Rentous ennen kaikkea

Olen viime päivinä keskittynyt Nessun kanssa rentouteen. Hevoselle, joka kuikuilee mielellään kaula pystyssä kuin kirahvi, relaaminen on opetettava. Tallin lännenratsastajilta sain vinkin pyytää hevosta laskemaan päänsä: kireys niskassa hellittää, ja fyysinen muutos valpastelijasta rentoreiskaksi vaikuttaa välittömästi psyykeen. Kohta hevonen jo seisoo silmät ja korvat lurpallaan ja mutustelee suutaan. Pään laskemisen Nessu oppi nopeasti: vedettyäni pään muutaman kerran narusta alas minun ei tarvinnut kuin ojentaa käsi, niin pää laskeutui.

Fyysistä ja psyykkistä rentoutta olemme hakeneet myös pyörimällä pikku ympyrää – pää alhaalla. Nessu aluksi ruuvaa sisäetujalkaa paikallaan, ja asiantuntija P:n mukaan se tarkoittaa, ettei se luovuta itsesuojeluvaistoaan helpolla. Se on kuulemma hevosella lavassa. Kun kaikki jalat nousevat, alkaa lapa olla auki. Pyöritys on ilmeisen hyvä tasapaino- ja luottamustesti. Kokeilin myös, miten helposti Nessu nostaa etujalkansa kentällä eli suostuu pakoeläimenä siihen, ettei pääse ampaisemaan karkuun. Vasen nousi hyvin, ja pää laskeutui siinä samalla. Oikea taas – jäykempi puoli – nousi, mutta pienen vehtauksen kera eli hieman jännittyneesti.

Takaosan lisäksi olen väistättänyt Nessua lavoista, ja niissä on kyllä työstämistä. Kerta kerralta se sujuu helpommin, kun osaan ehkä myös pyytää selkeämmin, mutta liittynee itsesuojeluvaistoon, ettei Nessu helpolla anna periksi lavoistaan. Peruutus sen sijaan menee mutinoitta.

Kaksi hevosta kouluttanut tallikaverini neuvoi pari kullanarvoista menetelmää hevosen mielen tasapainoon. Tauosta olenkin aiemmin kirjoittanut – kaksijalkaisen näkökulmasta. Myös hevonen tarvitsee taukoja työskentelyyn sisäistääkseen tapahtuneen. Tein työtä käskettyä: seisotin Nessua aina tehtävän jälkeen niin kauan, että huulet alkoivat maiskata eli hevonen rentoutui. Noudatin samalla myös toista neuvoa: tunnustelin hevosen molemmilta puolilta läpi eli piirsin sen rajat. Huomasin siinä hevosta koskettaessani ja sivellessäni, että itse asiassa minä silloin todella keskityin tuon olennon olemassaoloon. Nelijalkaisen ystäväni rajojen piirtäminen tuntui symbolisesti tärkeältä. Minä olen eri kuin hän, mutta minä voin auttaa häntä tulemaan toimeen itsensä kanssa. Nessua se tuntui rauhoittavan. Samaan tapaanhan vauvaa pitää koskettaa, jotta sille muodostuu käsitys itsestä ja omista rajoista.

Rentouteen liittyy vielä hiljaisuus. Koska Nessulla on viime aikoina ollut taipumusta levottomuuteen ja räjähtelyyn, olen pyrkinyt omissa eleissäni korostettuun rauhallisuuteen ja pyöreyteen. On mukavampi työskennellä ilmapiirissä, joka on hiljainen, keskittynyt, jopa harras. Yllätys, yllätys, hevonenkaan ei silloin sätki kovin pahasti – olisihan majesteettirikos turmella syntynyt yhteys. Eli rentoutusharjoitusten ansiosta en ole joutunut todistamaan pystyyn hyppimistä ja rajua pukkipommitusta; enimmillään Nessu on pysähtynyt ja peruuttanut tai syöksynyt vähän vauhdikkaammin eteenpäin. Lopulta se on päättäväisen ohjauksen jälkeen kehujen siivittämänä mennyt tasapainoista ja nättiä ravia.

Kävin eilen työskentelysession jälkeen pienen maastolenkin ja iloitsin siitä, että Nessu oli superrento. Se käveli pitkänä pää alhaalla ja päristeli voimallisesti. Iloitsin myös siitä, että minulla oli kerrankin kuningatarolo: saapastelin missä huvitti, ja hevonen tuli perässä löysässä narussa. Jos otus tuppasi liian lähelle, näytin kyynärpäällä, että tässä on minun tilani eikä siihen ole tulemista. Nessu hyväksyi sen ja päräytti merkiksi, että ok, ole sitten johtaja.