Kovin ilahdutti, että tuli lunta ja pakkasta. On saatu nauttia kirkkaista päivistä. Nessun kanssa olen työskennellyt entiseen malliin ja käynyt kävelyillä järven rannassa. Eilen mentiin johtaja-Peten kanssa lenkille suoraan tarhasta ja pikku jäpikkäni oli niin tohkeissaan, ettei tiennyt, miten päin olisi päätänsä pitänyt. Turpa keikkui sinne tänne ja kintut tapailivat valssia. Kiltisti poju silti totteli, kun näytin, että mennään tälleen rauhassa vaan. Takaisin tullessa finninaama tosin meinasi lähteä keulimaan, mutta eipä sitten lähtenytkään, kun otin ympyrää ja peruutusta lääkkeeksi.
Tänään liikutin Nessun, kun aurinko oli jo laskenut, ja kummasti oli poika rauhallisempi. Ei tullut yhden yhtä pukkia, ei syöksyä, ei omavaltaista peruutusta takanojassa. Kenties harjoituksetkin alkavat purra, nimittäin enää ei minun tarvitse käydä neuvotteluita siitä, tehdäänkö niin kuin pyydän. Oikeaa lapaansa Nessu ei edelleenkään suostu kunnolla väistämään, mutta ehkä siihenkin vielä ratkaisu löytyy.
Muistin vihdoin kokeilla, miten sujuisi hengityksestä pysähtyminen: pysähtymissignaalina on yksinkertaisesti syvä uloshengitys. Ja katso: se toimi heti täydellisesti! Pyysin pysähdystä sekä käynnistä että ravista, ja kummastakin askellajista Nessu stoppasi saman tien, kun puhalsin keuhkot tyhjiksi, ja jäi seisomaan niille sijoilleen kääntymättä ympyrällä sisäänpäin. Voi ylistystä! Olisin voinut huutaa lumisadetta tiputtavalle kuutamoiselle taivaalle, että katso, katsokaa, minun hevoseni kuuntelee hengitystäni! On se ihana.
Kun kävelin lumisessa, pimeässä ja pakkashuuruisessa (– 15 °) metsässä Nessun kanssa, tuntui selvältä ja hyvältä, että olimme siinä. Niin piti ollakin. Elämä tuntuu arvokkaalta, kun lähellä on ollut paljon sairautta ja kuolemaa. Olemme jääneet jäljelle. Niin tapahtuu, kun on olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti