vaadin itseltäni ja hevoseltani älyttömiä. En pystynyt keskittymään olemiseen, vaan suoritin. Sitten tuli käänne. Koirani kuoli, ja olin surussani niin riisuttu, etten jaksanut kuin olla – ilman pyrkimyksiä ja vaatimuksia. Surressaan ihminen on aidoimmillaan. Hevoseltani muutos ei jäänyt huomaamatta, sillä jokin uusi avautui välillemme. Ehkä se oli hyväksyntää, luottamusta tai sen tapaista. Tuntui että hevoseni alkoi avautua minulle (tästä lisää postauksessa Läsnäolon voima).

On hetkiä, jolloin kirkkaasti tajuaa, että kaikki on tässä ja nyt. Ja nimenomaan niin, että ei ole mitään lisättävää. Vähän aikaa sitten vein kummityttöni tallille katsomaan Nessua. Se oli ompputarhaksi kutsutussa haassa kaverinsa kanssa, mutta siellä ei näkynyt vilaustakaan hevosesta, kun saavuimme portille. Puhuin tapani mukaan ääneen ja ihmettelin, missä pojat luuraavat. Kohta tarhan perällä metsikössä näkyi liikettä: sieltä notkelmasta pojat ilmestyivät korvat hörössä kuikuilemaan, kuka kysyy. Käskin seuralaiseni odottaa, kun käyn hakemassa heponi. Ei kuitenkaan tarvinnut hakea. Päästyäni aidan sisäpuolelle Nessu laukkasi kaveri vanavedessään luokseni. Kehuin ja rapsutin molempia, ja ottaessani riimun esiin Nessu oikein pujotti päänsä siihen. On se tullut ennenkin luokse, mutta ulkopuolisen katselijan ansiosta näin nyt ehkä selvemmin hevoseni varmuuden, joka viestitti, että "olet minun ihmiseni, minä lähden sinun kanssasi".

Hevonen elää sillä asenteella, että elämä voi loppua milloin vain. Sellainen olento on sopivaa seuraa nauttimaan katoavasta kesästä. Tai katoavista päivistä ja elämästä ylipäätään. Eilen kävelin hopukkani kanssa metsässä tarkoituksena vetreyttää lihaksia edellispäivän pellit auki -juoksutuksen jäljiltä. Olin luultavasti väsynyt ja ehkä kuumeinenkin. Ääneni oli yhtä pihinää, joten en paljon puhunut. Seisahduin vähän väliä syömään mustikoita, ahomansikoita tai vadelmia. Hopukka pysähtyi myös, haukkasi kortta tai vain haisteli minua. Ja huokaili. Tajusin jossain vaiheessa, että kumartelen puskiin miettimättä lainkaan, pysähtyykö hevonen taakseni vai käveleekö se ohitseni tai ylitseni. Muistan joskus pelänneeni, että se astuisi kannoilleni tai rullaisi minut jossakin mäessä. Luulen että vaikka pitäisin Nessua irti metsässä, se pysähtyisi mustikkamättään kohdalla taakseni ja odottaisi kärsivällisesti, että saisin napsittua marjat suuhuni. Sillä ei olisi minnekään kiire, sekin haluaisi seisahtua ja olla vain.

Päivät täyttyvät useimmiten kaikenlaisesta puuhailusta, ja ehkä juuri siksi kaipaan hetkiä, jolloin ehtii huomaamaan, että tässä minä olen, tässä me olemme. Hevosen kanssa merkityksellisimpiä saattavat olla hetket, jolloin emme treenaa mitään, vaan ainoastaan hengitämme ja katsomme samaan suuntaan. Miten monesti olenkaan vienyt hopukkani rantaan – vain katsomaan vettä ja kuuntelemaan järven ääniä. Nyt olen opettanut Nessun seisomaan vedessä hiljaa vierelläni, ja sen pelko joutua sapelihammastiikerin saaliiksi veden piirittämänä on lientynyt. Vesi voikin olla ystävä, joka tarjoaa viilennystä ja juotavaa. Ei elämä siihen lopu, vakuutan hevoselleni. Mutta sekin hetki on jo mennyt.

                                                                                                                Kuva: Elina Nissinen

Uusi satula telepaatikolle

Hopukka sai uuden sadulan. Trekkeriltä löytyi joustorunkoinen koulupenkki Flexible Inspiration, joka tuntui sopivan tarkoitukseemme hyvin. 34-leveys on vielä vähän väljä, joten täytyy käyttää lampaankarvafylliä, kunnes muskeleita ilmaantuu lisää. Kapeampi koko oli turhan napakka ja olisi jäänyt pian pieneksi. Oli aluksi outoa istua noin korkeassa satulassa, kun on tottunut gauchossa istumaan niin lähellä hevosta. Satula on kuitenkin pehmeä ja tukeva istua, joten vauhdikkaampien askellajien harjoittelu onnistunee nyt. Laitoin jo kerran kaverini selkään maastotalutukseen, ja teimme metsätiellä oikein mallikkaita ravinostoja. Nessu nostaa nykyään ravin kivasti pää alhaalla, eli rentous säilyy ja oikeat lihakset ovat käytössä.

Viimeksi kerroin, että aloitimme avotaivutuksen opiskelun alusta. Nessu innostui akateemisesta työskentelystä namien ansiosta siinä määrin, että kun se oivalsi, miten herkut siirtyvät taskustani sen suuhun, se tarjoili toiveikkaasti avoa silloinkin, kun en sitä pyytänyt. Aluksi oma-aloitteisesti mutkalle valuva hevonen huvitti niin kuin yli-innokkaalla viittaamisella opettajan huomiota kalasteleva oppilas huvittaa. Nessu oli niin liikuttavan varma osaamisestaan ja siitä, että ansaitsee kyllä palkinnon. Sittemmin kun hepo ei malttanut enää edes seistä rauhassa, ärsytti. Mietin, että tämäkö hinta on maksettava siitä, että oppilas oppii. Ei sentään! Tein namien perässä vouhkaamisesta lopun opettamalla, että herkun saa vasta, kun sitä ei kerjää. Oma-aloitteisia liikkuja en huomioinut mitenkään. Ja niin kauan kun Nessu tökki nyrkkiäni, en antanut mitään vaan tökin takaisin. Heti kun se otti etäisyyttä nyrkkiini, annoin namin. Viesti meni perille heti; sitten vain vahvistin sitä muutamalla toistolla. 

Fiksuna hevosena Nessu oppii ylipäätään nopeasti ennakoimaan, mitä ehkä haluan. Tänään tyyppi järjesti ravinoston jos toisenkin jo siinä vaiheessa, kun vasta ajattelin, että kohta tehdään sellainen. Sitten se itseensä tyytyväisenä päristi, että enkös ollutkin hyvä. Ööö, joo. Mutta onko järkevää palkita ajatuksen arvaamisesta? Mitä jos se joskus ei arvaakaan oikein, vaan tekee vaikka kouluradalla jotain omia temppuja? Toivon mukaan kommunikaatiomme täsmentyy niin paljon, ettei moista tapahdu – tai jos tapahtuu, niin tietääpä ainakin, että hepo suorittaa tosissaan.

Mustikoita avotaivutuksella

Tuli sitten kunnon kesä! Nessulle helle on liikaa, samoin minulle. Kenttä on jo aamuvarhaisella niin kuuma, ettei siinä voi olla. Niinpä olemme paenneet metsään. Onko rennompaa tapaa viettää kesäpäivää kuin valuskella polkua pitkin mättäältä toiselle, syödä mustikoita/heiniä ja kuulla, kun hepo päristää tyytyväisenä? 

Sitten voikin mennä järveen viilentelemään. Kamppeita riisuessani Nessu odottaa turpa niskassani. Taiteilen yleensä pienen kiven päällä, koska silloin varpaani eivät joudu tallotuiksi: on hieman hankalaa yhdistää avojalkaisuus ja se, että hepo haluaa olla lähelläni turvassa. Vedessä Nessu astuu eteen vähän kuopimistyyliin, eli sielläkin saa varoa jalkojaan. Järvisiedätys on edennyt sinänsä hyvin – peräti ryntäisiin asti. Vähän hopukkaa joutuu joskus patistamaan veteen, mutta kun se saa kaviot kasteltua, se tulee perässä niin syvälle kuin vien. Tänään se tosin säikähti laiturissa keikkunutta soutuvenettä ja aikoi häippästä rynnässyvyydestä pikavauhtia maihin. Pakotin kauhistelijan katsomaan venettä uudemman kerran, laskemaan päänsä ja rauhoittumaan, ennen kuin annoin sen rantautua. Seuraavalla kerralla veneessä taitaakin odottaa kaurasanko mörönsyöttinä.

Sen verran on koulua väännetty, että olen yrittänyt saada Nessua menemään avotaivutusta metsätiellä maasta käsin. Muutama askel menikin, mutta Nestori ei kerta kaikkiaan tajunnut kylkeen naputtavan raipan merkitystä. Huokaisin, että ei kai se sitten auta kuin aloittaa A:sta. Laitoin hepon kiinni käytävälle ja yhdistin kavionputsauksessa tarvittavaan siirtymiseen raippamerkin; toisin sanoen naputin raipalla kylkeen ja työnsin kädellä lonkasta. Heti kun Nessu astui sivulle, se sai namin ja kehut. Kymmenessä minuutissa se oppi siirtymään pelkästä raipan merkistä sivulle. Toistoja tarvittiin kymmenkunta, ja sen jälkeen varmistin toiset kymmenen kertaa, ettei toivottu reaktio tullut sattumalta vaan että hevonen oikeasti oivalsi, mitä siltä halusin. Tästä lähtien sullon aina taskut täyteen leipää ja progressia, kun niillä saa noin helposti ja nopeasti tulosta aikaiseksi! Sitä paitsi Nessun asenne muuttui silmin nähden, kun se huomasi, että saa aina uudestaan ja uudestaan vetää herkkua huuleen. Luimukorvainen kyttäily (mitäs naputtelet siinä?!) vaihtui hörökorvaiseksi kuikuiluksi: "Jaa, mitä sulla on? Kerro vaan, mitä pitää tehdä, että saan sitä."

Tässä muuten hieno video Marijke de Jongin maastakäsittelystä. Siinä on muutakin kuin avotaivutusta, erittäin pehmeää ja sulavaa yhteistyötä kaikkinensa.

Kuntokuuri

"Hevonen on luotu liikkumaan", sanotaan. Näin on. Olen pohdiskellut, että meillä kesän yhtenä tavoitteena voisi olla kunnon kohottaminen. Nelivuotiaalla ei ole vielä kovin kehittynyt lihaksisto, joten sille olisi tarjottava mahdollisuus pullistua. Hevoshierojan näkökulmasta Heidi suositteli toisaalta pitkäkestoista ja matalatempoista rasitusta ja toisaalta silloin tällöin kunnon rykäisyjä, jolloin lihakset menevät kevyesti maitohapoille. Lihakset eivät kehity, jos ei niitä haasta.

Nessu on siten joutunut kerran viikossa pieneen rääkkiin eli juoksemaan kauemmin ja lujempaa kuin ehkä olisi jaksanut. Säännöllinen kulkeminen epämukavuusalueelle tuntuu tekevän hyvää myös sen päälle ja työskentelyhalukkuudelle: onhan mikä tahansa käyntityöskentely ratsain helpompaa kuin hiki hatussa pinkominen. Ehkä Nessulla tulee juostessa päästettyä liiat höyryt pihalle, niin ratsastuspäivät ovat sujuneet siksikin niin kivasti.

Pitkä patikointi maastossa on näin kesäaikaan luvattoman mukavaa. Voi välillä pitää evästauon ja syöpötellä luonnon antimia, joita on runsain määrin tarjolla. Eräänä päivänä reissussa vierähti peräti pari tuntia - osittain siksi, että vähän eksyimme. Oli hienoa todeta, että vaikka olimme kaukana kotoa, Nessu otti kaiken eteen tulevan vastaan todella hyvällä ja joustavalla asenteella. Se tuli luottavaisesti perässäni vaikka mihin pöpelikköön ja astuttuaan upottavaan vetelikköön pysähtyi pyynnöstäni ja peruutti sitten rauhallisesti ohjeideni mukaisesti pois. Ihan huippua maastoilla otuksen kanssa, joka ei panikoi! Tienvieruskentällä käynnissä olleen jalkapallopelin ideaa Nessu vähän ihmetteli, mutta kykeni ihmetyksestään huolimatta kävelemään eteenpäin.

Tänään juoksutin herraa ilman champonia mutta arielit (pesuainetankit) kyydissä. Aluksi Nessu kipitti pää ylhäällä, mutta kehuin sitä välittömästi, kun se laski päätään. Kohta turpa hakeutui maata kohti useamminkin, ja lopulta hepo juoksi monta kierrosta niska pehmeänä. Laukassa pehmeys säilyi, ja poju ansaitsi vuolaan ylistyksen. Toiseen suuntaan sain tehdä töitä pitääkseni laukan yllä, kun Nessu alkoi jo väsähtää. Ajattelin että se olisi juhannusvapaillaan rentoillut, mutta silminnäkijän mukaan ainakin eilen pojat olivat vetäneet rallia ja siten huolehtineet itse liikunnastaan. Reippaita poikia!

Juoksutuksen jälkeen metsässä kävellessämme muistelin tänään viimeiselle matkalleen lähtenyttä Nessun sympaattista karsinanaapuria Futua. Sen perässä kulkemalla löysimme mahtavia hevosenmentäviä polkuja, ja 27-vuotiaan varmuudella se näytti juniorille, miten kirjoitetaan "I was here": piehtaroimalla pelto täyteen lumienkeleitä. Hienoa vaaria tulee ikävä.

Lenkkarit jalkaan ja maailmalle!

Saatiin etusiin vihdoin kesälenkkarit. Equine Fusion Ultimate -monot istuivat hyvin, ja koeajo sujui lupaavasti. Satoi kaatamalla, joten lähdimme lenkille tietä pitkin. Nessu askelsi reippaasti ja yhtään arkomatta, askelen pituus oli ihan toinen kuin ilman tossuja. Takasissa oli Old Mac'sit, eli joka kavio oli hyvin suojattu. Monot pysyivät jalassa myös hölkätessä.

Olen lompsinut kyseistä soratietä miljoona kertaa, ja siinä on harvoin tullut henkilöautoa kummempaa vastaan. Eiköhän vain nyt sitten mutkasta putkahtanut eteen bussi, joka sihahteli ja maiskahteli epäilyttävästi. Nessu oli jo lähteä karkuun, mutta ystävällinen kuski pysähtyi odottamaan, että saimme hivuttauduttua ohi. Tavallisiakin autoja tuli vastaan pari, mutta niihin Nessu ei reagoinut mitenkään - ehdotteli lähinnä, että voisi syödä piennarta sillä aikaa kun ihailen peltilehmiä.

Kun sitten rekka täytti näkymän koko tien leveydeltä eikä merkistäni huolimatta ollut aikeissakaan pysähtyä, ehdin jo huolestua. Niin huolestui Nessukin. Hirveä monsteri edessä, joten väkisinkin tulee mieleen lähteä pakoon. Kun en päästänyt, Nessu suostui kauhukoneen ohitukseen, tosin penkan kautta. Huh. Siinä sitten oltiin risteyksessä ja Vihdintie kohisi vieressä. Olin ajatellut käydä ison tien toisella puolella lenkin, mutta ei tuntunut hyvältä lähteä järkyttyneen hevosen kanssa kokeilemaan onnea maantien ylityksessä. Autojakin vilisi ihan solkenaan. Niinpä tyydyin syöttelemään Nessua tien vieressä niin kauan, ettei se enää välittänyt ohi suhahtavista autoista. Vielä me joskus lenkkeilemme tien toisellakin puolella.

Ajattelin tarjota Nessulle turvallisen ja kivan lopetuksen lenkille ja vein sen lopuksi rantaan. Sielläpä olikin seikkailuyrityksen kumiveneopastus käynnissä: ääniä, ihmisiä ja ihme vehkeitä. Ihmiset Nessu otti heti hovikseen, mutta kumiveneet ja melojen kolina saivat aikaan samanlaista puhkumista kuin aikoinaan kumollaan oleva soutuvene rannassa. "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,/ se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa." Täytyy silti sanoa, että vaikka Nessu suhtautui varautuneesti kohtaamiinsa pelottaviin asioihin, se ansaitsi kehut luottamuksesta ja reippaudesta. Se luotti, että tilanteesta selvitään, kun mennään mamman perässä näin. Ja niin selvittiin. Maailmalla oli vähän pelottavaa, mutta onneksi mukana oli jotain tuttua ja turvallista.

Eteen alas, kiitos ja kumarrus

Niin paljon kuin olenkin hehkuttanut hevoseni fiksuutta, tämänpäiväinen esitys ylitti kyllä kaikki edelliset. Heidin suosituksesta kokeilin juoksuttaa Nessua champon-apuohjan kanssa. Se vaikuttaa niin, että hevosen nostaessa päätään ohja aiheuttaa paineen niskaan ja suuhun ja vastaavasti hevosen laskiessa päänsä paine poistuu. Tavoitteena on saada hevonen liikkumaan rennosti eteen pää alhaalla, koska silloin se käyttää oikeita lihaksia (aiheesta lisää täällä). Onnekseni tallin omistaja on entinen kenttäratsastaja, jolta löytyy remeliä ja rautaa joka lähtöön ja niin myös vanhanaikainen joustamaton champon, jonka sain lainaan.

Vähän Nessu alkuun ihmetteli, mitä ihmettä nyt halutaan, kun mamma käskee eteenpäin ja remelit pidättävät. Kehuin sitä kovasti aina kun se laski päätään, ja hetken kuluttua se alkoi oivaltaa jutun ideaa. Kun vaihdoin tauon jälkeen suuntaa ja Nessu sai juosta itselleen helpommassa kierroksessa, seuraukset olivat ällistyttävät: hepo ravasi kelpo tempossa elastisesti selkä pyöreänä ja pää alhaalla, välillä turpa maata viistäen. Tyytyväinen pärinä saatteli menoa. Ratsastuskin sujui sen jälkeen helpommin ja tasapainoisemmin kuin ennen. Alla Heidin kuvasarja treeneistä.

    Alkuun perinteistä pyöritystä tavoitteena saada pää alas ja kyljet taipumaan.

    Näin tasapainoista ravia ei Nessu ole monesti mennyt.

    Hienosti alkaa pää laskeutua.

    Tauko. Nessu näyttää siltä, että "johan tässä hommia tehtiinkin". Kovasti pikkuinen ponnisteli!

    Ah, mikä muoto, mikä rentous!

    Persoonallinen satulani, josta pidän todella paljon: lähempänä hevosta en ole missään muussa   satulassa istunut. Nyt on kuitenkin myös koulupenkki haussa, toivottavasti löytyy sopiva.

    Hupaisa selkäännousurituaalimme.

    Tämä kuva oli pakko laittaa mukaan siksi, että poitsu kantaa siinä niin hienosti kaulaansa.

    Ravinostot menivät hallitusti, joten on kiitoksen paikka. Käytin ensimmäistä kertaa noston tukena käskysanaa 'ravi', ja pyyntö meni perille paremmin kuin ilman käskysanaa. Nessua selvästi helpotti, että tulkitsin sille, mitä pohkeitten naputus tarkoitti.

                             Lepokäynti. Hän niin kuuntelee koko ajan, mihin suuntaan mennään.

    Tältä näyttää, kun pieni hevonen keskittyy.

                              Hyvin meni! Taitava Nessu!

    Loppukumarrus. Päivän teemaan liittyen houkuttelin Nessun venyttämään yläkaulaansa tarjoamalla etujalkojen välistä leipäpalan. Harjoitusten päätteeksi hieroin yläkaulan ja selän lihakset, jotta niiden käyttö olisi hepalleni mukavaa jatkossakin.